neuvottelu molempien Lhasan herrasmiesten ja Shigatse-dsongin
viranomaisten kanssa. Jälkimäiset pistäytyivät luokseni ja pyysivät nyt
puolestaan tietoa siitä, minne aijoin matkani suunnata. Vastasin:
_pitkin Raga-tsangpoa sen lähteille asti!_ Neuvottelun osanottajat
olivat nähtävästi päättäneet ottaa vastuulleen sen, että lähtisin
_länttä kohti_. Mutta he vaativat lujasti, että minun täytyisi samota
Dshe-shungiin ihan samaa tietä kuin olin tullutkin, siis Tanakin ja
Rungman kautta, koska he muutoin kohtaisivat ikävyyksiä.
Kun siten oli sovittu, ettei minun tarvinnut matkustaa Gyangtseen,
lähetin Muhamed Isan viemään majuri O'Connorille kaikki karttani,
piirustukseni ja siihen asti saavuttamani tulokset; koko lähetys saapui
sittemmin vahingoittumattomana eversti Dunlop Smithille Kalkuttaan.
Toistamiseen vaihdatin vielä yksin tein 3000 kultarupiita hopeaksi, ja
lähetin jäähyväiskirjeet ystävilleni ja omaisilleni.
Innostuneena riensi maaliskuun 20. p:nä Ma luokseni, kädessään Tshang
Jin tangin isolla punaisella sinetillä varustettu kirje. Kohtelias
kiinalainen valtiomies selitteli siinä mitä imartelevimmin sanoin,
miten mahdotonta oli vastoin Englannin kanssa tehtyä sopimusta sallia
minun matkustaa mitään muuta tietä kuin mitä olin tullutkin, siis
Tshang-tangin kautta. Ma tunsi kirjeen sisällön ja kysyi, pysyinkö
vielä päätöksessäni lähteä Raga-tsangpon vartta ylös. Siinä tapauksessa
oli minulle tie avoinna. Tyytyväisyyteni salaten vastasin myöntävästi,
vaikka se tie oli vastoin hänen ylhäisyytensä kirjettä. Nyt vain piti
kahden dsongin herran huolehtia muonituksesta -- kuten hänen
ylhäisyytensä oli kirjeessään ilmottanut käskeneensä viranomaisten
kaikkialla tekemään!
Tuossa tuokiossa tulivat nyt Shigatsen viranomaiset erinomaisen
kohteliaiksi ja riensivät vieraskäynneille luokseni, nähtyänsä että
Tibetin maallisissa asioissa mahtavin mies mielisteli minua ja autteli
matkaani. Kartanolleni tuotiin kuusi säkillistä tsambaa, säkillinen
riisiä ja kaksitoista teetiiltä, ja minulta tiedusteltiin, kuinka monta
hevosta me tarvitsisimme. Vastasin kerrassaan 65, ollakseni runsaasti
varattu; he vetäysivät pois niin hiljaisesti, kuin olisivat itsekseen
ajatelleet, että määrä oli toki melkoisen iso!
Muhamed Isa palasi maaliskuun 24. p:nä, tuoden hopeasäkin, uutta postia
ja kaikenlaista majuri O'Connorin tavalliseen ystävälliseen tapaansa
lahjottamaa tavaraa. Ehtoopäivällä suuri kokous: Ma, molemmat Lhasan
herrasmiehet, koko Shigatse-dsong ja Tsaktserkan, runsaasti 20
virkamiestä, 100 palvelijaa, kiinalaisia sotamiehiä ja uteliaita, jotta
koko pihattoni oli väkeä täynnä. Uusi passi luettiin minulle
juhlallisesti. Siinä oli lueteltu paikat, joiden kautta minun oli
mentävä: Raga-tsangpo, Saka-dsong, Tradum, Tuksum, Gartok, Demtshok, ja
Ladakin raja. Minä en saisi viivyskellä yhdessäkään ainoassa paikassa,
minun täytyi pitää pitkiä päivämatkoja ja samota suoraa suuntaa
Brahmaputran ja Induksen laaksossa. Pidin epäkäytännöllisenä intellä
näitä ohjeita vastaan; sanaakaan ei mainittu Tsangpon pohjoispuolella
olevasta maasta, jossa minä oletin ison vuoriston olevan. Mutta
ajattelinpa itsekseni, että kaiketihan tavalla tahi toisella saisimme
itse suunnatuksi retkikuntamme sinne, ja päätin toimittaa heille joka
tapauksessa runsaasti vaivaa ennen kuin minusta suoriutuisivat. Kahden
kiinalaisen -- toinen heistä Tashi-lunpon Labrangin virkamies, toinen
Shigatse-dsongin -- piti ensinnä saattaa meitä, sitte alottaisi neljä
muuta vuoronsa. Saattue esiteltiin minulle. Herrat tahtoivat jo
huomenissa lähdettäväksi taipaleelle, mutta minä selitin tarvitsevamme
vielä kaksi päivää varusteluihin. Kaikki heidän kiireisesti hankkimansa
muonavarat punnitutin sitte ja maksoin.
