sen keskelle on asettu 3,5 metrin korkuinen, lattiasta kattoon asti
ylettyvä rukouslieriö, jonka ympärysmittaan meni neljä minun
sylimittaani sormenpäistä sormenpäihin laskien. Sen punainen ulkopinta
on täynnä jättiläiskokoisia kultaisia kirjaimia; keskikohdalle on
kuvattu piiri tanssivia jumalattaria. Samantapaisen pienemmän salin
nimi on mankang-tshang. Sen rukouslieriön yläreunassa on puikko, joka
lieriön jokaisella pyörähdyksellä lyö kellon kieleen. Eräs vanha lama
istui sen edessä pitäen lieriötä rautaisen navan kahvaan sidotulla
nuoralla lakkaamattomassa liikkeessä. Hänen ja erään toisen munkin
tehtävänä on viipotella tätä kuvatusta koko päivä ja puolet yötä, eli
päivännoususta keskiyöhön. Siinä istuessaan ja vääntäessään luki hän
samalla rukouksia, mutta ei tavalliseen tapaan mutisten, -- ei, hän
mylvi niitä, ulvoi, epäselvin äännähdyksin, jotta vaahto pursusi
huulille. Hän hikosi ja ähki, heittelehtien joka pyörähdyksellä
hurjasti taaksepäin, sitte jälleen kumartuaksensa etukenoon. Hän oli,
kuten minulle selitettiin, uskonnollisessa hurmiotilassa, eikä ottanut
äänekkäintäkään huutoa kuuleviin korviin. Kaleeriorjan soutua pitäisin
minä keveämpänä kuin tätä pelätintä, joka luolan pimennossa jauhaa
loppuun vapaan ajatuskyvyn ja jonka väsymättömän pyörimisen ainoina
todistajina voivat olla ainoastaan mykät, usmaiset jumalat. Katsoin
kellooni: lieriön kello soi yhdeksän kertaa minuutissa; siis lähes
10,000 pyörähdystä ennen kuin puoliyö saapuu väsynyttä munkkia
vapauttamaan. Ja lieriö sisältää miljoonia rukouksia, jotka siis joka
päivä nousevat maan tomusta korkeuteen kymmenentuhatta kertaa.
Kokonaisen päivän vietimme tässä ihmeellisessä Tashi-gemben
luostarissa, joka on Tashi-lunpon jälkeen minun näkemistäni
tibetiläisistä luostareista rikkain ja kaunein, puhtauteen ja hyvään
makuun katsoen on se niistä kaikista etusijassa. Temppelisalit saivat
lukuisista akkunoista riittävästi valoa, ja puolipäivän aurinko paistoi
herttaisesti pylväitten lomitse lumoavana valon ja varjojen karkelona,
punahohteen ja kultaloisteen ihastuttavana värileikkinä. Joukko
munkkeja istui sohvilla, puhellen saattoväkemme kanssa; auringon
valossa ovat heidän muotonsa voimakkaan vaikuttavat, kun he itse
punaisissa puvuissaan kuvastuvat punaista taustaa vasten. Toisia
nojailee pylväisiin juhlallisina kuin togaan puetut roomalaiset
senaattorit; päivänpaiste valelee heitä hehkullaan, samalla kun joukko
heidän veljiänsä häipyy lehterien siimekseen. Ja kun auringon säteet
sattuvat Buddhan puvun kultaan ja taittuvat kultaisen lotoskukan
lehtiin, joiden teriöstä se kohoaa, hajoavat heijastukset tässä
satumaisessa salissa niin, että pylväiden katvepuoletkin tulevat
valoisiksi ja pylväät muistuttavat läpikuultavia rubiineja. Nämä
valovaikutukset hämmennyttävät, ja katselija luulee joutuneensa
vuorenkuninkaan saleihin.
