Note: Project Gutenberg has the other volume of this work.
Volume I: see https://www.gutenberg.org/ebooks/50728
TRANSHIMALAJA II
Löytöjä ja seikkailuja Tibetissä
Kirj.
SVEN HEDIN
Helsingissä 1910,
Suomalainen Kustannus-o.y. Kansa.
Wiipurissa 1910,
Wiipurin Uusi Kirjapaino- ja Sanomalehti-Osakeyhtiö.
Toisen osan sisällys:
18. Pyhässä kaupungissa.
19. Oleskeluni Shigatsessa.
20. Raga-tsangpoa pitkin.
21. Erakkomunkkeja.
22. Targo-gangri ja Shuru-tso.
23. Muhamed Isan kuolema.
24. Kiertoteitä Tradumiin ja pikimältään Nepaliin.
25. Brahmaputran lähteillä. Ero.
26. Manasarovar.
27. Sotledshin lähde ja Pyhä vuori.
28. Toiselle matkalle.
29. Maailman katolla.
30. Kolmikymmenpäiväinen myrsky.
31. Buptsang-tsangpo, Sisä-Tibetin isoimpia virtoja.
32. Ilmisaatu!
33. Seitsemännen kerran Transhimalajan yli.
34. Uusi matka "valkean täplän" yli.
35. Transhimalaja.
Kahdeksastoista luku.
Pyhässä kaupungissa.
Parhaissa tamineissani ratsastin aamulla entisten oppaitteni saattamana
ylös Tashi-lunpon pääkäytävää kohti, missä Tsaktserkan, Lobsang Tsering
ja jotkut munkit minua odottelivat. Heidän seurassaan jatkui nyt matka
ylempiin seutuihin, synkkien kujasokkeloiden ja ahtaiden, hämärien
luostarikäytävien kautta Labrangiin, tashi-laman Vatikaniin, joka
valkeine julkipuolineen, siroine isoine ikkunoineen ja pienine jyhkeine
kuisteineen kohoaa korkealle yli tämän temppelikaupungin.
Oppaamme ohjaavat meidät hämäriin, kylmiin kamareihin ja pitkin
tavattoman jyrkkiä porrasjaksoja. Porras-astuimiin ovat munkkien
jalkapohjat jo hivuttaneet syviä kouruja; niiden etureunat on lujitettu
rautaheloilla; porraskaiteet ovat kiilloittuneet lukemattomissa
käsissä. Sitte tulee valoisaa, kun hetkeksi joudumme avoimeen
suojamaan, mutta jälleen tunkeudumme porraskäytävien sisukseen. Minua
pyydetään odottamaan eräässä kamarissa, jonka lattialle on aseteltu
punaisia pieluksia. Ennen pitkää ilmotetaan, että valtioministeri,
pieni pyylevä lama, oli valmis vastaanottamaan minut. Hänen
vierashuoneensa, eli kai oikeastaan hänen yksityinen munkkikammionsa,
oli aivan pienoinen kamari, mutta sen ikkunasta sai ihmeenkauniin
näköalan Shigatsen temppelikaupunkiin ja ympäristön vuoriseutuun.
Kamari oli sisustettu oikeaan lamalaiseen tapaan, aistikkaalla
loistolla, joka ei tuntunut räikeältä.
Kunnianarvoisa prelaatti istui jalat ristissä punaisilla pieluksilla
katetulla, seinään kiinnitetyllä lavitsalla, edessään pieni keltainen,
veistoksilla kaunisteltu pöytä, jonka levyyn oli vajotettu silkkiä. Hän
kiilsi lihavuuttaan, sisäistä tyytyväisyyttään ja suopeuttaan kuin
kardinaali ainakin; kasvot olivat hienopiirteiset, silmät ilmaisivat
suurta älyä. Hän nousi kohteliaasti myhäillen tervehtimään minua,
pyytäen minua istuutumaan tuolille pöydän ääreen, jolle tuotiin nuo
välttämättömät teevehkeet. Yhtä ehdoton välttämättömyys vaatii
vaihtamaan "kadah'eja" ja lahjoja. Minä annoin hänelle kashmirilaisen
kaiverrellun tikarin ja hän minulle kullatun jumalankuvan. Tunnin
verran pakisimme siinä yhtä ja toista, kun pantshen rinpotshe kuului
olevan mietiskelyyn vaipunut ja jokapäiväisissä rukouksissaan, joten
häntä ei sopinut häiritä ennen kuin hän itse suvaitsi antaa merkin.
Mutta sekin hetki saapui; muuan lama kuiskasi kardinaalille, että minua
odotettiin. Yhä korkeammalle käy matka jälleen pitkin sileitä, jyrkkiä
portaita avoimien suojamien läpi uusille porrasjaksoille, yhä
korkeammalle kohti Tashi-lunpon luostaritemppelin kaikkeinpyhintä.
Puhelu hiljenee kuiskeiksi, käytävissä seisoskelee pikku ryhminä
lamoja, jotka tähyilevät minua mykkinä kuin kuvapatsaat. Lobsang
Tsering kuiskaa minulle, että olemme joutuneet perimäiseen eteiseen,
jossa voin vetää mustat kengät jalkaani. Sinne käsketään palvelijani
jäämään, vain Robert ja Muhamed Isa pääsevät tulkeiksi mukaan,
vaikkakin hänen pyhyytensä olisi mieluummin tahtonut tavata minut
kahden kesken.
Juhlallisin tuntein astumme sisälle. Oven suussa kumarran syvään,
ja sitte vielä pariin kertaan, ennen kuin seison hänen edessään.
Tashi-lama istuu lavitsalla ikkunakomerossa, edessään pieni pöytä,
jolla on teekuppi, kaukoputki ja moniaita painettuja lehtisiä. Hän on
pukeutunut ihan yhtä yksinkertaisesti kuin mikäkin munkki, yllään
tavallisen kuosinen kirsikkapunainen vaatetus, takki, liivit, alusnuttu
ja pitkä kangaskaistale, joka togan tavoin heitetään olan yli ja
kierretään uumille; sen poimujen välistä pistäytyy näkyviin keltaiset,
kullalla kirjaellut alusliivit; molemmat käsivarret ovat paljaat.
Kasvojen vaaleassa värissä kuultaa keltainen vivahdus. Hän on pikemmin
pienenläntä kuin keskikokoinen, sopusuhtainen, terve ja tärveltymätön
näöltään, ja tuntuu pitkittävän vasta täyttämänsä 25 vuotta korkeaan
ikään. Pienissä sievissä, pehmeissä käsissään hän pitelee punaisista
kuulista pujoteltua rukousnauhaa. Lyhyeksi leikattu tukka on musta,
ylähuulta varjostaa juuri hiukan parranalku, huulet eivät ole paksut ja
täyteläiset kuten muilla tibetiläisillä, vaan hienot ja suhdalliset,
silmät ovat kastanjanruskeat.
