erakkola, jossa erakko viettää päivänsä ja vuotensa. Se on rakennettu
lähteen päälle, joka pulppuaa nelinurkkaisen, viisi askelta pitkän
kammion keskellä. Muurit ovat hyvin paksut, tukevasti rakennetut ja
akkuna-aukottomat. Oviaukko on aivan matala ja puinen ovi suljettu.
Mutta ei siinä vielä kylliksi. Oven eteen oli rakennettu muuri, jossa
oli rakennus-aineena käytetty sekä isoja kivilohkareita että pienempiä
kiviä, joiden pienimmätkin välit oli piikivillä huolellisesti tilkitty.
Ovesta ei siis voinut nähdä merkkiäkään. Mutta sisäänkäytävän vieressä
on aivan pieni aukko, josta erakolle annetaan ruokaa. Auringon valoa on
sisällä tietysti mitättömän vähän, koska sitä pääsee sinne ainoastaan
yhdestä pitkästä kapeasta railosta. Sekin vähäinen valo tulee
väliteiden kautta, koska laitosta ympäröi muuri, muodostaen etupihan,
jolle pääsee ainoastaan se neljästä munkista, jonka toimena on erakolle
jokapäiväisen ruuan vieminen. Tasaisesta katosta nousee savu-torvi,
sillä erakko saa joka seitsemäs päivä keittää teetä. Sitä varten
työnnetään hänelle aukosta kahdesti kuukaudessa muutamia risuja. Tästä
savupiipusta pääsee myös hiukan valoa sisälle. Ne kaksi aukkoa ovat
samalla luolan ilmanvaihtolaitoksena.
"Mikä on sen laman nimi, joka on luolaan muurattu?" kysyin minä.
"Hänellä ei ole mitään nimeä, ja jos me sen tietäisimmekin, niin emme
uskaltaisi sitä koskaan ilmaista. Me sanomme häntä lama rinpotsheksi."
"Mistä hän on tänne tullut?"
"Hän on syntynyt Ngorissa Naktsangissa."
"Onko hänellä sukulaisia?"
"Sitä emme tiedä, ja jos hänellä niitä olisikin, niin eivät ne hänen
täällä olostaan mitään tiedä."
"Kuinka kauvan on hän jo pimeydessä asunut?"
"Siitä on kolme vuotta, kun hän sinne muutti."
"Ja kuinka kauvan tulee hän siellä asumaan?"
"Kuolemaansa asti."
"Eikö hän saa ennen kuolemaansa enää koskaan päivänvaloon tulla?"
"Ei, sillä hän on tehnyt mitä ankarimman pyhän lupauksen, ettei lähde
luolasta muutoin kuin kuolleena."
"Kuinka vanha hän on?"
"Hänen ikäänsä emme tiedä, mutta hän näytti noin neljänkymmenen vuoden
vanhalta."
"Mutta entä jos hän sairastuu? Voiko hän silloin apua saada?"
"Ei. Hän ei saa koskaan toisen ihmisen kanssa puhua. Jos hän sairastuu,
niin hänen täytyy kärsivällisesti odottaa kunnes paranee tai kuolee."
"Te ette siis milloinkaan saa tietoa hänen tilastansa?"
"Emme ennen hänen kuolemaansa. Joka päivä lykätään hänelle aukosta
kulhollinen tsambaa ja joka seitsemäs päivä hiukan teetä ja palanen
voita. Ne korjaa hän yöllä ja asettaa tyhjän kulhon paikoillensa
seuraavaa ateriaa varten täytettäväksi. Jos jonakin päivänä tapaamme
kulhon aukossa täynnä, niin tiedämme, että muuriin suljetun asiat eivät
ole paikallaan. Ellei hän seuraavanakaan päivänä ole kulhoon kajonnut,
lisäytyy pelkomme, ja jos hän ei kuuteen päivään ole ruuasta
välittänyt, niin katsomme hänet kuolleeksi ja murramme sisäänkäytävän
auki."