Huhtikuun 3. p:nä jatkettiin matkaa täydellä todella edelleen länttä
kohti miellyttävien kylien ja pienten luostarien ohi, ja taas
lähestyimme Tsangpon rantaa eräässä kohden, missä heiluva köysisilta on
pingotettu kahden vaapperan kivilohkareen välille. Veden juoksu on
niillä paikoin vuolas; virta on tästälähtein ainoastaan 50 metriä
leveä, monin paikoin sitäkin kapeampi; ja itse laakso on Dshe-shungin
aukeaman yläpuolella ahtaaksi kuroutunut.
Huhtikuun 5. päivän päiväkäsky määräsi Muhamed Isan vuokrattuine
juhtinemme ja kuormastoinemme leiriytymään siihen kohtaan, missä
Raga-tsangpo laskee Brahmaputran ylävarteen. Meidän joukkomme taas
ratsasti Tshuktshung-tshangin vähäistä solaa myöten ylös eräälle
vuoriston haaranteelle, joka ulottuu pääjoen rantaan saakka.
Sieltäkäsin avautui suuremmoinen näköala yli päälaakson ja joen, joka
luikertelee kaksihaaraisena soran ja hiekan halki. Alhaalta näkyi
aasikaravaaneja pieniä kuin pisteet, mutta niiden kulkusten kilinä
täytti koko laakson helinällään. Solasta laskeutui tie laakson pohjaan
niin äkkijyrkkänä, että meidän oli täytynyt palkata ylimääräistä väkeä
kantamaan matkatavaroita. Koska hevoset eivät voineet niitä kuljettaen
kiivetä alas jyrkkiä vuorenseiniä. Syrjäisissä pikku jokihaaroissa ui
isoja tummia kaloja, joita onkimassa istui Shukkur Ali. Kolmen metrin
korkuiset hiekkasärkät ovat aivan tavallisia; niiden tuulenpuoleiseen,
itäiseen jyrkkään sivuun on monin paikoin muodostunut kuljuja.
Laakson suu avautuu lounasta kohti ja sen taustaksi muodostavat jyrkät
vuoret lyhyine poikkilaaksoinensa sievän näköalan. Tämän laaksonsuun
kautta juoksee Brahmaputra kohti Raga-tsangpoa, joka täällä
alajuoksunsa varrella on tunnettu _Doktshun_ nimellä, samalla kun
pääjokea nimitetään _Dam-tshu'ksi_ (Tamtshok). Mutta näiden jokien
yhtymäpaikalla ei näkynytkään mitään telttejä, ja myöhemmin selitti
minulle Muhamed Isa, ettei hän voinut paikalle jäädä, koska seutu oli
aivan karu. Sen vuoksi ratsastimme edelleen _Tangnan_ kylään, jossa on
kymmenen kivitaloa. Kylän asukkaat viljelevät hernettä, vehnää ja
ohraa, mutta sato on epävarma.
En tahtonut millään ehdolla jättää näkemättä näiden kahden virran
yhtymistä, ja siksi käskin väkeni laskeutua Dok-tshu-laaksoa myöten
seuraavana päivänä yhtymäpaikalle. Mutta siitäpä ei vartioväki halunnut
kuulla puhuttavankaan. Matkapassissahan oli selvästi sanottuna, ettei
minulla ollut oikeutta mielivaltaisesti kuljeksia edes takaisin, vaan
oli minun matkustettava suoraa tietä Ladakiin. Lopulta he kumminkin
taipuivat ehdolla, ettei poikkeamiseni saanut kestää yhtä päivää
kauvemmin.
Aamulla toi Muhamed Isa veneen ja airot joelle, samalla kun muutamat
palkatut ladakilaiset kantoivat jokien yhtymäpaikalle eilistä tietämme
myöten nuoria, kirveitä, salkoja, paaluja ja muonavaroja. Kun tulin
rantaan, odotti siellä jo vene valmiiksi kokoonpantuna. Astuin siihen
erään tibetiläisen kanssa, joka tunsi virran ja käytti airoja niin
kätevästi kuin ei olisi elinikänänsä tehnyt muuta. Mutta hän olikin
tottunut omaa venettänsä Tangnan rantojen välillä ohjailemaan ja tunsi
kulkuveden laakson alasuuhun.