Ystävällisesti nyökäyttäen ojentaa hän minulle molemmat kätensä ja
pyytää minua istuutumaan nojatuoliin vierelleen. Huone, jossa hän
viettää enimmän osan päivää, on hämmästyttävän yksinkertainen
verrattuna ala-ilmoissa olostavan kardinaalin asuntoon. Se on pieni ja
kahteen osastoon jaettu -- ulompi on jonkunlainen katoton eteinen,
kaikille taivaan tuulille, talven lumituiskuille kuten syksyn
sadesäillekin altis; sisempi on askelmaa korkeammalla ja vielä jaettu
ristikkoseinäksi päättyvällä sulkukaiteella, jonka takana hänellä on
makuuhuoneensa. Ei ainoatakaan jumalankuvaa, ei seinämaalauksia tai
muita koristuksia, ei huonekaluja, paitsi jo mainittuja, ei maton
palaakaan, paljas kivipermanto vain -- ja ikkunasta liitää hänen
kaihoksivan haaveellinen, mutta kirkas ja avoin katseensa yli
kultaisten temppelinkattojen, yli niiden alapuolella leviävän syntisen
ja saastaisen kaupungin, yli aution vuoriston, jotka sulkevat hänen
maallisen näköpiirinsä, kauvas avaraan etäisyyteen kautta tummansinisen
taivaankuvun meille näkymättömään Nirvanaan, jossa hänen henkensä
kerran saapi rauhan. Nyt laskeusi hän taivaastansa alas, hetken ajaksi
tullakseen ihmiseksi. Kaiken aikaa pysyi hän ihmeellisen rauhallisena,
hienon ja herttaisen kohteliaana ja arvokkaana, ja puheli lumoavalla,
hennolla ja hillityllä äänellä, vaatimattomana, melkeinpä arkana; hän
puhui nopeasti ja lyhyin lausein, mutta hyvin hiljaa.
Mistä me haastelimme? Niin, kaikesta maan ja taivaan välillä
mahdollisesta, alkaen hänen omasta uskonnostaan, aina Tshang-tangissa
villeinä kiertäviin jakeihin asti. Hän osotti valppautta ja kaiken
harrastusta, sekä älykkäisyyttä, joka minua hämmästytti --
tibetiläisessä. Milloinkaan ei minua ole haastateltu niin sävyisästi ja
samalla niin perinpohjaisesti. Ensiksi kyseli hän, olinko paljon
kärsinyt kylmää ja vastuksia Tshang-tangissa, ja pyysi sitten anteeksi
sitä, että minut oli vastaanotettu niin huonosti muka; olin saapunut
hiljaisesti ja huomaamattomasti, eikä kukaan ollut tiennyt minua
samaksi, jonka oletettavasta tulosta oli Intiasta käsin tieto saatu.
Mutta nyt järjestettäisiin kaikki minun mukavuudekseni, ja hän toivoi,
että saisin hänen maastansa mieluisan muiston.
Sain tehdä selvää omista oloistani ja kotimaastani, Europan maista ja
hallitsijoista, Venäjän ja Japanin sodasta, suurista meritaisteluista
ja uponneista panssarilaivoista, sodan mahdollisesta merkityksestä
Itä-Aasialle, Japanin ja Kiinan keisareista -- jälkimäistä hän
ilmeisesti piti mitä suurimmassa kunniassa. Mielellään puheli hän
Intiassa vuotta aikaisemmin saamistansa vaikutelmista, isoista upeasti
rakennetuista kaupungeista, intialaisesta armeijasta, rautateistä,
kaikkialla vallitsevasta loistosta ja rikkaudesta, suuresta
vieraanvaraisuudesta, jota lordi sahib (varakuningas) oli hänelle
osottanut. Erittäinkin oli häntä ilahuttanut se, että pääsi käymään
pyhissä paikoissa, jotka ennakolta hyvin tunsi kuvauksista ja
temppelimaalauksista ja joilla oli tärkeä sija suuren uskonluojan
Buddhan elämässä. Tashi-lamalle oli Intianmatka siten koitunut
toivioretkeksi, vaikka englantilaisten kutsumuksella olikin ollut
etusijassa valtiollinen tarkotus.
Minä en ole ensimäinen europalainen, jonka Tubdän Tshöki Nima Gelég
Ramgjal, seitsemäs avaran buddhalais-uskon valtakunnan tashi-lama, on
ottanut vastaan Tashi-lunpon Labrangissa. Younghusbandin retkikunnan
maassakäynnin jälkeen oli syksyllä v. 1904 majuri _W. F. O'Connor_
päässyt hänen puheilleen Intian hallituksen edustajana, mukanaan neljä
upseeria Gartokista. O'Connor, joka on oppinut tibetinkielen, oli
Younghusbandilla tulkkina Lhasassa ja tashi-lamalla Intiassa, ja
hän joutui englantilaisena kauppa-asiamiehenä useasti tekemisiin
Tashi-lunpon paavin kanssa. Heti kotimaahansa v. 1906 palattuaan
vastaanotti tashi-lama myöskin lordi Kitchenerin ajutantin Fitzgeraldin
ja hra David Fraserin.
Varpaisillaan hissuttelevat ja varjoiksi mykistyneet lamat tarjoilivat
meille kaiken aikaa teetä ja hedelmiä. Tashi-lama itse joi siemauksen
kupistaan yht'aikaa kuin minäkin, ikäänkuin näyttääkseen, ettei
hän katsonut itseänsä liian pyhäksi istumaan uskottoman kanssa
samassa pöydässä. Minä käytin tilaisuutta pyytääkseni muutamia
suosion-osotuksia. Sain ensinnäkin luvan tulla valokuvaamaan hänet,
kierrellä vapaasti koko Tashi-lunpossa ja luostarikaupungissa
piirustellen ja valokuvia ottaen, vieläpä taattiin minulle _lupakirja
vastaiselle matkustelulle hänen maassaan_ sekä saattueeksi yksi
Labrangin virkamies ja joitakuita luotettavia miehiä. Kaikki lupaukset
täytettiinkin säntilleen, ja ellei Kiina juuri siihen aikaan olisi
puristellut Tiberiä lohikäärmeenkynsissään tiukemmin kuin konsanaan,
niin olisi tashi-lama varmasti ollut kyllin mahtava avaamaan minulle
kaikki portit. Mutta hänen toivioretkeläisten kautta kaikkialla
tunnetuksi tullut ystävällisyytensä oli minulle sittemmin mitä
oivallisimpana suosituksena, pelastaen minut monesta vaikeasta
asemasta. Vielä puoltatoista vuotta myöhemmin sattui, että päälliköt ja
munkit sanoivat: "Bombo tshimbo, me tiedämme teidät tashi-laman
ystäväksi, me palvelemme teitä."
Kaksi tuntia pakinoittuamme tein lähtöä, mutta tashi-lama painoi minut
takaisin tuolille ja virkkoi: "Ei, viipykäähän vielä hetkinen." Ja tämä
toistui, kunnes oli kulunut kokonaista kolme tuntia. Mutta nyt oli aika
tullut ystävyydenlahjani luovuttamiselle; loistava englantilainen
rohtola avattiin silkkikääreestään ja levitettiin esille, herättäen
hänessä suurta hämmästystä ja vilkasta mielenkiintoa. Kaikki piti
selittää hänelle; morfium-ruisku aistikkaine aluminiumkoteloineen
ja kaikkine tarpeineen miellytti häntä erityisesti. Kaksi
lääketieteellisen osaston munkkia kävi sitte monena päivänä peräkkäin
leirissäni tibetiksi kirjottamassa muistiin rasiain sisältöä ja
lääkkeiden käyttöä.
Tästälähtein kohtelivat minua kaikki vielä suuremmalla kunnioituksella
kuin ennen, ja oli ilmeistä, että jo samana iltana koko Shigatsen
kaupunki tiesi minun viettäneen kolme tuntia hänen pyhyytensä luona.
Minä itse kykenin tuskin ajattelemaan muuta kuin tashi-lamaa ja sitä
valtaista vaikutusta, minkä hän oli minuun tehnyt. Shigatsessa
oleskellessamme sain Tashi-lunpon munkeista monta ystävää, jotka
auliisti antoivat minulle kaikkia haluamiani selityksiä. Eräs kertoi
minulle, että kunkin tashi-laman, tuntiessaan kuoleman lähestyvän,
tulee pyhän lain määräyksestä pysyä istuvassa asennossa, jalat ristissä
ja kädet sylissä kämmenet ylöspäin -- mietiskelevän Buddhan asennossa.