"Onko sellaista jo ennen tapahtunut?"
"Kyllä. Kolme vuotta sitten kuoli eräs lama, joka oli kaksitoista
vuotta noiden muurien sisällä viettänyt. 15 vuotta sitten kuoli toinen
lama, joka oli asustanut erakkona 40 vuotta, sulkeutuen 20-vuotiaana
pimeyteen. Mutta bombo on kai Tangissa kuullut puhuttavan lamasta, joka
on 59 vuotta asunut Lung-gandän-gumpan luostarin erakkoluolassa,
kokonaan valosta ja maailmasta eristettynä?"
"Mutta eikö ole mahdotonta, ettei muuriin suljettu puhuisi sen munkin
kanssa, joka panee tsamba-vadin aukkoon? Saapuvillahan ei ole
todistajaa, joka voisi valvoa, että kaikki käy sääntöjen mukaan."
"Se ei voi eikä saa tapahtua", vastasi minulle kertoja hymyillen.
"Sillä se munkki, joka ulkoapäin lähentäisi suunsa aukkoon ja yrittäisi
puhua erakon kanssa, vetäisi sillä päällensä ijankaikkisen kirouksen.
Ja jos erakko itse nyt sieltä sisäpuolelta puhuisi, ei niitä kolmea
vuotta, jotka hän on jo erakkona elänyt, luettaisi hänelle enää
ansioksi, ja niitä hän ei tahdo menettää. Jos taas Lingassa tai
Sambe-pukissa joku lama sairastuu, niin saa hän kirjottaa
paperiliuskalle sairaudestaan ja ilmottaa, että hän tarvitsisi
esirukouksia. Semmoisen paperiliuskan saa hän jättää aukkoon
asetettavaan tsamba-vatiin. Sen saatuansa rukoilee erakko sairaan
puolesta, ja jos tämä uskoo rukouksen voimaan eikä sen aikana
sopimattomia puhu, niin auttaa lama rinpotshen esirukous jo kahdessa
päivässä ja sairaus paranee. Erakko sen sijaan ei anna koskaan
kirjotettujakaan tietoja."
"Olemme nyt ainoastaan parin askeleen päässä hänestä. Eikö hän kuule
mitä me keskenämme puhumme, tai ainakin jonkun puhuvan hänen luolansa
vieressä?"
"Ei. Muurit ovat siksi paksut, ettei äänemme voi hänelle kuulua. Ja
vaikkapa se kuuluisikin, niin ei hän siihen huomiotaan kääntäisi, sillä
hän on syvään mietiskelyyn vaipunut. Hän ei elä enää tässä maailmassa.
Hän varmasti kyyristyy öin ja päivin nurkkaansa ja rukoilee rukouksia,
jotka hän osaa ulkoa, tai lukee hän pyhiä kirjoja, joita hänellä on
muassansa."
"Onko siellä siis niin paljon valoa, että hän näkee lukea?"
"Kyllä; luolan eräällä seinähyllyllä palaa pieni rasvalamppu yhden
jumalankuvan edessä ja sen valo riittää hänelle. Kun lamppu sammuu, on
sisällä pilkkosen pimeä."
Omituiset ajatukset risteilivät mielessäni, kun sanoin munkille
jäähyväiseni ja laskeuduin verkalleen alas sitä tietä, jota luolaan
muurattu erakko oli ainoastaan yhden kerran elämässänsä vaeltanut.
Edessämme oli hurmaava näköala, joka ei koskaan saanut hänen silmiänsä
ihastuttaa. Ja kun pääsin alas leiripaikalle, en voinut luostaria
katsella ajattelematta samalla sitä onnetonta, joka tuolla ylhäällä
pimeässä lovessansa istuu.
Köyhänä, nimettömänä, tuiki tuntemattomana tuli hän Lingaan, missä oli
kuullut luola-asunnon joutuneen tyhjäksi ja ilmoitti munkeille, että
hän oli antanut sitovan pyhän lupauksen sulkeutua ainiaaksi pimeyteen.