Kulkumme joen vuolaassa juoksussa tuli kumminkin jännittäväksi ja
seikkailurikkaaksi. Joen lasku ei nimittäin ole ollenkaan tasainen,
vaan vaihtelee asteettain; matalat, kuohuvat vuolteet vuorottelevat
syvien rauhallisten suvantojen kanssa. Vuorenseinämistä on isoja ja
pieniä lohkareita syöksynyt jokeen, ja toisinaan näyttää niiden lomitse
pujotteleminen mahdottomalta. Mutta soutaja tietää miten ohjata
venettään. Lähimmän vuolteen kohina kuuluu jo hyvän matkan päähän,
joten me tiedämme tarkkaavasti tähystää eteemme. Jotkut ladakilaisemme
juoksevat rantaa myöten varottaakseen meitä, jos todellinen vaara
uhkaa.
Kiitäen mennä viilettelee vene alas virtaa. Soutaja istui äänettömänä
hampaitansa yhteen purren; painaen jalkansa lujasti veneen pohjaan otti
hän airoilla niin voimakkaita vetoja, että känsäiset käsirystöset
valkenivat. Olimme jo onnellisesti suoriutuneet useista vuolteista ja
luisuimme nyt rauhallisesti tummanruskeaa vedenpintaa pitkin
suvannossa, kun äkkiä alkoi taas kuulua varottavaa jymyä, mutta nyt
voimakkaampana kuin ennen. Samalla huomasin kahden ladakilaisen
varottavan meitä huudoilla ja viittauksilla.
Nousin ylös, katsahdin ympärilleni ja huomasin Dok-tshun jakautuvan
kahteen haaraan, joiden vesi syöksyi valkeana vaahtona teräväsärmäisten
kallionlohkareitten väliin. Paikka näytti läpipääsemättömältä, kivien
raot liian ahtailta veneellemme, jonka pohja voi millä hetkellä hyvänsä
repeytyä salakariin. Useiden semmoisten karikivien kohdalla pulppuili
vesi kirkkaina kuplina, jotka särkyivät nopeasti, muuttuen vaahtoavaksi
hyrskeeksi. "Jos hyvin käy, niin olen iloinen", ajattelin itsekseni,
antaen soutajan menetellä mielensä mukaan. Heti jouduimmekin virran
nieluun, joka ei enää vastustelemisesta huolinut, ja yhä nopeammin
kiidimme molempia vuolteita kohti. Voimakkailla vetäisyillä pakotti nyt
soutaja veneen kääntymään vasempaan haaraan. Rannalla seisoivat
ladakilaiset sanattomina haaksirikkoamme odottaen, valmiina kahlaamaan
meitä vuolteesta pelastaakseen. Veneemme tölmäsi jo ensimäistä
lohkaretta vastaan, mutta silloin ohjasi soutaja sen syvemmälle vedelle
ja siitä pieneen putoukseen, jonka alapuolella veneemme toinen kylki
taas sai sysäyksen. Nyt laajeni väylä, mutta kävi samalla matalammaksi,
niin että vene otti lakkaamatta pohjaan, onneksi kumminkaan vuotoa
saamatta. Virta oli siksi voimakas, että se ikäänkuin huuhteli meidät
kivien ja matalikkojen yli.
Jonkin matkan päässä yhdistyivät molemmat jokihaarat ja joki muuttui
syväksi ja hiljaiseksi. Soutaja, jonka kasvoilla ei ollut ainoakaan
väre muuttunut, ryhtyi taas soutamalla vauhtia lisäämään. Olimme vielä
laakson pohjoispuolella. Mutta juuri kun pääsimme polvekkeeseen, missä
joki kääntyy etelää kohti, kuohui ja kiehui taas vesi raivokkaampana
kuin koskaan ennen, ja nyt selitti rohkea soutaja, että etemmä meno oli
mahdoton. Hengitykseni salpautui nähdessäni valkeavaahtoisen veden
särkyvän kosken aalloissa; olisi tarvittu enää sekunti, ja vene olisi
armotta kumoon viskautunut. Mutta viime hetkessä ohjasi soutaja
aluksemme vastavirtaan, pieneen poukamaan, ja me nousimme maihin.