Hänen viimeisiä hetkiänsä viihdyttelee joukko munkkeja, jotka
ympäröivät häntä joka taholta, täyttävät ilman rukoustensa sorinalla,
lakkaamatta painavat kämmenensä ja otsansa lattiaan hänen edessään ja
suovat hänelle ja hänen erkanevalle sielullensa jumalallisen
palvomisen.
Kun hän menettää tajuntansa eikä enää voi hallita ruumistansa, vaan
lyyhistyy kokoon, tuetaan häntä, ja kuoleman tultua pidellään ruumista
niin, että se jäykistyy tuohon pyhään asentoon. Vainaja puetaan
papilliseen ornaattiin -- jokainen vaatekappale on uusi ja ihan
käyttämätön --, sitte asetetaan päähän korkea hiippa. Kuolinrukouksia
hymistään, mystillisiä menoja toimitetaan, ja niin pian kuin
mahdollista asetetaan ruumis istuvassa asennossaan metalliastiaan, joka
sitte täytetään suolalla ja ilmanpitävästi suljetaan. Sitte laitetaan
hänen hautakammionsa kuntoon; kun tämän täytyy olla jyhkeässä
kivirakennuksessa sekä komeasti ja taiteellisesti sisustettu, niin
saattaa kulua pitkiä aikoja ennen kuin hänen tomunsa pääsee lopulliseen
lepoon.
Tadshi-lama on Dhyani-Buddhan nykyisen maailmankauden
ruumiillistumismuoto, Amitabha, ja kuoleman jälkeen Amitabha siirtyy
jonkin vastasyntyneen pojan ruumiiseen; on vain vaikea saada tietää.
missä tämä on. Kirjeellisesti tiedustellaan koko Tibetistä ja
kaikkialta lamalaisista naapurimaista, onko ilmestynyt ketään
hengenlahjoiltaan harvinaisen etevää poikalasta. Lukuisia vastauksia
saapuu. Vähitellen valikoittuu pienempi ryhmä, jossa oikean täytyy
varmasti olla. Poikien nimet kirjotetaan paperisuikaleille, jotka
kokoonkäärittyinä asetetaan kannelliseen astiaan, ja suurin
uskonnollisin juhlatoimituksin arvotaan sieltä uusi pantshen rinpotshe.
Monia niteitä tarvittaisiin Tashi-lunpon laisen luostarin
seikkaperäiseen kuvailemiseen -- eikä se kävisi päinsä ilman
elinaikaista innokasta tutkintaa vaativaa perusteellista lamalaisen
kirkon tuntemusta. Minä tyydynkin senvuoksi mainitsemaan vain omia
näkemiäni.
Tashi-lunpoa älköön kuviteltako yhdeksi ainoaksi jättiläismoiseksi
rakennusryhmäksi, vaan muurin ympäröimäksi luostarikaupungiksi, jossa
on vähintäinkin sata taloa, ne hyvin säännöttömästi rakennettuja ja
ryhmitettyjä. Sen perusti v. 1445 Ge-dun-dup, Tsongkapan veljenpoika,
joka oli v. 1439 nimitetty gelugpa-lahkon ensimäiseksi suurlamaksi,
vaikkei hänellä vielä ollut dalai-laman arvonimeä. Nykyinen Lhasan
suurlama, Nga-vang Lobsang Tubdän Gjaumtso, joka on nyt ollut 34 vuotta
virassa, on järjestyksessä kolmastoista. Roomalaisten paavien isolle
lukumäärälle eivät he siis ollenkaan voi vetää vertoja. Tashi-lunpon
ensimäinen pantshen rinpotshe oli nimeltään Pantshen Lobsang Tshöki
Gjaltsan ja hoiti paavinvirkaansa vuodesta 1569 vuoteen 1662, siis
kokonaista 93 vuotta - varmaankin maailmanennätys!
Hänen hautakappelinsa on _Tshukang-shär_ eli itäinen hauta. Sen
julkipuoli on juhlaleikkien nelikulmaiselle kartanolle päin; oviholvi
on ylimmän katsojalavan tasalla, katto on tehty kullatuista
vaskilevyistä. Hautakappelin sisus saa valjunkeltaisen valonsa
hopeaisissa kupeissa ja messinkimaljoissa palavista voisydämistä.
Näiden voilamppujen ohella näkee kammiossa vertauskuvallisten esineiden
lisäksi joukon jykeviä kultaisia ja hopeaisia maljoja ja pikareita,
rikkaiden pyhiinvaeltajien lahjoja. Niissä on puhdasta vettä, jauhoja,
ohria, riisiä ja muita syötäviä uhrilahjoja. Hautamuistomerkki itse on
tshorten, joka muistuttaa porras-askelmilla, kaiteilla ja siltamilla
varustettua pyramiidia; se on 6-7 metriä korkea. Koko etupuoli on
koristettu kullalla ja hopealla -- veistoksilla ja arabeskeilla sekä
lukuisilla vajotetuilla jalokivillä. Ylimpänä on metrin korkuinen
"gao", jossa istuu vainajan patsas, päässään se tavallinen hiippa,
jossa Tsongkapa aina kuvataan ja jota runsaasti näimme juhlaleikeissä.
Patsaan kohotettuihin käsiin on asetettu joukko pitkiä, silkkisiä
"kadah'eja", jotka laskeutuvat muistomerkin molemmin puolin
säteettäisesti ja kiehkurana kuin ohut, kepeä verho. Muistomerkkiä
muuten ympäröitsevät lukuisat "tankat", temppeliliput, jotka ovat
maalatut Lhasassa ja Tashi-lunpossa ja esittävät kohtauksia uskonnon
perustajan ja kirkko-isien elämästä.
Toisen ja kolmannen ylipapin, pantshen Lobsang Iishen (1663-1737) ja
pantshen Lobsang Palden Iishen (1737-1779) hautakappelit ovat
rakennetut tarkoin yllämainittujen mukaisesti, mutta kolmannen
holvipilarien välissä riippuu kyltti, johon on korkein kirjaimin
piirretty keisari Kien Lungin nimi. _Koeppen_ antaa mieltäkiinnittäviä
tietoja tämän suuren mandshu-keisarin suhteista kolmanteen
tashi-lamaan. Kien Lung oli moneen kertaan kirjeellisesti kutsunut
suurlamaa Pekingiin, mutta tämä vainusi pahaa ja koetti kaikin tavoin
kieltäytyä kunniasta. Mutta keisari ei ennen hellittänyt, kuin
prelaatin lopulta oli lähteminen matkalle heinäkuussa v. 1779.
Kolmikuukautisen matkan jälkeen hän pääsi Kum-bumin luostariin.
Kaikkialle pyhän karavaanin tien varrelle keräytyi joukoittain
toivioretkeläisiä, jotka palvoivat suurlamaa ja toivat hänelle lahjoja.