Kun hänen viimeinen päivänsä tässä turhuuksien maailmassa oli
koittanut, saattoivat häntä Lingan munkit juhlakulkueen syvässä
hiljaisuudessa, juhlallisesti kuten ruumissaatossa, hänen hautaansa,
jonka ovi suljettiin koko hänen loppu-ijäksensä. Olin näkevinäni tämän
omituisen saattueen. Olin näkevinäni, kuinka punakaapuiset munkit
astuivat äänettöminä, vakavina, kumarassa, katse maahan luotuna,
verkallisin askelin, kuin olisivat sillä tahtoneet valmistaa erakoksi
menijälle tilaisuuden nauttia auringon valosta mahdollisimman kauvan.
Valtasikohan heitä ihmettelyllä hänen sielunsa voimakkuus, johon
verraten himmenee kaikki mitä minä voin ajatella, yksinpä varman
kuolemankin vaara tuntuu mitättömältä? Sillä käsittääkseni ei siltä
sankarilta, joka Hirosen tavoin tukkeaa Port Arthurin sataman suun,
tietäen että sitä vallitsevat patterit tulisivat hänet murskaksi
ampumaan, vaadita niin suuria sielunvoimia kuin mieheltä, joka antaa
haudata itsensä 40 tai 60 vuodeksi pimeyteen. Edellisessä tapauksessa
on kärsimys lyhyt ja siinä odottaa ikuinen kunnia, ja jälkimäisessä
jääpi uhri yhtä tuntemattomaksi kuolemansa jälkeen kuin eläessänsäkin,
ja tuskat ovat loppumattomat, ne voidaan kestää ainoastaan
kärsivällisyydellä sellaisella, josta meillä ei ole käsitystäkään.
Varmaankin saattoivat häntä munkit samalla osanotolla, samoilla
säälintunteilla, millä hengenmies saattaa rikollista mestauslavalle.
Mutta mitä mahtoi hän itse ajatella tällä viimeisellä matkallansa maan
päällä? Me kaikki kuljemme kerran sen tien, tietämättä kumminkaan
milloin. Hän tiesi sen, hän tiesi ettei aurinko paistaisi enää
konsanaan hänen hartioillensa lämpimästi, ei koskaan enää loihtisi
hänen silmiensä eteen varjojen ja valojen vaihtelua niille
pilvenkorkuisille vuorille, jotka häntä odottavaa hautaa ympäröivät.
He saapuvat jo paikalle. Haudan ovi on seljälleen avattu. He astuvat
sisään, levittävät riepumaton yhteen nurkkaan ja asettavat jumalankuvat
ja pyhät kirjat paikoillensa. Toiseen nurkkaan sovitetaan puuteline,
joka muistuttaa reikätuolia, jossa lapset opettelevat kävelemään. Vasta
kuoleman saapuessa tulee hän sitä hyväksensä käyttämään. Kaikki
istuutuvat ja lukevat rukouksia, ei tavallisia kuolinrukouksia, vaan
toisia, semmoisia, jotka käsittelevät Nirvanassa tapahtuvan
kirkastumisen elämää ja valoa. Sen tehtyään nousevat saattajat,
lausuvat vielä kerran jäähyväisensä, poistuvat ja sulkevat oven.