Paikalle rientäneet ladakilaiset vetivät veneen maata myöten kosken
alapuolelle, mistä taas alkoi vesitie.
Nyt soluimme mukavasti pitkin etelärannan jyrkän kallioseinän vierusta,
syvyyden vaihdellessa l,6 metrin ja vajaan jalan välillä. Minulla oli
sauvoin, jolla loitontelin venettä rannasta. Taaskin vei virta meitä
laakson pohjoispuolta kohti ja me keinuimme ja hyppelehdimme useiden
kapeiden, hauskojen, enimmäkseen kohtalaisen syvien vuolteiden läpi.
Siellä ja täällä raapaisee tosin veneemme pohjaan, mutta puinen köli
väistää sysäyksestä. Erään keskellä virtaa kohoavan jättiläispaaden
alapuolella muodostuu vetävä pyörre, johon olimme vähällä joutua.
Pääsimme toki onnellisesti ohitse ja vihdoin saavuimme siihen paikkaan,
missä Dok-tshu laskee lumesta syntyneet vetensä Brahmaputran aaltoihin.
Tämä syrjäjoki jakaantuu laskiessaan kahdeksi suistohaaraksi, joiden
somerorannat ovat puolentoista metrin korkuiset. Päähaaran vasemmalle
rannalle löimme paalun, johon sidottiin köyden toinen pää, ja toisen
pään vein minä soutamalla toiselle rannalle, mitatakseni virran
leveyden. Se oli 54 metriä. Sen jälkeen mittasin syvyyden yhdestätoista
eri paikasta, aina yhtä pitkien välimatkojen päästä. Korkein siten
saatu syvyys oli 1,3 metriä. Samassa paikassa mittasin Lythin
virtamittarilla virran nopeuden pinnalta, keskivirrasta ja pohjalta.
Kun nyt tuntee virran leveyden ja keskimääräisen juoksunopeuden, huomaa
että Dok-tshun molempien haarojen kautta laskee vettä 33 kuutiometriä
sekunnissa.
Siinä missä nämä molemmat virrat yhtyvät on Dok-tshu vuolas ja
pauhaava, Brahmaputra taas hidasjuoksuinen, syvä ja tyven. Se on 46
metrin levyinen ja syvimmistä paikoin 4,67 metriä syvä. Uoma on siis
sangen kapea ja onttoutunut, syöpynyt. Virtaava vesimäärä nousee 84
kuutiometriin sekunnissa, joten Tsangpo siis oli nyt ainoastaan
puolitoista kertaa syrjäjokeansa suurempi. Paikka on 4013 metriä meren
pintaa ylempänä.
Kun olin sanotut työt suorittanut, saivat ystävämme Tso Ting Pang jo
Lava Tashi tulla mukanani lyhyelle soutumatkalle, jonka tein pääjoen
laskusuuntaan. Kun taas nousimme maalle, eräälle ulkonemalle, oli
väkemme sytyttänyt nuotion ja pannut pöytään parastansa, nimittäin
kovaksi keitettyjä munia, kylmiä kananlihaleikkeleitä ja maitoa.
Hauskassa sekalaisessa seurassa, johon kuului ruotsalainen,
kiinalaisia, tibetiläisiä ja ladakilaisia, söimme myöhäisen
päivällisen, keskellä suuremmoisinta, voimakkaimmin muovailtua
maisemaa, mitä yleensä ajatella voidaan. Sillä aikaa kun toiset
polttivat piippujansa ja hörppivät rasvaista teetänsä piirustelin minä
luonnoksia tästä jättiläisportista, jonka kautta Brahmaputran
vesipaljoudet vyöryvät itää kohti Dihong-laaksoon ja Assamin
tasangoille. Olisin viipynyt täällä vielä kauvan, olisin katsellut
kuinka tämä virta, joka ei koskaan kylläänsä saa, jokaisessa
ohikiitävässä silmänräpäyksessä kantaa melkoisen vesiveron Dok-tshulta,
mutta hämärä oli tulossa ja kuljettavanamme oli vielä pitkä paluumatka.