Ruskea penikkana karavaaniini otettu narttuni toimitti 25. p:n aamuna
pikku välitapauksen, joka ei tosin ollut odottamaton. Sivistymättömät
käsitteet telttini pyhyydestä olivat jo pitkän aikaa pysyttäneet koiraa
loitolla siitä. Mutta nyt, istuessani juuri kyhäämässä viimeistä
kirjettäni, se tuli sisälle ja raapi etukäpälillään yhteen teltin
nurkkaan kuopan, vinkui tuskallisesti, laski päänsä polvelleni ja
näytti kovin onnettomalta, kuin olisi tahtonut minulle selittää, kuinka
avuttomalta hänestä tuntui. Ennen kuin älysinkään -- makasi kaksi
pikkaraista penikkaa vikisten jaloissani!
Nuoren emon nuoleskellessa esikoisiansa kuvaamattoman hellästi, laati
Muhamed Isa perheelle pehmeän vuoteen. Sille oli koira tuskin
asettunut, kun vielä kaksi vikisijää ilmestyi tähän ihmeelliseen
maailmaan. Saatuaan runsaan liha-aterian ja kulhollisen maitoa kierähti
se hyvin suojattujen pentujensa keralla nukkumaan. Uudet penikat
ovat sysimustia, ja pieniä kuin rotat. Minä ostin niille vasun, jossa
niiden piti matkustaa, kunnes kykenisivät omin koivin seuraamaan
karavaania, tullakseen oikeiksi karavaanikoiriksi. Olimme täälläkin
turhaan yrittäneet hankkia joitakuita hyviä koiria, sillä meidän
ngangtse-tsolaiset kulkurimme olivat kyllä kelpo vahteja, mutta
vähemmän miellyttäviä seuralaisia. Nyt oli meillä äkkiä kokonainen
seurue, ja hauska oli niiden kehittymistä tarkkailla. Tästälähtein sai
emo aina asustaa minun teltissäni ja meistä sukeusi maailman parhaat
ystävykset, sillä minä hoivailin pentuja yhtä hartaalla huolella kuin
itse emäkin. Mutta sivullisia se ei likelle laskenut.
Kartanollamme vallitsi hirmuisen hoppuinen hyörinä. Raskaat kantamukset
nuoritettiin, miehille varattu riisi ja tsamba sekä hevosten ohrat
ommeltiin tarkasti punnittuihin säkkeihin; torilta tuotiin kiinalaisia
makarooneja, kaalinkeriä, sipuleita, hienoja vehnäjauhoja, mausteita,
perunoita ja niin paljon munia kuin saatavissa oli. O'Connorilta
saamani kirjat yksistään täyttivät kokonaisen arkun; luettuani
heittelisin ne yksitellen tien oheen.
Lähtöpäiväni aattona, 26. p:nä, saapui Lhasasta nuori Tshumbissa
toimiva, erinomaisen hienokäytöksinen ja sorea kiinalainen virkamies
_Ma Tshi Fu_, tuoden terveiset heidän ylhäisyyksiltänsä. Hän
pahoitteli, ettei ollut saanut tilaisuutta osottaa minulle
vieraanvaraisuutta, ja pyysi, etten luulisi saattuettani vartioksi,
vaan suojelusvartioksi, jolla oli käsky palvella minua parhaansa
mukaan! Ma Tshi Fu toi myös amban lieniltä hyvin kohteliaan kirjeen,
jossa valitettiin sopimuksen järkähtämättömyyttä. Aina ovat kiinalaiset
minulle olleet kohteliaita ja hienotuntoisia. He olivat maan herroja,
eikä minulla ollut oikeutta kuljeskella Tibetissä. Kuitenkaan eivät he
koskaan käyttäneet kovia sanoja, saatikka voimakeinoja, joita heillä
oli tarjona, vaan menivät vieraanvaraisuudessaan niin pitkälle kuin
heille omaa maataan kohtaan tunnollisia ollessaan kävi mahdolliseksi.