Nyt on hän yksinään eikä tule enää koskaan kuulemaan muuta ihmisääntä
kuin omansa. Ja kun hän rukoilee, ei kukaan hänen ääntänsä kuule. Hän
kuulee kuinka veljet vierittävät ovelle raskaita kivimöhkäleitä,
latovat ne useiksi riveiksi päälletysten ja tukkivat kaikki lovet
pienillä kivillä ja sirpaleilla. Ei ole vielä täydellinen pimeys, sillä
ovessa on rakoja ja sen yläsyrjästä pääsee vielä päivänvaloa. Mutta
muuri kasvaa. Nyt on enää jäljellä ylhäällä aivan pieni aukko, josta
viimeinen auringon säde hautaan pääsee. Joutuuko hän ehkä epätoivoon,
hyppää ylös, ojentaa kätensä ovea kohti, koettaen siepata vielä
kimalluksen auringon valosta, joka seuraavassa hetkessä sammuu hänen
silmiltänsä ainiaaksi? Kukaan ei sitä tiedä eikä saa sitä koskaan
tietää, niihin kysymyksiin eivät voi vastata edes ne munkit, jotka
olivat paikalla apuna uloskäytävää suljettaessa. Mutta hänkin _on
ainoastaan ihminen_, ja hän näki sopivan kiviliuskan tukkeavan
ainiaaksi reijän, josta viimeinen valon kajaste pilkahti. Nyt oli
hänen edessänsä pimeys, ja jos hän kääntyi, kohtasi häntä vielä
läpinäkymättömämpi synkeys.
Hän otaksuu toisten palanneen Samde-pukiin ja Lingaan. Miten viettää
hän iltansa? Ei hänen tarvitse oitis alottaa pyhien kirjojensa
lukemista, siihen tehtävään jää hänelle vielä aikaa, ehkäpä 40 vuotta.
Hän istuutuu matolle ja nojaa päänsä seinään -- oi aikaa! miten
loppumattoman pitkältä täytyykään hänestä jo tämän ensimäisen illan
tuntua! Vielä ovat kaikki muistot selvinä hänen silmiensä edessä. Hän
muistelee suuremmoista näköalaa, jonka muodostaa My-tshun ja Bup-tshun
laakso, temppelien julkipuolet ja Pesun muurit. Hän muistelee
kvartsiittiin hakattua suunnattoman isoa kirjotusta: "_Om mani padme
hum_" ja mutisee puolihaaveissaan pyhiä tavuja. Mutta ainoastaan heikko
kaiku vastaa hänelle. Hän odottaa ja kuuntelee ja tarkkaa muistojensa
ääniä, hän kysyy epätietoisena, joko pian tulee ensimäinen yö, mutta
hänen koppinsa, hänen hautansa ei voi koskaan tulla pimeämmäksi kuin se
jo nyt on. Sielunliikutuksen valtaamana nukahtaa hän nurkkaansa
väsyneenä ja raukeana.
Ja herätessään tuntee hän nälkää, ryömii aukolle, ojentaa kätensä
torveen ja löytää sieltä tsamba-vadin. Vettä saa hän lähteestä, hän
valmistaa ateriansa, syö ja syötyänsä asettaa kulhon taas aukkoon.
Sitten istuu hän ristissäpolvin, rukousnauha kädessään, ja rukoilee.
Muutamana päivänä tapaa hän kulhossa teetä ja voita sekä sen vieressä
muutamia risuja. Hän kopeloi pimeässänsä käsillänsä, löytää tulukset ja
taulaa ja sytyttää teekannun alle pienoisen tulen. Liekin valossa näkee
hän luolan sisustan, sytyttää lampun jumalankuvien eteen ja alkaa lukea
kirjojansa. Mutta tuli sammuu ja vasta kuuden päivän kuluttua saa hän
taas uudestaan teetä.