Panimme sentähden veneen kokoon, sälytimme sen kuten muutkin
matkatavarat vuokrattujen hevosien kannettavaksi ja läksimme
ratsastamaan laaksoa ylöspäin. Mutta nytkin, kuten niin usein ennen,
yllätti meidät pimeys. Edellämme kulki Rabsang kahden tibetiläisen
kanssa. Nämä kolme lallattivat täyttä kurkkua. Kaikki olivat hyvältä
tuulella. Ilma oli raitis ja miellyttävä. Tähdet tuikkivat kirkkaina,
ja kiinalaishevosten kulkusten kilinä, joka sekottui iloisiin
lauluihin, herätti vuorenseinissä uinailevan kimeän kaiun. Muutamassa
vaarallisessa paikassa kylän lähellä, missä tie menee joen yli kiveämää
myöten, tuli meitä vastaanottamaan väkeä paperilyhtyjä kantaen, pian
sen jälkeen istuimme rauhallisina telteissämme, väsyttävän, mutta
opettavan päivätyön suoritettuamme.
Kahdeskymmenesensimäinen luku.
Erakkomunkkeja.
Seuraavana päivänä nousimme hitaasti Dok-tshun laaksoa myöten luodetta
kohti. Tie oli hurmaavan kaunis. Sen varrella voi lakkaamatta istahtaa
villeistä vuorinäyistä rauhassa nauttimaan. Nyt en kumminkaan voi
niissä viivähtää, sillä päiväkirjastani täyttyisi sivu sivun perästä,
jos joskus aikoisin loppuun kuvata tämän matkan, jossa meitä vielä
odotti paljon kovia kohtaloita ja ikäviä seikkailuja.
Useiden vuorien kukkuloilla näkyy muurien ja tornien raunioita.
Selvästi huomaa, että muinaisina aikoina tämä laakso on ollut tiheämmin
asuttua. Kahdessa paikassa antavat kallionsivut suojapaikan
kitukasvuisille katajapensaille. Laakson pohjoispuolella on virta
muinoin hionut kallioseinän alaosan, ja sen sileään pintaan on hakattu
kaksi piirustusta, jotka muodostavat kahden Buddhakuvan hahmopiirteet
ja ovat kylläkin taiteellisesti tehdyt. Läntinen niistä on kahden muun,
huonosti näkyvän kuvan keskellä ja sen alla on kaikenlaisia kallioon
hakattuja koristeita, köynnöksiä ja merkkejä. Kohta tämän paikan
yläpuolelle leiriydyimme _Lingon_ kylään eräässä taiteellisen
kauniissa, viehättävässä laakson-aukeamassa.
Osa Lingon asukkaita muuttaa kesällä karjalaumoinensa kuuden jopa
seitsemänkin päivämatkan päähän pohjoiseen päin, sillä Lingon ympärillä
on maaperä karua ja satoon ei ole luottamista. Veneettä, kahlaamalla ei
voida Dok-tshun yli kesäisin kulkea. Talvella menee kyllä joki jäähän,
mutta harvoin niin kovaan, että se kantaisi. Mainitsemista ansaitsee
vielä se seikka, että suoraan lännestä juoksevaan Dok-tshuun eli
Raga-tsangpoon yhtyy täällä vanha tuttumme My-tshu, joka tuo sekunnissa
15,11 kuutiometriä vettä. Koko Dok-tshun vesimäärän olin edellisinä
päivänä laskenut 33 kuutiometriksi. Erotus Raga-tsangpon ja My-tshun
vesimäärän välillä on siten 18 kuutiometriä, joten My-tshu siis on
ainoastaan Ragan syrjäjoki. Mutta toiselta puolen on huomattava, että
Dok-tshu laskee useiden vuolaiden suistohaarautumien kautta My-tshuun,
joka juoksee syvemmällä laaksossa ja on juoksultaan tasaisempi. Tältä
kannalta katsoen pitäisi siis My-tshun olla pääjoki. Kysymystä voidaan
pitää makuasiana.