Kum-bumissa hän vietti talvea, ja siellä hänen piti joka päivä
painaa useampia tuhansia kätensä jälkiä paperiin, saaden näistä
pyhänjäännöksistä hyvän maksun. Yksi ainoa äveriäs päällikkö kuuluu
hänelle lahjottaneen 300 hevosta, 70 muulia, 100 kameelia, 1,000
kirjailtua kangaskappaletta ja 150,000 hopeamarkkaa. Saattueenaan
prinssejä, ruhtinaita, virkamiehiä ja sotureita sekä lopuksi myöskin
keisarin ylihovilama Tshantsha Khutuktu, saapui hän jälleen kaksi
kuukautta matkustettuansa Kien Lungin kesäkaupunkiin, missä hänet
vastaanotettiin suuremmoisella loistolla ja komeilla juhlilla, jotka
sitte pitkittyivät hänen myöhemmin joutuessaan Pekingiin. Mutta siellä
äkkiä päättyi surullisesti kaikki tämä maailmallinen uhkeus. Tashi-lama
sairastui ja kuoli, ja väitettiin mahtavan keisarin myrkyttäneen hänet,
koska epäili hänen aikoneen Intian englantilaisen kenraalikuvernöörin
avulla vapautua Kiinan yliherruudesta. Mutta keisari tekeysi
lohduttomaksi, antoi palsamoida ruumiin ja luetutti enemmän kuin kolme
kuukautta kuolinrukouksia kultaisen sarkofagin ääressä, kunnes vainaja
hartioilla kannettiin koko tuo seitsemän kuukauden jalkamies-taival
Tashi-lunpoon.
Tänä ensimäisenä päivänämme kävimme m.m. myöskin n.s.
_Namgjal-lhakangissa_, Tsongkapan temppelissä, isossa pylvässalissa,
jossa on tuon suuren uskonpuhdistajan jättiläismoinen kuvapatsas.
Tsongkapan nimi on lamalaisessa kirkossa yhtä kuuluisa ja kunnioitettu
kuin itse Buddhan; en muista hänen kuvansa puuttuneen ainoastakaan
Tibetissä näkemästäni temppelistä. Hän syntyi v. 1355 Amdossa,
tietenkin monenmoisissa yliluonnollisissa olosuhteissa. Kolmen vuoden
ikäisenä päätti hän kääntyä pois tästä maailmasta, ja siinä mielessä
leikkasi häneltä äiti hiukset; näistä versoi Kum-bumin ("sadantuhannen
kuvapatsaan" temppelin) kuuluisa ihmepuu, jonka lehdissä Pater Huc omin
silmin on lukenut pyhiä kirjaimia. Valitettavasti osui oma käyntini
Kum-bumissa v. 1896 talviseen aikaan, jolloin pyhä puu oli lehdetön.
Perinpohjaisten opiskelujen jälkeen kypsyi Tsongkapassa päätös
uudistaa kovin tärveltynyt lamaismi, ja useammissa julkisissa
väittelytilaisuuksissa hän kumosi kaikki vastustajansa, aivan kuten
Luther. Hänen oppilastensa lukumäärä kasvoi nopeasti, ja v. 1407
perusti hän Lhasan tienoolle Galdanin luostarin, tullen sen ensimäiseksi
apotiksi, ja sittemmin molemmat yhtä suuret ja kuuluisat Drepungin ja
Seran luostarit. Tsongkapa sääti lahkonsa munkeille naimattomuuden,
nimittäen lahkonsa "gelugpa'ksi", "hyve-lahkokst"; sen tunnusmerkiksi
tuli keltainen myssy, vanhojen buddhalaisten munkkien pyhä väri.
Keltamyssyt ovat Tibetissä nykyään paljoa lukuisammat kuin punamyssyt.
Tsongkapa kuoli v. 1417 ja on haudattu Galdaniin, missä hänen
sarkofaginsa eli "tshorten'insa" leijuu vapaasti ilmassa. Häntä
pidetään Amitabhan ruumiillistumismuotona, joten hän elää edelleen
ystävässäni, nykyisessä tashi-lamassa, aikaisemmin elettyänsä niissä
viidessä tashi-lamassa, joiden hautoja olimme parhaillaan katselemassa.
Neljännen tashi-laman, pantshen Tenbe Niman (1781-1854) hautakappeli,
hänen kuolinvuonnansa rakennettu, muistuttaa edellisiä. Viidennen,
pantshen Tenbe Bangtshukin (1854-1882), näyttää tietysti uudemmalta ja
puhtaammalta; se on sekä sisältä että ulkoa erinomaisen rikkaasti ja
upeasti koristeltu. Hänen tshorteninsa etupuoli hohtelee kultaa,
turkooseja ja koralleja; mutta räikeänä vastakohtana puhtaalle
lamalaiselle luostarityylille ovat eräs intialainen lasi-kattokruunu
ja muutamat tavalliset lasipallot, viimeksimainitut sinisestä lasista
ja peililasista tehtyjä -- halpaa taiderihkamaa, jota näkee
maalaispuutarhoissa ja kyläravintolain edustalla. Alttaripöydällä on
tavanmukaiset uhriastiat, niistä monet ihan erityisen hienoja ja
aistikkaita. Tämä hauta saapi yleisöltä osakseen runsaammin lahjoja
kuin muut, monet kun ovat itse nähneet vainajan. Jokaisessa
tshortenissa on suurlama haudattu ihan ylös pyramiidiin oman kuvansa
taakse.
Paitsi parissa kansanhuveissa käyntiäni käytin Shigatsessa asianhaarain
pakosta viettämäni 47 päivää parhaastapäästä vierailuihin luostarissa,
piirrellen ja valokuvaten mielenkiintoisia yksityiskohtia, tarkaten
munkkien jokapäiväistä elämää ja tapoja, ollen saapuvilla lueskeluissa
ja lausuntaharjotuksissa ja yhä enemmän syventyen kirkkopääkaupungin
elämään.
Nykyään on Tashi-lunpossa 3800 munkkia; juhla-aikoina karttuu heidän
lukumääränsä naapuriluostareista viideksituhanneksi. Heistä on
kaikkiaan 400 kotoisin Ladakista ja muista läntisen Himalajan maista;
jotkut harvat ovat mongooleja, muut tibetiläisiä. Kirkkomusiikista
huolehtii 240 munkkia, tanssimisesta 60. Tanssia on vain kahdesti
vuodessa; väliaikoina talletetaan arvokkaita tanssipukuja sinetityissä
arkuissa "ngakang'issa", varastohuoneessa, joten ne kestävät
vuosisatoja. Helmik. 16. p:nä tapasin loppumattoman jonon nunnia, jotka
olivat naapuritemppeleistä tulleet pyytämään tashi-laman siunausta
uudelle vuodelle. Kaikki ikäkaudet olivat edustettuja, vanhoista
kurttuisista vaimoista ihan nuoriin tyttöihin asti. Hirveän rumia ja
likaisia olivat he kaikki; koko parvessa huomasin ainoastaan kaksi
välttävän sievää. Tukka oli lyhyeksi leikattu, vaatetus muistutti
munkkien pukua; joitakuita olisi otaksunut miehiksi, ellei olisi toisin
tiennyt.
Viimeksimainittuna päivänä pääsin jälleen tashi-laman puheille,
valokuvausvehkeet mukanani. Tällä kertaa oli seurassani ainoastaan
Muhamed Isa. Kohtauksemme tapahtui samassa puoli-avoimessa huoneessa
kuin edelliselläkin kerralla. Hän oli yhtä herttainen kuin silloinkin
ja johti puheen-aineen jälleen etäisiin maihin, kauvas pois tästä
suljetusta Tibetistä. "Mikä on Jarkantista länteen?" kysyi hän.
"Pamir ja Turkestan."
"Ja sieltä länteen?"
"Kaspian meri, jolla kulkee isoja höyrylaivoja."
"Ja Kaspianmerestä länteen?"
"Kaukasia."
"Ja minne tullaan, jos kuljetaan yhä edemmä länttä kohti?"