Ja päivät kuluvat ja syksy tulee rankkasateinensa; hän ei niitä kuule,
mutta hän luulee huomaavansa, että luolan seinät ovat nyt kosteammat
kuin ennen. Hänestä tuntuu maidottoman pitkältä se aika, jona hän ei
ole enää auringon valoa nähnyt. Vuodet vierivät, hänen muistinsa
heikentyy ja käy epäselväksi. Kirjat, jotka hän toi mukanansa, on hän
jo moneen kertaan tukenut, hän ei enää niistä välitä, kyyröttelee
sopessaan ja mutisee itsekseen niiden sisältöä, jonka hän jo aikaa osaa
ulkoa. Koneellisesti antaa hän rukousnauhan helmien solua sormiensa
läpi, ja tiedottomana hapuilee hän tsamba-kulhoa. Hiiviksiikö hän ehkä
seinänvieriä pitkin, kopeloiden kädellänsä kylmiä kiviä, löytääkseen
raon, josta valonsäde voisi pilkahtaa? Ei, tuskin hän enää tietääkään,
miltä näyttää ulkona aurinkoisella tiellä. Miten hitaasti kuluukaan
aika! Ainoastaan unessa unohtaa hän tilansa ja on vapaa nykyisyyden
rajattomuudesta. Ja hän ajattelee: "Mitä onkaan maallinen pimeydessä
eletty elämä ijankaikkisuuden säteilevän valon rinnalla!" Pimeydessä
viipyminen on ainoastaan valmistusta. Vuosikaudet läpeensä etsii
mietiskelevä munkki yöt ja päivät vastausta elämän ja kuoleman
arvotukseen, ja uskoo ja taas uskoo, että hän jälleen elää ihanammassa
muodossa, kun koetuksen aika on ohi mennyt. _Usko_ on ainoa selitys
hänen käsittämättömälle sielunlujuudellensa.
On vaikea ajatella niitä muutoksia, joita tapahtuu lamassa seuraavien
vuosikymmenien kuluessa, hänen eläessään pimeässä luolassa. Hänen
näkönsä täytyy heikontua, ehkäpä tyyten sammua. Hänen lihaksensa
kuihtuvat, hänen mielensä sumenee sumenemistansa. Valon ikävöiminen ei
näy ahdistavan häntä minään ainaisena mieleenlyöttymänä, sillä hänhän
voisi reväistä kirjastansa lehden ja noetulla lastulla kirjottaa
tiedoksi, että hän on päättänyt koetusaikaansa lyhentää ja maailmaan
palata. Hänen tarvitsisi vain panna sellainen paperi tsamba-kulhoon.
Mutta moinen tapaus on munkeille tietymätön. He tiesivät ainoastaan,
että se lama, joka oli 69 vuotta luolaan muurattuna elänyt, oli vielä
ennen kuolemaansa halunnut nähdä auringon. Minulle kertoivat munkit,
jotka silloin olivat Tangissa olleet, että hän oli kirjottanut
toivovansa päästä ulos. Hän oli ollut aivan kokoonkutistunut, pieni
kuin lapsi, ruumiista olivat jäljellä ainoastaan luut ja vaaleanharmaa
pergamenttimainen nahka. Silmien väri oli hävinnyt, ne olivat vaaleat
ja soaistuneet. Liituvalkea, kampaamaton tukka riippui vanuneina
kimppuina päässä. Parta oli harva, hoitamaton. Hän ei ollut koko aikana
peseytynyt, ei kynsiänsä leikannut. Ruumiin verhona oli hänellä enää
vain rääsyjä, sillä aika oli kuluttanut ja lahottanut hänen vaatteensa
eikä hän ollut uusia saanut. Niistä munkeista, jotka olivat häntä 69
vuotta sitten luolaan saattaneet, ei ollut enää ainoatakaan elossa.
Itse oli hän silloin ollut varsin nuori, mutta kaikki hänen
ikätoverinsakin oli kuolema korjannut ja uusi munkkipolvi oli muuttanut
luostarin seinien sisälle. Kaikille oli hän outo. Ja tuskin oli hänet
saatu päivänvaloon kannetuksi, kun hän jo heitti henkensä.
Semmoisella erakolla täytyy olla kallionluja usko ja järkkymätön
vakaumus. Aikakäsitteen on häneltä täytynyt tukahtua, hävitä, luolan
pimeys tuntuu hänestä ijankaikkisuuden sekunnilta. Sillä hänellä ei ole
enää niitä apuneuvoja, joilla hän voi ajankulun määrätä ja muistossaan
pitää. Talven ja kesän, yön ja päivän vaihtelut huomaa hän ainoastaan
luolan lämpömäärän vaihtelusta. Hän muistelee useita sadeaikoja
menneen, kenties tuntuu hänestä kuin seuraisivat ne toinen toistansa
aivan nopeasti, samalla kun odotuksen yksitoikkoisuus pimittää hänen
ymmärrystänsä. Käsittämätöntä on, ettei hän semmoisissa oloissa
tule hulluksi, ettei hän huuda valoa, ei hyppää ylös ja juokse
epätoivoisena seinää vasten tai lyö päätänsä teräviin kiviin, kunnes
kaatuisi verisenä maahan, vapauttaen itsensä pois elämästä.