Huhtikuun 8. p. oli ihana päivä. Kello 1 oli varjossa 11,4 astetta
lämmintä. Meidän piti nyt tutustua lähemmin _My-tshuun_, jokeen, jonka
me tunsimme ainoastaan kuulopuheelta. Sitä paremmin tunsimme sen idästä
tulevan sivujoen, jonka yli olimme matkalla kulkeneet. Tapamme mukaan
vaihdamme kuormaeläimiä melkein joka kylässä, missä leiriydymme, ja
Robert itse maksaa niistä vuokran kylänväelle, jottei saattoväkemme
saisi tilaisuutta pistää sitä omaan kukkaroonsa, ainakaan meidän
läsnäollessamme. Tavallisesti kulkee karavaani jonkun matkan edellä ja
kaksi kylänmiestä seuraa minua, antaen minulle tietoja seudusta.
Heti Lingon takana käännymme My-tshun laaksoon ja ratsastamme
pohjoiseen päin, jättäen Raga-tsangpon laakson länsipuolelle taaksemme.
Tie kulkee juuri käänteessänsä mahdottoman suuren graniittikukkulan
yli, ristiin rastiin polveillen ylös ja alas pyöreiksi hioutuneiden
möhkäleiden lomitse ja muodostaen paikoin porrasjaksoja, joita
myöten eivät kuormitetut juhdat voi kulkea. Siksipä täytyy meidän
kuormastoa kantamaan ottaa kylästä apuväkeä. Vasemmalla puolellamme
soluu syvä, leveä, juoksultaan tasainen joki. Alas syöksyneet
harmajat graniittilohkareet pistävät helakkoina tummanviheriästä
vesitaustastaan, jossa uiskentelee ja pulahtelee mustaselkäisiä kaloja
aivan siirtokunnittain. Eräässä graniittipinnassa näkyy buddhalainen
kivipiirustus, jota aika on osittain hivuttanut. Nyt seuraa mani-keko
toistansa. Korkealla, eräällä kalliopengermällä on pieni nunnaluostari,
_Gunda-tammo_. Alhaalla taas kulkee ketjusilta joen yli, kahden
tylpistyneen pyramiidin välillä. Silta on ainoastaan jalankävijöitä
varten. Joessa, joka on uurtautunut syvälle rantapenkereittensä sisään,
on vielä nähtävänä kaksi kirkkaanviheriätä jääkaistaletta. Uoma on
muuten säännöllinen kun kanava. Erääseen kallioseinään muutaman
sivulaakson suuhun on maalattu mustat kasvot, kooltaan kaksi metriä
läpimitaten, silmät, nenä ja suu punaisiksi sivellyt.
Mitä ylemmä nousemme, sitä useammin tulemme huomaamaan, että kuljemme
pyhällä tiellä, munkkien luostaritiellä, toivioretkeilijäin
pyhiinvaellustiellä, tiellä joka vie temppelistä temppeliin ja jolla
kulkiessa tavallista useammin "_Om mani padme hum_" kulkijan huulilta
pyörähtelee. Missä ovat kivilohkareet ja kallionkielekkeet punaisiksi
sivellyt, missä taasen on kiviläjiä tienvarrelle ladottu, väliin
näemme savutorven muotoisia muistomerkkejä, joita vitsakimppu
viirinensä koristaa, paikoin taas tapaamme pitkiä mani-kekoja, joista
eräskin oli 120 metrin mittainen. Kaksi keskitiellä kohtaamaamme
graniittilohkaretta oli kokonaan peitetty ylevillä kirjoitelmilla,
joiden hakkaaminen on vaatinut tavatonta työtä. Tie on todellakin suuri
liikkeen valtasuoni, joka on täällä vilkkaampi kuin Tsangpon rannalla.