"Mustallemerelle, Turkkiin, Venäjälle, Itävaltaan, Saksaan, Ranskaan ja
sitte Englantiin, joka on ulkona valtameressä."
"Ja mitä on tuon valtameren länsipuolella?"
"Amerika, ja sitte jälleen valtameri, jonka takana on Japani, Kiina ja
taaskin Tibet."
"Maailma on mittaamattoman avara", virkahti hän miettivästi ja nyökkäsi
minulle ystävällisesti hymyillen.
Valitettavasti ei hänellä valokuvassa ole lumoavaa myhäilyänsä, vaan on
hänen katsantonsa totinen. Kenties hän ajatteli, voisiko olla
vaarallista jäljennyttää itsensä uskottomalla muukalaisella oman
luostarikaupunkinsa keskessä. Jonkun ajan kuluttua hän antoi merkin, ja
nyt toivat muutamat munkit huoneeseen hänen kunnialahjansa minulle:
kaksi kappaletta sitä kirsikkapunaista villakangasta, jota kudotaan
Gyangtsessa, muutamia kaistaleita kullalla kirjailtua kiinalaista
kangasta, kaksi hopeareunaista vaskimaljaa ja kullatun lautasen sekä
samanlaisen kannen porsliinikuppia varten. Omakätisesti antoi hän
minulle sitte kullatun, punaiseen ja keltaiseen silkkiin puetun
jumalankuvan sekä ison vaaleankeltaisen "kadah'in". Jumalankuva oli
istuva sinitukkainen Buddha, päässä kruunu ja kädessä malja, josta
versoi kasvintaimi; se esitti tashi-laman omaa alkumuotoa Amitabhaa,
joten lahja oli tarkotettu paljoa merkitseväksi, taaten minulle pitkää
ikää.
Tällä kertaa kesti vierailu puolen kolmatta tuntia. Ja sen jälkeen en
enää nähnyt tashi-lamaa kasvoista kasvoihin. Tuli nimittäin
kaikenlaisia valtiollisia selkkauksia, jotka saattoivat käydä hänelle
vaarallisiksi, ja pidin senvuoksi velvollisuutenani ehkäistä häneltä
kaikkia mahdollisia ikävyyksiä, lopettamalla käyntini, jotka olisivat
voineet herättää kiinalaisten epäluuloa. Mutta minua suretti viipyä
viikkokausia hänen lähellään puhelematta hänen kanssaan, sillä hän oli
noita harvinaisia, hienoja ja jaloja olentoja, jotka saavat toisille
elämän tuntumaan arvokkaammalta ja sisältörikkaammalta.
Tashi-lama oli kuuden vuoden ikäinen, kun kohtalo kutsui
hänet Tashi-lunpon paaviksi; hän kuuluu syntyneen Tagbossa,
Gongbo-maassa. Kuten Rooman paavi on hänkin suuresta uskonnollisesta
vaikutusvallastaan huolimatta vankina tibetiläisessä Vatikanissa ja
viettää ainoastaan uskonnollisten jäännösten määräämää elämää, kun
jokaisella vuoden päivällä on omat kirkolliset tehtävänsä ja
toimituksensa. -- Eräänä päivänä pääsivät myöskin kaikki lamalaiset
seuralaiseni hänen pyhyytensä luokse, saaden hänen siunauksensa, jonka
olivat vakuutetut hyödyttävän heitä koko lopun ikänsä.
Pyhiinvaeltajain vapaaehtoiset rahalahjat ovat Tashi-lunpon
pääasiallisia tulolähteitä. Mutta luostarilla on myöskin melkoisia
maatiluksia ja paljon karjaa, ja eräät munkit, jotka huolehtivat
taloudellisista asioista ja hoitavat tuloja, harjottavat kauppaa sekä
ympäristön että Nepalin kanssa. Toisena suurena tulolähteenä on
amulettien, talismaanien ja pyhäinjäännösten, metallista tai poltetusta
savesta valmistettujen jumalankuvien, uskonnollisten maalausten ja muun
sellaisen myynti, niillä kun on runsas hinta sitte kun tashi-lama on ne
asianmukaisella tavalla siunannut.
Joka päivä kiertelin luostarissa ja täydentelin tietojani munkkien
yksinäisestä elämästä. Mutta varmaankaan eivät muut voisi osottaa samaa
harrastusta temppelisuojamia ja munkkikammioita kohtaan kuin minä, joka
Tibetin aavikkopoluilta saavuin luostarikaupungin ystävälliseen suojaan
vuoden suurimman juhlan aikana, sen merkillisiin oloihin ja ympäristön
vilkkaaseen vilinään. Tässä ei sen vuoksi ole paikallaan kertoilla
yksityiskohtia enempää kuin ylläolevat jotkut piirteet. Ainoastaan
kuolleiden tiestä enää muutama sana.
Lounaaseen päin Tashi-lunposta on pieni kylä _Gumpa-sarpa_, "Uusi
luostari"; siellä perintätieto kertoo aikoinaan olleen temppelin, jonka
dsungarit olivat ryöstäneet. Nyt se on Shigatsen ja luostarin
hautauspaikkana, missä munkkien ja maallikkoiden ruumiit joutuvat
hävityksen omiksi.
Laman ruumis jää kolmeksi päiväksi kammioonsa, maallikon 3-5 päiväksi,
jotta saadaan aikaa kaikkiin kuolinrukouksiin ja -menoihin. Uuteen
pukuun vaatetettuna kääritään lama-vainaja kangaskappaleeseen ja hänet
kantaa pääkallopaikalle joku hänen virkaveljensä; maallikon viimeiset
jäännökset kannetaan paareilla, jotka sälytetään ruumiinkantajille.
Nämä ovat nimeltään "lagba"; heitä on 50-henkinen halveksittu sääty,
joka asuu erillään Gumpa-sarpan kylässä 15:ssä viheliäisessä
pikku hökkelissä. He saavat naida ainoastaan ruumiinkantajain
ammattikunnasta, ja heidän lapsensa ovat kielletyt ryhtymästä mihinkään
muuhun kuin isäinsä ammattiin. Heidän on pakko asua kurjissa,
ovettomissa ja ikkunattomissa tölleissä; ilma- ja oviaukot ovat avoinna
kaikille tuulille ja taivaan ilmoille. Hyvilläkään tuloilla he eivät
saa ryhtyä rakentamaan parempia asumuksia itselleen. Heille kuuluu
myöskin luostarin rankkurin toimi. Heidän kuollessaan siirtyvät yleensä
heidän sielunsa eläinten tai pahojen ihmisten ruumiisiin.
Lagbat "hautaavat" tavallisesti vain lamoja, omaisiansa ja köyhiä;
varakkaammat huolehtivat vainajistaan itse, käyttämättä ammatillista
apua. Täten menetellään muissa osissa maata kaikkiin nähden; ainoastaan
Tashi-lunpossa ja Lhasassa voidaan puhua ruumiinpaloittajain
ammattikunnasta. Kun munkit ovat kuolleen veljensä kanssa saapuneet
pääkallopaikalle, riisuvat he ruumiin alastomaksi, jakavat
vaatekappaleet keskenään ja käyttävät niitä jo seuraavana päivänä
yllään. Lagbat saavat pikku rahaerän sekä laman vanhoista vaatteista
osan; maallikoilta he saavat vainajan kaikki puvut ja naisruumiiden
kaikki pikku korut.