Mutta hän vain odottaa kuolemaa kärsivällisesti, ja kuolema voi vielä
10 tai 20 vuotta itseänsä odotuttaa. Maailman ja sen elämän muistot
heikkenevät heikkenemistään; hän on jo aikoja sitten unohtanut itäisen
aamuruskon ja auringonlaskun kultaamat pilvet. Ja jos hän tuijottaa
ylöspäin, ei hänen sammuneille katseillensa tuikahda ainoakaan yön
kiiluva tähti, vaan ainoastaan luolan musta laki. Mutta vihdoinkin, kun
hän on pitkät vuodet pimeydessä viettänyt, kirkastuu kaikki hänen
ympärillänsä säteilevän kirkkaaksi -- nimittäin silloin, kun kuolema
tulee ojentamaan hänelle vapauttavan kätensä. Eikä kuoleman tarvitse
odottaa, ei pyytää, ei houkutella, sillä lama odottaa häntä, ainoata,
toivottua, tervetullutta vierastansa ja kirvoittajaansa. Jos hän vielä
on tajullansa, on hän pienen puutelineensä asettanut kainaloittensa
alle voidaksensa kuolla samassa asennossa johon Buddha on kuvattu
niissä tuhansissa kuvissa ja kuvapatsaissa, joita me Tibetin läpi
matkustaessamme tapasimme luostarien temppeleissä.
Kun tsamba-kulho, joka on niin monien vuosien kuluessa joka päivä
täytetty, vihdoinkin koskemattomaksi jää ja määrätyt kuusi päivää ovat
kuluneet, murretaan ovi auki, luostarin abotti astuu kuolleen luo ja
rukoilee hänen puolestansa, samalla kun toiset munkit rukoilevat
dukangissa viisi, kuusi päivää. Sen jälleen puetaan vainaja valkeaan
pukuun, päähän pannaan "ringa"-niminen päähine, ja niin vaatettuna
poltetaan hänet roviolla. Tuhka kootaan, sotketaan saven kanssa ja
asetetaan pieneksi pyramiidiksi muodosteltuna tshorteniin.
Kahdeskymmenestoinen luku.
Targo-gangri ja Shuru-tso.
Kolme päivää _Lingan_ luostarin seudulla oleskeltuamme jatkoimme
huhtikuun 17. p:nä matkaamme luoteista kohti ahtaassa _My-tshun_
laaksossa. Joen vesimäärä on nyt taas tuntuvasti vähennyt. Tilan puute
estää minua tätä ihmeellistä tietä ja sen jylhyyttä laajemmin
kuvaamasta. Lingan läheisessä laakson-avartumassa kulkee teitä itäiseen
ja läntiseen vuoristoon, ja niiden haarat vievät lukuisiin kyliin,
joiden nimet ja likimäiset asemat minä aina merkitsen muistiin. Liike
käy nyt paljoa pienemmäksi, vaikka tämän erämaanpolun varrella tapaa
vieläkin lukuisia mani-kekoja ja muita uskonnollisia tiemerkkejä.
Seuraavana päivänä lähestyimme taas Transhimalajan pääharjannetta,
sillä suureksi hämmästyksekseni ja ilokseni kääntyi tiemme sitä kohti.
Edelleenkin on vallitsevana graniitti, johon jääkauden hivutus on
leikannut laaksojen jylhät muodot. Tie on kurja, hyvin kivinen; joen
molemmilla rannoilla näkyy jääkaistaleita, joiden väliset vihertävät
ouruvedet täyttävät laakson kylmän levottoman pulinansa kaiulla. Eräs
"pama"-niminen katajapensaslaji ilahduttaa tummalla vihreydellään
katsetta, jolle muutoin tarjoutuu ainoastaan sorarinteitä.