Lakkaamatta kohtaamme jak- ja aasikaravaaneja, ratsastajia ja
jalankulkijoita, munkkeja, talonpoikia ja kerjäläisiä. Ne tervehtivät
kohteliaasti, lakki vasemmassa kädessä, ja oikealla päätänsä
raapaisten, ja pistäen kielensä kauvas ulos suusta huutavat ne minulle:
"Onnea matkalle, bombo".
Tien yli lorisee kirkkaita puroja. Laakso kapenee, muuttuu yhä
suuremmoisemmaksi, sen taiteelliset muodot käyvät yhä rohkeammiksi,
voimakkaammiksi. Graniitti loppuu ja sen sijalle tulee hienokiteinen
kristallimainen liuskakivi. Tangin maakunnassa, jossa on useita kyliä
korkealla virran yläpuolella, leiriydymme _Lung-gandän-gumpan_
luostarin alapuolelle. Luostarissa on 21 munkkia, jotka kuuluvat
gelugpa-lahkoon.
Vielä huhtik. 10. p:nä seurasimme My-tshun juoksua, sivuuttaen
tuntemattomia kyliä ja luostareita. Nämä kylät ovat tavallisesti
rakennetut sivulaaksojen suuhun, missä on parhaiten toivo saada
kasteluvedestä hyötyä. Toktshalungissa oli äsken käynyt karavaani;
siihen oli kuulunut runsaasti 100 jakia, joita naiset ja miehet
ajoivat, osaksi myös ratsastivat. Tämä karavaani, joka oli myönyt
Tangin tsambaa, oli tuolta länsitibetiläiseltä kultakaivokselta
palatessansa viipynyt kolme kuukautta matkalla. Se oli kulkenut
vuoriston yli vievää tietä, koska sen varrella oli jakeille sopivia
laitumia. Niin saapuvat maan parempi-osaisten seutujen maaperän
tuotteet paimentolaisille, jotka niitä vaihtavat villoilla, nahoilla ja
suolalla. Lyhyen matkan tehtyämme leiriydyimme _Ghe'hen_, jossa on 19
taloa. "Angdi", soittaja, vingutti ja raappi siellä kaksikielistä
soitintansa, vaimonsa meille tanssiessa.
Täältä kääntyi shigatselainen vartioväkemme takaisin, jätettyään
passimme juhlallisesti neljälle uudelle miehelle, joiden johtajana oli
Tangin gova. He olivat tehneet meille erinomaisia palveluksia, siksi
annoinkin heille hyvät todistukset ja juomarahat. Tyytyväisinä
lupasivat he rukoilla minun puolestani elämänsä loppuun asti.
Huhtikuun 13. päivän matkamme vei meidät My-tshun laaksoon, johon
tulimme ikäänkuin rotko- tai luolatielle, joka on kaivettu
hienorakeiseen graniittiin, porfyriin ja kristallimaiseen liuskakiveen.
Se on suuremmoisimpia näköaloja, mitä olen koskaan nähnyt. Kuljimme
oikeaa, läntistä joenrantaa, jossa äkkijyrkät, valtaavat kalliot
kohoavat kuten vanhojen muurien rauniot tai harjakattoiset linnat.
Vasempaakin äyrästä pitkin kulkee jalkapolku, joka näyttää tavattoman
vaaralliselta, se kun pujotteleikse korkealla pitkin kallioseinää.
Länsisivulla avautuu sivulaaksoja, joiden taustalla näkyy
lumipeitteisen pääharjanteen osia. Se on kumminkin ainoastaan toisen
luokan harjanne, joka erkanee Transhimalajasta etelää kohti kulkien
My-tshun jokialueen länsirajana. Siitä erkanee itää kohti kolmannen
luokan vuoriharjanteita, joiden välissä juoksevat My-tshun läntiset
syrjäjoet. Kartalle piirustettuna se kaikki muistuttaa haaraista,
oksaista puuta.