Hauturit jäävät heti yksikseen toimeensa. Maahan iskettyyn paaluun
kiinnitetty köysi pujotetaan mahtajan kaulaan ja ruumista kiskotaan
sitte jaloista, jotta se venyisi mahdollisimman suoraksi; lamaan nähden
kerrotaan sen toimenpiteen olevan hyvin työläs, hän kun on kangistunut
istuvaan asentoon. Ruumiin ollessa alasti kajauttavat lagbat
houkutus-äänen, ja ympäristön korppikotkat leijuvat raskain
siivenlyönnein paikalle, käyvät helppoon saaliiseensa käsiksi ja
reutovat ja repeloivat sitä, kunnes luuranko on paljas. Lhasassa
käytetään samaan tarkotukseen koiria; joissakuissa luostareissa
ruokitaan pyhiä koiria pappien lihalla.
Lagbat istuvat vieressä odottamassa, ja leikkaavat sitte pään erilleen;
luuranko hienonnetaan kivien välissä jauhoksi, josta aivojen avulla
valmistetaan taikinaa; tämä heitetään pikku pallosina linnuille, ne kun
eivät muutoin syö luujauhoa. Ruumiinpaloittajien ammattikunta tekee
tehtävänsä mitä levollisimmin; käsin he vatkaavat aivoja luujauhoon,
välillä kait juoden teetä ja syöden tsambaa; eivätpä juuri näytä
milloinkaan peseytyvänkään! Koko korppihautauksella sanotaan olevan
merkityksenä, että vainaja vielä saavuttaa ansiota, lahjottaessaan
ruumiinsa linnuille, jotka muutoin näkisivät nälkää; hän siis vielä
kuolemansa jälkeen tekee hyväntyön, joka vaikuttaa hänen sielunsa
rauhaan. Korppikotkilla on ihan sama osa tässä kuin parsilaisten
"hiljaisuustemppeleilIä" Bombayssa ja Persiassa.
Heti uskonnon velvollisuudet täytettyään ovat omaiset jo jättäneet
jäähyväiset vainajalle. Luulisi, että kuolevaa kammottaisi hellimänsä
tomumajan osaksi tuleva raaka pitely; mutta varmaankin hän viimeisinä
hetkinään ajattelee enemmän sieluansa, hyviä töitänsä ja jokapäiväisiä
rukouksiansa. Tibetiläisten hautaustapa ja tuotteiden kohtelu on siten
kaikkea runollisuutta vailla. Islamin lapset käyvät rakkaittensa
haudoilla ja itkevät kaihojansa kypressien alla; mutta tibetiläisillä
ei ole hautoja eikä ruohoittuneita kumpuja, joilla voisivat omistaa
menneen onnen muistolle hetkisen. He eivät itke, sillä he eivät
murehdi, ja he eivät murehdi, sillä he eivät ole rakastaneet. Miten
olisivatkaan he voineet rakastaa puolisoa, joka heillä on ollut
yhteisenä muiden kanssa, joten aviollisen uskollisuuden käsitteelle ei
ole tilaa. Perhesiteet ovat hauraat ja hatarat, veli ei saata hautaan
veljeänsä, mies ei vaimoansa ja vielä vähemmän lastansa -- eihän hän
edes tiedä, onko se hänen omansa. Ja ruumishan sitäpaitsi on itsessään
armoton kuori; äitikään, joka on hellästi rakastanut lastansa, ei tunne
rahtuakaan hellyyttä hänen hengetöntä ruumistansa kohtaan, kun se
luovutetaan ruumiinpaloittelijain revityttäväksi.
Yhdeksästoista luku.
Oleskeluni Shigatsessa.
Paitsi tekemällä vierailuja Tashi-lunpon luostariin vietin aikaani
monin tavoin. Luonani kävi tuttavia ja monasti piirtelin tuntimäärin
kansantyyppejä luonnoskirjaani, saaden kiitollisia aineksia
pyhiinvaeltajista, kaupungin porvareista ja kulkureista sekä luostarin
munkeista. Niistä on tässä teoksessa muutamia näytteitä.
Helmikuun 4. p:nä sain varsin odottamattomia vieraita; luokseni tuli
Lhasasta eräs lama ja eräs virkamies! Kun devashung, hallitus, oli
saanut Hladshe Tseringin kirjeellisen ilmotuksen tulostani
Ngangtse-tsolle, olivat Kiinan lähettiläs ja Tibetin hallitus yhdessä
neuvoteltuaan lähettäneet nämä kaksi herrasmiestä rientämään järvelle.
He olivat saaneet ihan vääriä tietoja matkani suunnasta, kenties siitä
syystä, että meidän marssintamme ristiin rastiin Ngangtse-tson jäällä
oli eksyttänyt paimentolaiset. Siten olivat he kolmen viikon ajan
etsineet meitä, Dangra-dshum-tso'nkin rannoilta, kunnes olivat lopulta
saaneet selville, että me olimme jo aikoja sitte vetäytyneet kaakkoon.
Vaihtaen hevosia kiirehtivät he jäljessämme, kuulustellen matkamme
suuntia, ja kiire olikin kova, sillä heille oli annettu käsky pakottaa
minut ehdottomasti palaamaan samaa tietä takaisin pohjoiseen! Mutta he
pääsivät Shigatseen vasta 36 tuntia myöhemmin kuin me, ja toinenkin
miehistö, joka oli Lhasasta lähetetty suorempaa tietä matkamme
ehkäisijäksi, oli kokonaan kadottanut jälkemme siinä vuorten ja
laaksojen sokkelossa, johon olimme tunkeutuneet.
Heiltä kuulin, että Hladshe Tseringiltä oli riistetty virka, arvo ja
koko omaisuus, hänen kun epäiltiin olevan minun lahjomani. Turhaan he
muuten selittelivät, että Lhasan sopimuksen mukaan ainoastaan
Dshatungin, Gyangtsen ja Gartokin markkinapaikat olivat europalaisille
avoimet, nekin määrätyillä ehdoilla, joten minun, kiellettyä tietä
tulleena, piti pyörtää takaisin. Minä puolestani tashi-laman suosioon
vedoten väitin tahtovani tutkia koko Tibetin.
He eivät olleet heti kaupunkiin tultuansa ilmottautuneet minulle siitä
syystä, että tahtoivat ensin vakoilla minun puuhiani ja tuttavuuksiani,
sillä jos meillä havaittaisiin olevan ystäviä, niin oli tietysti
annettava nämä ilmi! Mutta muuten he olivat kylläkin mukiinmeneviä
vieraita ja antoivat mielellään kestitä itseänsä teellä ja
paperosseilla. Seuraavinakin päivinä he kävivät minua useasti
tervehtimässä; heidän jääpymisensä Shigatseen osotti kuitenkin, että
sekä tibetiläinen hallitus että kiinalaiset olivat kohdistaneet
huomionsa minuun. Vaivasin aivojani aprikoimalla, miten tämä kaikki
päättyisi.
Palatessani helmik. 15. p:nä eräistä ratsastusleikeistä tapasin
asunnostani ison postilähetyksen majuri O'Connorilta ja luin kiihkeällä
innolla uudet kirjeet kotoani ja ystäviltäni Intiassa, lady Mintolta,
eversteiltä Dunlop Smithiltä ja Younghusbandilta sekä O'Connorilta
itseltään, joka mitä herttaisimmin toivotti minut tervetulleeksi ja
lausui toivovansa meidän tapaavamme toisemme pian. Hän oli
ystävällisyydessään liittänyt postini mukaan kaksi laatikkoa, joissa
oli säilykkeitä, kakkuja, leivoksia, whiskyä ja neljä pulloa
samppanjaa. Minä yksinäni teltissäni Tibetissä samppanjaa
maistelemassa! Jokaiseksi päivällisekseni, niin kauvan kuin varastoa
riitti, tyhjensin yksinäisyydessäni lasillisen majuri O'Connorin
terveydeksi.