Joella on täällä oma nimensä, _Langmar-tsangpo_, vaikka se ei ole
itsenäinen joki, vaan My-tshun ylävartta. Se muodostuu pohjoisesta
tulevasta _Ke-tsangposta_ ja lännestä juoksevasta _Gomo-tsangposta_.
Yläjuoksunsa varrella on edellisen nimenä _Dgorung-tsangpo_; se tulee
Transhimalajan varsinaiselta vedenjakajalta ja on siis pääjokena
pidettävä. Minulle sanottiin, että sen lähteet olisivat puolentoista
päivämatkan päässä, laaksojen yhtymäkohdassa. Govon oikealla
rannalla on pieni pamapensaikko, ja virran yli viepi kolmikaarinen
kiinteä silta. Tämän sillan kautta kulkevat tärkeät liikeväylät
Tok-dshalungiin, josta jo ennen olen maininnut. Jaki- ja lammaslaumat
käyvät jyrkänteillä laitumella, ja pyöreät lammastarhat muistuttavat
Tshang-tangin elämää. Vähän yläpuolella sillan ratsastimme
puolijäätyneen Gomon yli; syrjälaaksoista tulevat purot ja lähteet
muodostavat koristeellisia jääputouksia. Joki on kesäisin näillä
seuduin niin mahtava, ettei sen yli mistään kohti ratsain pääse.
Pohjoisessa ja etelässä näkyy lumipeitteisiä vuoria.
Huhtikuun 20. p:n aamuna ilmotettiin Robertin ruunikko-hevosen kuolleen
puoliyön aikana, kylläisenä ja lihavana. Ratsastimme epämiellyttävien
paasikeilojen yli korkeampia seutuja kohti; laakso väljeni,
korkeussuhteet alenivat. Vaikka se vähänen, mikä vielä oli joesta
jälellä, kuohui ja kiehui, kävi sen jääpeite kumminkin aina vain
paksummaksi, kunnes se viimein kattoi melkein koko virran uoman. Jään
alta kuului veden kohina ja loiske. Rehevät sammalikot peittivät rannat
kokonaan, näköala laajeni ja koko seudun ulkomuoto muuttui
alppimaiseksi. Eräässä lammastarhassa istui kymmenen miestä pyssyt
kädessä. Synkät pilvet verhosivat vuorenharjanteita, ja tuokiossa alkoi
lumipyry, joka kumminkin pian taukosi.
Viimeinen taival oli kamala. Kaikkialla oli pelkkää soraa ja
lohkareita, joita toki paikoittain voi kiertää, ratsastamalla joen
jäätä myöten. Leiripaikkamme nimi oli _Tshomo-sumdo_, laaksonpääty,
autiossa seudussa; mutta vartioväkemme oli pitänyt huolta juhtaimme
oljista ja ohrista, lähettäen muutamia jakeja niitä noutamaan.
Tästä lähtien täytyi ratsastaa jäätä myöten, joka öisen 15 asteen
pakkasen jälkeen oli kaunis, liukas ja luja. Seutu ei kuitenkaan ole
autio. Useissa paikoin tapaa pohjoiseen muuttavien paimentolaisten tai
Tok-dshalungista palaavien kauppiasten jakeja ja lammaslaumoja. Kahden
mustan teltin luona varustautuu väki juuri päivän matkalle. Heillä oli
muassaan vuohia, joiden korviin oli sidottu punaisia vaatetilkkuja.
Kuljemme edelleen. Edessämme kohoaa _Tshang-la-Pod-lan_ kupera laki.
