Parsifalin täytyy pitää rinnastaan kiinni, kun hän vaeltaa
Konviramurinsa rinnalla metsien huojuvassa varjossa, jossa helmiset
kukkaset puhkeavat samettiselta ruohostolta.
Kostuvilla silmillä ja ihanuuteensa kuolevana seisoo hän Konviramurinsa
rinnalla korkean taivaan alla ja näkee sen valkoisen pilven liidäntää
sini-sinisen taivaan keskellä. Valkenevana unhoituksena haihtuu
Parsifal meren häilyvään heiluvaan peiliin, kun hän Konviramurinsa
rinnalla, käsi hänen kädessään, rintansa liikkuvana seisoo
kosteahäämyilevän meren rannalla, ja riutuu sairaansuloiseksi, niinkuin
imisi hänen sydäntänsä.
Metsän tummassa varjossa jäisi liikahtamattomaksi ja antaisi sen tumman
pehmeän varjon aina värjyvänä hivellä silmäänsä ja sieluansa.
Heleäsilmäiset kukkaset tienviereltä soivat sieluun niin, että vielä
kauan jälkeenkinpäin, kun ne ovat jääneet silmistä pois, tuntee
itsessään heleää, hopeaisesti valuvaa äänen rihmaa.
Ihmisetkin ovat ihmeellinen lempeyden heijastus sydämelle, kun
Konviramurin rinnalla aukenee ihanana tuntemaan heitä. Sillä ihmisten
silmät ovat aukenevaa liikutusta, ja kun näkee ihmisen silmään ja
sieluun, niin valuvana hellyytenä heräisi hänen rinnaksensa.
Jälkeenkinpäin jää lämpimäksi rinnassaan, ja kun muistaa ihmisen
sieluaukenevan silmän, valaisevat niinkuin korkeat, lempeävaloiset
kynttilät sydäntä.
Niin oli Parsifal Konviramurin rinnalla hiljaista liikutusta ja
hiljaisen rakkauden silmää, ja joka hetki, kun hän tuntee Konviramurin
lämpimän käden kädessään, herää hän lämpimämpänä.