Sen vuoksi on minulla heistä mitä parhain ja mieluisin muisto tältä
matkalta kuten edellisiltäkin.
Illalla jätin jäähyväiseni hyvälle Ma'lle, lahjotin hänelle kolme
kelpaamatonta hevosta, jotka kuitenkin saattoi hyvällä hoidolla
pelastaa, ja kiitin häntä kaikesta minulle osottamastansa
ystävällisyydestä. Kaikki, jotka olivat meitä palvelleet, saivat
melkoisia rahalahjoja, ja Kung Gushuk, pyynnöstään, 45 rupiita
puutarhansa vuokraa! Ilolla olisin antanut hänelle moninkertaisesti
tuon summan niistä unohtumattomista päivistä, jotka olin viettänyt
unestaan heräävien kevättuulien huminassa soleitten poppelien juurella.
Maaliskuun 27. p:nä herätettiin minut varahin. Nousin ratsaille
Robertin, Muhamed Isan ja kolmen suojelusherrani saattamana;
neljäs oli lähtenyt jo edellä karavaanin mukana. Muhamed Isa sai viedä
tashi-lamalle sydämellisimmät hyvästini ja lausua hänelle toivomukseni,
että hänen elämän-uransa pysyisi aina niin onnellisena ja heloittavana
kuin se oli tähän asti ollut. Oiva karavaaninjohtajani toi mitä
ystävällisimmät tervehdykset tashi-lamalta takaisin, sekä hänen
lahjottamansa jumalankuvan ohella, pyhäinjäännöksenä säilytettäväksi
ison silkkikadahin. Ratsastimme kiinteänä jonona viimeisen kerran
kaupungin kiellettyjä katuja ja näimme luostarin kullattujen
temppelikattojen katoavan dsongin taakse.
Kahdeskymmenes luku.
Raga-tsangpoa pitkin.
Oitis kun etenimme _Njang-tshun_ poikkilaaksosta ja jouduimme
_Tsangpon_ laaksoon, sieppasi meidät riepoteltavakseen länsimyrsky,
joka verhosi koko maiseman läpinäkymättömään tomusumuun. Virran pitkät
lakkapäät laineet kuohahtelivat korkeina, jotta ei toista rantaa
näkynyt. Hevoset olivat levottomat eivätkä tahtoneet suostua astumaan
lautoille, mutta lopulta saimme sentään viedyksi ne onnellisesti virran
yli. Minä ratsastin nyt jokseenkin kookkaalla ruskolla, jonka olin
ostanut Shigatsessa. Pieni valkea ladakilaisheponi oli yhä vielä terve,
mutta kaikesta työstä vapautettu. Ainoastaan kolme lehiläistä
veteraania oli minulla enää jäljellä, kaksi hevosta ja yksi muuli.
Robert oli ottanut ratsukseen yhden ngangtse-tsolaisen hevosen ja
Muhamed Isa tukevan shigatselaisen kimon. Shigatsessa olimme sitäpaitsi
ostaneet vielä kaksi muulia; muutoin kuljetettiin kuormastoa
vuokratuilla hevosilla ja aaseilla.
Karavaani oli leiriytynyt _Sadungin_ kylään Tsangpon pohjoisrannalle,
mistä aamulla jatkoimme mitä ihanimmalla ilmalla. Asukkaat nimittivät
Brahmaputraa sillä kohdalla _Tamtshok-kambaksi_ ja sanoivat virran
laskevan vielä kahden kuukauden ajan, mutta sitte nousevan ja heinäkuun
lopulla tulvivan runsaimmillaan, peittäen silloin enimmän osan
laaksonpohjukkaa ja kohisten majesteetillisena edelleen. Syyskuun
lopulla vesiraja alenee, ja virta jäätyy näillä paikoin ainoastaan
kylminä talvina.