Laakso kapenee käytäväksi, jonka pohjan ottaa leveä, matala joki
kokonaan. Oikealla puolella, jota yhä kuljemme, laskeutuvat
liuskakivikalliot miltei luotisuorasti jokeen. Siitä huolimatta kulkee
hengenvaarallinen kapea tie jyrkkää vuorenkuvetta pitkin muistuttaen
hyllyä. Täällä on luonto asettanut voittamattomia esteitä tibetiläisten
tienrakennustyölle. Kuormasto oli kantaen vietävä vaarallisen paikan
ohi, ja täytyi ihmetellä, että hevoset voivat tyhjiltäänkään siitä
päästä. Vuoriseinämän halkeamiin ja rosoihin 40 metriä joen pintaa
ylemmä on kiinnitetty lappeita kiviliuskoja, juuria ja oksia, jotka
ovat laudoilla, seipäillä ja kivillä tilkiten toisiinsa liitetyt. Siten
on muodostunut jalan levyinen räystäs, mutta kaiteesta ei ole
merkkiäkään olemassa. Täällä kulkiessa täytyy suorastaan pitää kieli
keskellä kitaa, jos mieli tasapainonsa säilyttää. Tämä taival, jonka
nimi on _Tigu-tang_, kuljetaan luonnollisesti aina jalkaisin,
kallioseinästä tukea etsien. Helpotuksen huokaus nousee rinnasta, kun
on päässyt paikan ohi ja näkee edessänsä suuren laakson-avautuman,
johon yhtyy kaksi tärkeätä laaksoa Lingan luona.
Täällä nimittäin laskee My-tshuun idästä virtaava _Sha-tshu_-joki, jota
yläjuoksunsa varrella _Bup-tshuksi_ nimitetään ja jonka yli me olimme
ratsastaneet 2,5 kuukautta aikaisemmin, kun se oli paksussa jäässä.
Huhtik. 15. p:nä kuljetti Bup-tshu 6,09 kuutiometriä vettä ja My-tshu
6,29 kuutiometriä sekunnissa. Nyt ne olivat siis miltei yhtä
vesirikkaat. Suhde voi kumminkin melkoisesti muuttua, riippuen siitä,
kuinka suuren osan kosteudentulosta kumpikin saapi. Korkeus oli täällä
4331 metriä.
Eräässä läntisen vuoriston lyhyessä laaksossa äkkijyrkän pengermöitymän
ylimmällä askelmalla komeilee amfiteatterimainen _Linga-gumpan_
luostari ihastuttavana, houkuttelevana kuin mielikuvituksien sotalinna.
Sen valkeat rakennukset ovat siellä rauhassa kuin haikaran pesät
vuorenhuipulla. Mani-rivi näyttää meille tietä sinne missä hurskaat,
nuhteettomat asuvat ylhäisessä hiljaisuudessa, kylien touhun ja
häärimisen, virran kuohun ja kohinan yläpuolella.
Olimme kuulleet puhuttavan eräästä lamasta, joka oli jo kolme vuotta
elänyt muutamaan Lingan luostarikaupungin yläpuolella olevaan luolaan
muurattuna. Vaikka kyllä tiesin, etten saisi nähdä tätä munkkia enkä
hänen asuntoansa, en kumminkaan tahtonut päästää tilaisuutta käsistäni,
vaan läksin pyhiinvaellusmatkalle nähdäkseni hänen asumuksensa edes
silmäykseltä.
Huhtik. 16. p:nä, Tukholmasta lähtöni kolmantena puolivuosipäivänä, oli
kolkko, tuulinen ilma ja sakea lumisade. Taivasta peittivät paksut
pilvet. Nousimme ratsastaen Lingaa kohti, sivuuttaen sen useat upeat
tshortenit ja viimeiset makuusuojat; näimme vanhan, punaisen- ja
valkeankirjavaksi sivellyn puunrungon, kuljimme erään lammikon sivu,
jonka kristallikirkasta lähdevettä kattoi jääriite, ja saavuimme ylös
pienen _Samde-puk'in_ luostarin luona. Tämä luostari on rakennettu
kahden sivulaakson väliin, aivan erään vuoriharjanteen kärkeen. Se on
Lingan haaraluostari, ja siinä on ainoastaan neljä munkkia, jotka
kaikki tulivat minua ystävällisesti vastaanottamaan.