Monena kertana olin luostarissa tavannut herttua _Kung Gushukin_ ja
kiittänyt häntä siitä, että hän ystävällisesti oli lähettänyt
postini järville. Mutta vasta maaliskuun 7. p:nä kävin vieraisilla
hänen upeassa, loistavasti sisustetussa asunnossaan, jonka
vastaanottosalin eräällä seinänvierellä on vasituinen valta-istuin
tashi-lamaa varten, hänen käyttääkseen silloin kun käy tervehtimässä
nuorempaa, 21-vuotiasta veljeänsä. Kung Gushuk on hyvin ujo; hän on
ilmeisesti mielissään, kun vieras puhuu ja hän itse saa säästää omia
niukasti varustettuja aivojansa. Intiasta, jonne hän oli saattanut
korkeata veljeänsä, oli hänellä hyvin epäselviä muistoja; koko matka
näytti päilyvän hänen mielessään käsittämättömänä unennäkönä.
Aikomastani matkasta hän ei käynyt lausumaan mitään mielipidettä, mutta
sanoi suoraan, etteivät lamat mieleltään nähneet minun niin usein
oleilevan Tashi-lunpossa. Hänen puolisonsa oli tiedusteluttanut
minulta, enkö piirtäisi hänen muotokuvaansa, ja minä pyysin nyt saada
tietää, milloin se kävisi päinsä. Milloin tahansa. Poistuessani seisoi
armollinen rouva muodinmukaisesti noettuine hovinaisinensa avoimella
kuistilla. Kohdistin kohteliaan tervehdyksen tuonne ylös ja lumosin kai
hänen armonsa ohimennen mutta se ei ollut sen vaarallisempaa: hän oli
jo elähtänyt, sillä hän oli kuulunut Kung Gushukille yhteisesti erään
vanhemman veljen kanssa, joka oli kuollut paluumatkalla Intiasta
Sikkimissä. Hänen sanotaan olevan huonekunnan ohjaksissa ja pitävän
raha-asioita kunnossa. Ja se onkin välttämätöntä, sillä Kung Gushuk
viettää hurjaa elämää, on korvia myöten velkaantunut ja pelaa
uhkapeliä! Se on tashi-laman veljelle sopimatonta.
Vasta maaliskuun 22. p:nä tuli muotokuvan piirtämisestä tosi.
Herttuatar on kookas ja hiukan tursistunut, ja väitti olevansa 33
vuoden vanha -- minä korotin ikärajan 45:ksi. Ihon väri on vaalea ja
riutunut, silmien valkuainen kiilloton. Hän oli tilaisuutta varten
pyntännyt ylleen koristuksia mitä suinkin mahtui; ystävällisesti ja
herttaisesti tarjoutui hän istumaan kuinka kauvan tahansa, kunhan vain
kuvasta tutisi hyvä, vakuutteli hän. Niissä puuhissa ja talon
huoneitten katsastelussa menikin neljä tuntia; lopulta olin jo niin
läheisissä väleissä perheeseen kuin olisimme tunteneet toisemme
lapsuudesta asti.
Kirjani alussa olen lyhyimmiten maininnut millaisia vaikeuksia
englantilaiselta taholta oli asetettu eteeni, ja kertonut, miten
liberaalien hallitus Lontoossa ei ainoastaan ollut evännyt pyytämiäni
etuja, vaan myöskin yrittänyt saada koko matkaani peräytetyksi. Tästä
syystä olin nähnyt itseni pakotetuksi tekemään suunnattoman kaarrokseni
koko Tshang-tangin halki, jossa monet kerrat jouduttausimme
hengenvaaraan ja kärsimme suuria vaurioita. Sitte kohtasimme
tibetiläisten heikon vastarinnan, mutta pääsimme kuitenkin Shigatseen:
oli pelkkää onnea, että meitä vastaan lähetetyt vartiot eivät olleet
kyenneet meitä löytämään. Hiljakkoin olivat Tibetin hallituksen
edustajat huomauttaneet minulle, etten ollut oikeutettu viipymään
Tibetissä, vaan että minun oli poistuttava maasta. Ja kuin eivät
Englannin, Intian ja Tibetin hallitukset olisi minulle riittäneet,
ilmestyi helmik. 18. p:nä Kiinankin hallitus näyttämölle! Olin neljää
yhtynyttä hallitusta vastassa ja toivottelin kaikkea politiikan ja
valtiotaidon nimeä kantavaa sinne missä pippuri kasvaa.
Yllämainittuna päivänä saapui luokseni nuori kiinalainen _Duan Suän_;
hänet oli lähettänyt Kiinan Gyangtseen nimitetty valtiollinen asiamies
Gav daloi. Minulle huomautettiin Englannin ja Kiinan välillä tehtyä
sopimusta, jonka mukaan yhdenkään vieraan vallan edustajan tai
asiamiehen ei ollut sallittua käydä Tibetissä. En saisi millään ehdolla
matkustaa Gyangtseen, kun jo olin ilman passia luvatta tunkeutunut
Shigatseen saakka, ja minulle oli muka avoinna ainoastaan sama tie,
jota olin tullutkin.
Olin suunnitellut ja halunnut tavata O'Connoria; tunsin hänet
kuulopuheelta varsin hyvin, hän oli osottanut minua kohtaan suurta
ystävällisyyttä, ja minä tiesin, että hän oli niitä aniharvoja, jotka
perusteellisesti tuntevat Tibetin. Olimme tulostani asti olleet
ahkerassa kirjeenvaihdossa keskenämme, minä olin selittänyt hänelle
senaikaiset ajatukseni ison vuoriston läntisestä jatkosta, ja O'Connor
oli vastannut, että hän oli aina kaipaillut päästä Tibetin laajoihin
tuntemattomiin sisäosiin ja jo kauvan olettanut, että Tsangpon
pohjoispuolella on valtainen vuoristo. Tunsin tätä vielä
vaillinaisesti, ja senvuoksi olin ehdottanut O'Connorille, että siitä
lähtein nimittäisimme tuota vuorijonoa _Nien-tsheng-tang-la'ksi_ sen
korkean huipun mukaan, joka kohoaa Tengri-norin etelärannalla. Minulle
olisi ollut mitä tärkeintä tavata juuri nyt sellainen mies kuin majuri
O'Connor.
Mutta aloin älytä, että joutuisin Gyangtsessa vielä vaapperampaan
asemaan kuin Shigatsessa. Niin kauvan kuin oleskelin Shigatsessa eivät
kiinalaiset tienneet, mitä minulle tehdä; Gyangtsessa olisin joutunut
suorastaan sopimuspykälien alaiseksi ja saattanut häätyä vetäytymään
takaisin etelää kohti Intiaan. Ja kun vastasin omilla käsityksilläni
sopimuksen tarkotuksesta, niin toi minulle helmik. 27. p:nä Gavin
pikalähetti sen viestin, että minut Kiinan hallituksen käskystä heti
vangittaisiin, jos saapuisin Gyangtseen, ja toimitettaisiin
sotilasvartion saattamana Intian rajalle. Myöhemmin kuulin, ettei
hänellä ollut ainoatakaan sotamiestä ja että hän, vaikkapa hänellä
olisi ollut käytettävissään koko Kiinan armeijakin, ei olisi kuitenkaan
voinut käyttää niitä minua vastaan, jos oleskelin Englannin asiamiehen
vieraana Gyangtsessa. Vastasin kuitenkin, että lähtisin kernaasti
liikkeelle, mutta luoteiseen päin, jos Gam voisi hankkia minulle
riittävän ison karavaanin!