Toinen leirimme oli tashi-laman puutarhassa _Tanakissa_, missä
ennenkin. Saattueemme neljä herrasmiestä olivat ottaneet palvelijansa
mukaansa ja pitivät itse huolta joukkonsa muonituksesta. He olivat kai
saaneet lähtiessään määrärahan siihen tarkotukseen, mutta eleskelivät
kuitenkin kyläläisten kustannuksella, syöden ja asuen ilmaiseksi ja
ottaen joka päivämatkaa varten uudet hevoset niistä vuokraa maksamatta.
Matkaraha siten säästyi koskemattomana ja he olivat senvuoksi varsin
tyytyväiset toimeensa.
Kaksi päivää ponnistelimme jälleen kamalassa hietamyrskyssä,
jälkimäisenä leiriytyen _Rungmassa_, mutta sitte etenimme paremmalla
säällä yhäti Tsangpon vartta pitkin. Matkallani alituiseen
keräilin asukkailta tietoja seudun maantieteestä, kulkuneuvoista,
ilmanalasta, virran tavoista ja tuulten suunnista, mutta sellaisille
yksityisseikoille ei ole tässä kirjassa tilaa. Maaliskuun viimeisenä
päivänä tarkastelimme _Tarting-gumpan_ luostaria, joka kohoaa
valtaisella kukkulalla.
Minun täytyy tunnustaa, että hämmästyneenä hätkähdin luostarin
"lhakangin" eli jumalainsalin pylväskäytävässä, sillä vaikka olimmekin
Tashi-lunpossa nähneet monia jumalainsaleja, niin emme vielä niin
avaraa, vanhaa ja salaperäisessä valaistuksessaan niin ihmeellisen
tenhoisaa. Miten väririkas ja silti hillitty sävy! Suojama muistuttaa
satuluolaa, jota katsellessaan tulee ajatelleeksi EIefantan
kalliotemppeliä, mutta täällä on kaikki punaiseksi maalattua puuta, ja
kattoa kannattamassa on 48 pilaria. Niiden kapiteelit on sivelty
vihreiksi tai kullattu sekä varustettu runsailla aistikkailla
kaiverruksilla, ja lakea koristavat omituiset orsi-ulkonemat,
veistellyt leijonat, arabeskit ja köynnökset. Permanto on kivilevyistä,
joiden rakoihin on vuosikausien tomu tallautunut, niin että se on sileä
kuin asfaltti, päivänvalo tulee ketjuverkon kattamasta nelikulmaisesta
lakeisesta. Suojamassa on valta-istuin tashi-lamaa varten, joka oli
käynyt luostarissa kaksi vuotta takaperin ja jota odotettiin taas
kahden vuoden kuluttua saapuvaksi. Melkein kahden metrin korkuisen
rukouslieriön (korlon eli mankorin) ääressä istuu kaiken päivää lama,
edessään jalankorkuinen pino irrallisia lehtisiä, joita hän selailee
niin joutuisasti, samalla sanellen niiden sisällön, että käy ihmeeksi,
kuinka hänen kielensä kerkiää seuraamaan mukana. Luostarin muissa
loistokkaissa suojamissa kulkiessamme saimme yhä paremman käsityksen
sen tärkeydestä.
Olimme kuulleet, että eräs 80-vuotias lama oli edellisenä iltana
kuollut, ja minä pyysin saada katsastaa hänen kammiotansa. Pyyntöni
evättiin selityksellä, että jotkut munkit parhaillaan lukivat
kuolinrukouksia eikä heitä saanut häiritä. Kumminkin neuvottiin
meille vainajan talo; menimme sinne ja koputimme portille, pitkän
odotuksen kuluttua tuli eräs mies sitä avaamaan. Puolen pienestä
pihasta vei musta teltti, jossa kaksi miestä ja yksi vaimo vuoli
kahden jalan pituisia lastuja, joihin sitte kirjotettiin rukouksia ja
pyhiä lauselmia. Näillä lastuilla oli määrä sytyttää vainajan
polttorovio. Joku piirusteli uskonnollisia vertauskuvia ja ympyröitä
paperilevylle, joka myös oli poltettavaksi tarkotettu. Matalat portaat
noustuamme tulimme kapealle avonaiselle kuistille, jonka laidassa
olevassa komerossa säilytettiin nahkakirstuihin sullottuina vainajan
vaatteita; toisessa komerossa asusti hänen palvelijansa, joka nyt
paineli puuleimasimella ja punaisella värillä rukouksia valkealle
paperille. 700 semmoista paperisuikaletta oli määrä polttaa vainajan
kanssa, ja rukoukset seuraavat hänen henkeänsä halki tuntemattoman
avaruuden.