Pääsemme ylös ilman suuria ponnistuksia, vaikka jäinen tuuli
puhaltaakin kasvojamme vasten. Mittaustyöni voin alottaa vasta sitten,
kun olin lantavalkealla käteni lämmittänyt. Näköala on rajotettu, lakea
ja epäselvä. Sillä puolella, josta olimme tulleet, näkyy toki syviä
laaksoja ja näyttää kuin olisimme korkeammalla kuin niitä reunustavat
vuorenselänteet. Korkeus on täällä 5,573 metriä! Tshang on suomeksi
pohjoinen, Pohjoismaa, Pod eli Pö Tibet, s.o. varsinainen maa, jonka
asukkaat enimmäkseen ovat paikoillaan eläjiä. Tshang-la-Pod-la on siis
paimentolaisten asumien pohjoisten ylänköjen ja etelään päin merta
kohti viettävän maan välinen solatie. Juuri tämän, näiden kahden maan
välisen rajasuojusmaisen ominaisuutensa johdosta on Transhimalajalla
niin suuri merkitys. Sentähden onkin niin useita Tshang-la-pod-la
nimisiä solia. Miten usein ilmotettiin minullekin joku sola, olipa sen
nimi mikä tahansa, _aina_ vaan Tshang-la-pod-la'ksi, jos se vain oli
pohjoisten, haarajoettomien purojen ja eteläisen Tsangpon välisen
vedenjakajan paikoilla. Niinpä olin ratsastanut Transhimalajan yli
toiseen kertaan solasta, joka on 71 kilometriä länteen Sela-la'sta, ja
totesin, että _Nien-tshen-tang-lan_ valtainen vuorijono ulottuu tänne
saakka. Yhä elävämmäksi muuttui haluni seurata sitä askel askeleelta
länttä kohti.
Leiriydyttyämme solassa, jossa yökylmä nousi -23 asteeseen,
laskeuduimme ratsain huhtikuun 22. p:nä hitaasti pyöristyneiden vuorien
ympäröimää _Shak-tshu_-joen laaksoa myöten, joka vähitellen laajenee.
Ja taas tulemme aukealle tasangolle, pois vuorisokkelosta, jonka
katkaisee rankkasateiden paisuttama My-tshun lisäjoki, ja minä huomaan,
että Transhimalaja on tärkeä raja ilmastollisissakin suhteissa.
Illalla ilmotti gheläinen vartioväki palaavansa takaisin ja jättävänsä
meidät uudelle suojaväelle, koska olimme jo Labrangin alaisessa
_Largäpin_ piirissä. Uuteen suojajoukkoon kuului viisi jo ikänsä
elänyttä miestä. Heidän johtajanansa oli pikkuinen ukko, jonka kädet
vapisivat ja puhe oli epäselvä. Seuraavana aamuna, kun gheläiset, jotka
ikävöivät lämpimämpiin kyliinsä, kovasta lumituiskusta huolimatta
olivat lähteneet, oli minun saatava järkiinsä uusi vartioni, joka aikoi
viedä minut Shala-lan (Transhimalajan!) solan kautta lounaaseen,
_Targo-tsangpon_ lähteille, saman joen, jonka rannalla vietimme päivän.
Nain Singin kartan mukaan kiertää tämä joki Targo-gangrin sen
itäpuolitse ja laskee sitten Dangra-tso'hon, joksi pyhää järveä täällä
nimitetään. Mutta Nain Sing ei ole koskaan paikalla ollut, ja minä
halusin luoda silmäyksen seudun maantieteeseen. Sovimme sentähden, että
matkustaisimme kauvemmas luoteeseen, ja selitimme miehille, että
passissamme on lähimpänä paikkana mainittu Raga-tasam, johon vie kaksi
tietä: toinen Sha-lan kautta, toinen pohjoispuolitse, Targo-gangriin
kääntyen, ja että minä olin päättänyt valita jälkimäisen tien. Passissa
oli kielletty käymästä Lhasassa, Gyangtsessa ja Sekija-gumpassa, mutta
Dangra-dshum-tson tiestä ei siinä sanallakaan mainittu. Siksipä
täytyisi miesten noudattaa meidän toivomuksiamme.