Maaliskuun 1. p:nä kävi luonani Ma, joka oli pitkin aikaa poikkeillut
teltissäni, mutta oli nyt joutunut ihan suunniltaan. Lhasan
"amban lien" oli ankarasti moittinut häntä siitä, ettei hän 1000
alkuasukas- ja 150 kiinalaisen soturin päällikkö, ollut hoitanut
velvollisuuksiansa siksi ymmärtävästi ja valppaasti, että olisi estänyt
minut hiipimästä Shigatseen. Hänenkin piti saada minut heti lähtemään
kaupungista, ja hän pyysi minua nyt ilmottamaan varman päivämäärän. "Ei
hätää", vastasin minä. "Ensin täytyy karavaanin olla valmiina,
päästäkseni Tshang-tangin kautta takaisin." Myöskin munkkeja oli
Lhasasta käsin neuvottu karttelemaan minua mikäli mahdollista. Asemani
oli niin epävarma, etten jättänyt yrittämättä mitään ponnistuksia.
Vastausta saamatta sähkötin Englannin pääministerille, samalla kun
Pekingissä Ruotsin lähettiläs hra G.O. Wallenberg ja kreivi Otanin
toivomuksesta Japanin lähetystö koettivat taivutella Kiinan hallitusta
myöntämään minulle passin ja lupakirjan.
Välillä kävi tashi-lman lähettämänä Tsaktserkan iltahämärissä
salakähmää tutustuttamassa minua sisäiseen tibetiläiseen politiikkaan,
valitellen Kiinan vallan merkillistä nousua Tibetissä silloin kun
kuitenkin englantilaiset olivat voittaneet sodassa Tibetiä vastaan.
Dalai-laman pitkällinen poissaolo tuotti tashi-lamalle mitä suurinta
levottomuutta. Heti Intiasta palattuaan oli hän lähettänyt
dalai-lamalle lahjoja ja kirjotellut useita kirjeitä, milloinkaan
saamatta vastausta. Dalai-lama oli ollut hänen opettajansa, ja hänen
mieltään karvasteli, kun hän ei kyennyt pakolaista auttamaan. Lhasan
viranomaiset puolestaan olivat raivoissaan tashi-lamalle ja väittivät,
että tashi-lama oli antanut englantilaisten lahjoa itsensä pysymään
erillään sodasta.
Kesken kaiken sain maaliskuun 5. p:nä merkillisen kirjeen Gav daloilta.
"Kaikessa hiljaisuudessa" hän neuvoi minua kirjottamaan Tshang Jin
tangille, Tibetin keisarilliselle kiinalaiselle ylivaltuutetulle, ja
amban lien Jy'lle Lhasaan, ja pyytämään heidän ylhäisyyksiänsä
erityisenä armon-osotuksena suomaan minulle luvan lähteä Gyangtsen
kautta Sikkimiin; hän ei epäillyt heidän suostumuksestansa. Ensin oli
hän minulle kirjottanut saaneensa hallitukselta käskyn vangituttaa
minut, jos tulisin Gyangtseen; nyt hän itse neuvoi minua siihen? Kuulin
sitte toisaalta, että hän oli Lhasasta saanut ohjeen kirjottaa näin,
siellä kun peljättiin, ettei minusta enää ollenkaan päästäisi eroon,
jos minun sallittaisiin paluumatkaani varten tunkeutua sisemmä
Tibetiin. Ma ilmotti minulle saaneensa käskyn pitää aina varallani
pikalähettejä, jotka viidessä vuorokaudessa toimittavat kirjeen
Shigatsesta Lhasaan.
Kirjotin heidän ylhäisyyksillensä kernaasti lähteväni matkaan
Tsangpon pohjoisrantaa myöten, missä oleksii paimentolaisia. Jos he
halusivat suoriutua minusta, niin ei heidän tulisi vaikeuttaa
matkasuunnitelmiani nyt, kun kerran olin näin pitkälle joutunut, vaan
pikemmin auttaa minua kaikin tavoin. Tällä tavoin sain lähtöäni
hoputtelemaan tulleet viranomaiset odottamaan kymmenen päivää vastausta
Lhasasta. Asemani alkoi yhä enemmän muistuttaa vankeutta, vaikkakin
minusta tahdottiin kaikin mokomin päästä eroon. Maaliskuun 4. p:nä olin
viimeistä kertaa käynyt Tashi-lunpossa. Nyt oli luostari minulle
suljettu, kun minua oli kiinalaisten epäluuloja peljäten nimenomaan
pyydetty lakkauttamaan käyntini. Pyysin saada vielä tarkastaa
ngakangia, varushuonetta, jossa pukuja ja naamioita säilytettiin. Kun
sekin sanottiin mahdottomaksi, niin sovimme lopulta, että minulle
näytettäisiin puutarhassani joitakuita pukuja, naamioita ja
soittokapineita, jolloin myös saisin tilaisuuden piirustaa niitä. Ne
tuotiin öiseen aikaan.
Maaliskuun 10. p:nä saapui Tashi, mukanaan viimeiset 13 jakiani niin
lopen uupuneina, että ne luovutettiin pilahinnasta eräälle kauppiaalle.
Jouduin yhä eristetymmäksi, kukaan ei enää uskaltanut seurustella
kanssani; Ma pysyttelihe loitolla, Lobsang Tsering oli tietymättömissä,
Tsaktserkania piti pyydellä, jos mieli häntä tavata. Asemamme oli
jännittävä, mutta samalla huvittavakin. Oli selvää, että kerran
lähtisimme Shigatsesta, mutta mitä kohti? Olin jo kaikille
asianomaisille kieltäytynyt lähtemästä Gyangtseen tai Katmanduun
(Nepalin pääkaupunkiin), kuten Ma oli minulle esittänyt, ja mahdotonta
oli ajatella saada Shigatsessa varustetuksi karavaania sellaista, että
sillä hirviäisi lähteä samoamaan Tshang-tangin halki. Ainoana
päämääränäni oli Tsangpon pohjoispuoli, missä mitä tärkeimmät löydöt
odottelivat minua. Itä-Turkestaniin en voinut mennä, sillä Gav oli
ilmottanut Kiinan hallituksen tehneen passini mitättömäksi, kun olin
käyttänyt sitä väärällä seudulla. Ladakejani en voinut lähteä viemään
Kiinaankaan, mutta päätin, että jos minut pakotettaisiin lähtemään
tästä englantilaisten tapaamattomasta turvapaikastani Sikkimiin, niin
vapauttaisin ladakit palveluksestani ja matkustaisin sitten yksinäni
Pekingiin tekemään mandariineille selkoa asemasta!
Lhasan herrat tulivat täsmälleen maaliskuun 15. p:nä taas luokseni
kuulustamaan lähtöpäivääni. Vastasin, etten voinut päättää siitä mitään
ennen kuin tietäisin minne päin kulkuni kääntyisi. Jos minun pitäisi
lähteä Tshang-tangin kautta, niin tulisi heidän varustautua
pitkälliseen odotukseen, ohjeittensa mukaisesti tarkoin vartioidessaan
jokaista askeltani; voisivatpa siinä tapauksessa kaikessa rauhassa
ostaa talon ja mennä naimisiin. He valittivat nyt itsekin Kiinan vallan
suurta lisääntymistä Tibetissä, se kun oli kokonaan syrjäyttämässä
englantilaisen vaikutuksen maan asioihin, ja arvelivat, että uuden
ankaran kurin Lhasassa herättämä kiihtymys yksistään on tehnyt minulle
mahdolliseksi matkustaa huomaamattomana Tibetin poikki.