Täältä pääsimme hänen kammioonsa, joka oli hiukan enemmän kuin kaksin
verroin minun telttini kokoinen. Kammiossa istui selin ristikkoakkunaan
kaksi vanhaa munkkia. Heidän edessänsä oli pikku pöytä, jolle oli
asetettu kuolinrukouskirjat. Permannolla keskellä kammiota istui kaksi
muuta munkkia. Kaikkien neljän täytyi rukoilla kolme vuorokautta yötä
päivää vainajan sielun puolesta. Kammio, jossa oli yksi pylväs, oli
täynnä jumalankuvia, pyhiä astioita, lippuja ja kirjoja, ollen pieni
museo.
Sohvavuode, jota punaiset uutimet osaksi verhosivat, oli siten
asetettuna poikkiseinälle, että jalkopuoli oli akkunaan päin.
Tällä vuoteella istui vainaja syvään kumartuneena eteenpäin ja
ristissäsäärin; päivänvalo tuli hänen niskaansa. Hän oli kirjavaan
pukuun vaatetettu, kengät jaloissa, kasvoilla ohut kadah ja päässä
kruunun muotoinen, punaisen ja sinisen kirjava päähine. Hänen edessänsä
oli jakkara jumalankuvinensa, maljoja ja kaksi pientä palavaa
kynttilää.
Mutta tässä asussa ei häntä anneta tuhon omaksi. Hänet puetaan valkeaan
kaapuun ja polville levitetään neliskulmainen liina, jolle on piirretty
iso ympyrä ja muita vertauskuvallisia merkkejä, päähän pannaan
paperikruunu, vangsha: keisarin kruunua muistuttava nelikulmanen
röytäätön hattu. Siten sonnustettuna asetetaan hänet istualleen
temppelin alapuolelle kunnaalle, jolla polttaminen tapahtuu. Joku lama
vie hänen tuhkansa Kang-rinpotshelle (Kailas'ille), missä se pannaan
pyhään tshorteniin.
Tämän _Jundung Sultingin_ olivat hänen vanhempansa luovuttaneet
Tarting-gumpan veljeskunnalle v. 1832, jolloin hän oli viisivuotias;
hänen munkkinimensä oli Namgang Rinpotshe. Hänkin siis oli
ruumiiksitulemismuoto, ja häntä pidettiin suuressa arvossa pyhyytensä,
oppineisuutensa ja viisautensa tähden. Näiden ansioittensa perusteella
korotettiin hänet poltettavaksi, kun taas toisten Tartingin munkkien
ruumiit palotellaan. Tilaisuudessa oli saapuvilla hänen ainoa
sukulaisensa, sisarensa, vanha kurttuinen eukko. Ruumiinvartijat söivät
juuri päivällistänsä, joka oli levitetty pikku lavitsalle ja johon
kuului kuivattua kylmää lihaa, tsambaa ja tshangia (olutta).
He olivat tylsiä ja hämmästyneitä, eivät olleet koskaan europalaista
nähneet ja epäröivät vastata kysymyksiini, istuunnuttuani permannolle
heidän joukkoonsa muistiinpanojani tekemään. Huomasin kumminkin,
että he olivat levottomia enemmän kuolleen kuin oman itsensä
tähden. Määrätyistä 72 tunnista oli juuri kulunut 24, kun minä
saavuin keskeyttämään sielumessun ja häiritsin sielua, joka oli
vapautumaisillansa. Mutta Namgang Rinpotshe istui yhä hiljaa ajatellen
loppumattoman selittämätöntä näkemystä, joka avautui rukouslauseesta:
"_Om mati moji sale do_"; mutta niin kauvan kuin minä kammiossa viivyin
ei minkään mitään jylhää ihmettä tapahtunut, ei ennusmerkkiä näkynyt.
Minä itse ajattelin sitä merkillistä ihmiskohtaloa, joka oli eilen
päättynyt. Lapsellisena noviisina hän ainiaaksi jätti vapaan elämän
mustien telttien ja laitumella käyvien karjojen välillä, lausui
jäähyväiset maailmalle ja sen turhuudelle ja tuli jäseneksi
munkkijoukkoon, josta ei nyt enää ainoatakaan ollut elossa. Hän oli
nähnyt vanhempien toisen toisensa jälkeen kuolevan, nuorten miehiksi
varttuvan ja uusia lupautuneita hän oli nähnyt hyväksyttävän. He
vaelsivat aikansa temppelisaleissa, sytyttelivät kynttilät, täyttivät
vesimaljat jumalankuvien edessä ja erkanivat sitte hänen luotaan,
siirtyen uusiin kohtaloihin, jotka odottivat ikuisella vaelluksella
Nirvanaan päin. 75 vuotta oli hän elänyt luostarille, asuen samassa
kammiossa, jossa hän nyt ruumiina lepäsi. Miten monet kengänpohjat
mahtoikaan hän tällä samaisella kivipermannolla kävellen kuluttaa!
Seitsemäksikymmeneksiviideksi vuodeksi oli hän syventynyt pyhiin
kirjoihin ja mietiskellyt sitä valoisampaa olemassaoloa, joka avautuu
polttorovion tuonpuoleisessa elämässä. Seitsemänkymmentäviisi vuotta
oli hän nähnyt länsimyrskyjen kaahaavan lentohietapilviä Brahmaputran
laaksoa pitkin. Vielä eilen oli hän erkanemisen hetkellä kuunnellut
temppelin kellojen kumahtelua, jotka isoilla haukansulilla
koristeluilla kielillään olivat julistaneet hänen lähtevän matkalle
tuolle puolen haudan. Horjuvin askelin oli hän sitte lähtenyt
seuraamaan edeltäkäyneen veikkovainajansa epävarmaa polkua.
Toivottomalta, surulliselta ja synkältä näyttää semmoinen elämäntarina.
Ja kuitenkin täytyy sillä, joka on uskonut päivänsä ja yönsä
luostarimuurien hämärälle, olla uskollisuutta, vakaumusta ja
kärsivällisyyttä, se elämä kun on vankeutta, jonka hän henkisesti
sairastuneena miehenä on vapaaehtoisesti valinnut. Antaessaan elävältä
muurata itsensä Tartingin pimeisiin asuntoihin on hän luopunut
maailmasta, ja kun hänen polttorovionsa savu kerran kohoaa, täytyy sen
kaiken oikeuden mukaan olla mieluinen suitsutus ijankaikkisen
valta-istuimen edessä.
Kahdeksi päiväksi leiriydyimme me Dshe'hen eli _Dshe-shung'iin_ ja
menettelimme siis jo siinä hiukan toisin kuin matkapaperimme sanamuoto
olisi sallinut; suojelusvartiomme ei toki asettunut vastaankaan.
Ensimäisenä päivänä ratsastin _Tugdän-gumpaan_, joka on rivi
kuutiomaisia, kaksikerroksisia taloja tummanharmaansinisine, valkea- ja
punaviiruisine seinineen. Sanottu luostari kuulunee samalle
lahkokunnalle kuin Tashi-lunposta lounaaseen päin sijaitseva kuuluisa
Sekija, jonka lamoilla on oikeus mennä muutamilla ehdoilla yhden kerran
naimisiin. Suoraan kaakkoon päin Tugdänistä on kukkuloiden väliin
kätkeytyneenä pieni, köyhä nunnaluostari _Gandän-tshöding_. Julkipuolen
keskikohdalta päästään vaatimattoman pääportin kautta dukangiin,
hämärään temppeliluolaan, jonka kattoa kannattaa kuusi punaista pilaria
sirosti leikattuine pylväänpäinensä. Pilareihin lyötyihin vaarnoihin on
ripusteltu kurjia uhrilahjoja, rauta- ja muuta romua. Serkulha-kangiin
eli kaikkein pyhimpään tulee valoa isommasta suojamasta, ja kun sekin
on hämyinen, niin täytyy tuolla olla pilkkosen pimeä.
Luostarin 16 nunnaa kuuluvat Tashi-lunpon alueeseen, ja tashi-lama
kustantaa heille kerran päivässä teen; muu toimeentulonsa täytyy heidän
kerjätä telteistä ja taloista. Siksipä onkin muutamia heistä aina
kierroksella. Nytkin oli ainoastaan viisi sisarta kotona, huonosti
puettuja, likaisia keropäitä kaikki. Kaksi oli nuorta ja ujoa, toiset
ryppykasvoisia vanhuksia, joiden alkujaan punaiset puvut olivat
mustuneet liasta ja tahrautuneet keittiössä, viheliäisessä luolassa,
jossa he viettivät suurimman osan päivästä. Luostareissa käydessäni
jätin aina muutamia rupiita muistoksi, eivätkä asukkaat olleet koskaan
liian pyhiä ottamaan jaloa metallia vääräuskoisenkin kädestä vastaan.
Koko laaja Dshen laakso on luostariketjun ympäröimä. Huhtikuun 2. p:ksi
olivat kiinalaisemme ilmottaneet tulostani suureen _Tashe-gemben_
luostariin, jonka 200 munkkia kuuluvat samaan lahkoon kuin
Tashi-lunponkin munkkikunta. Meillä oli tunnin ratsastusmatka tähän
pyhyyksien valkoiseen kaupunkiin, joka on rakennettu erään
vuoriharjanteen juurelle. Runsaasti 100 luostariveljeä oli minua
tervehtimässä pääportilla, opastaen minut kivetylle juhlakartanolle,
joka on samanlainen kun Tashi-lunpossakin, kehyksenä pylväsaltaaneja,
seinät somistetut lukemattomilla freskomaalauksilla Buddhasta, ja
sielläkin on valta-istuin tashi-lamaa varten, hän kun pitää siellä
kerran vuodessa messun. Kivestä ja puusta tehdyt portaat vievät
eteispyhäköstä dukangiin, joka kuten tavallista on divaaneilla
varustettu ja pilarien tukema. Kolmea seinää pitkin kulkee lehteri,
josta riippuu kokonainen metsä raitisvärisiä aistikkaita temppeli- ja
muita lippuja. Alttarien keskessä kohoaa Shakya Toba, Buddha, ja
kuvapatsaiden eteen on asetettu joukko kiillotettuja messinkimaljoja,
jotka säteilevät kuten kynttiläliuta, teroittaen hämärään saliin
tenhoisen virran päivän; ja lampunvalon hohdetta. Maljat ovat täynnä
kristallikirkasta vettä, jumalien juomaa.
Toisella sivuseinällä on komeroissaan kanoonisista teoksista
valtaisimman kirjan, Kandshurin, kookkaat 108 nidettä; niteitä on siten
sama määrä kuin rukousnauhassa helmiä. Tandshur, toinen kokoelma, joka
ei ole kanooninen, käsittää 235 kookasta nidettä. Niinpä tarvittaisiin
tibetiläisten molempien raamattujen kuljettamiseen kokonainen 150
hevosen karavaani; ainoastaan rikkaat luostarit kykenevät pitämään
kirjastossaan molemmat. Herättäneepä munkeissa turvallisuuden tunnetta
se tieto, etteivät muut kuin he itse ole perehtyneet näihin äärettömiin
uskonnon aarteihin. Maallikko ei silloin pysty munkin kanssa
väittelemään; hänellähän ei ole koskaan tilaisuutta tunkeutua noihin
ijankaikkisiin totuuksiin.
Vieressä on kasang-lhakang, temppelisali, jossa on 16 pylvästä ja
Shakya Toban kuvapatsas. Sali saa hyvän valaistuksen kattoakkunoista ja
siellä loistaa kultaa ja arvoesineitä, kukkaköynnöksiä, uskonnollisia
puita ja kultakoristeisia kiillotettuja lippaita. Sielläkin on
tavattoman loistavasti nidottuja pyhiä kirjoja, jokainen on
koruompeleiseen silkkiverhoon käärittynä. Vaskinen gong kajahtaa joka
kerran, kun uhrimaljoihin kaadetaan raikasta vettä.