Otanko minä äänen kukkasilta ja laulan, vai soinko sinisen taivaan
kellosoittona, kun minä puhun Parsifalista ja Konviramurista rinnan?
Valkea on joutsenen korkea rinta, kun se suvisena iltana soutelee
päilyvillä vesillä. Valkeampi on Parsifalin mieli, kun hän seisoo
lumirinta Konviramurinsa rinnalla häilyvässä illassa.
Värähtävä on luminen metsä, kun heleän kulkusen ääni raikasna
talviaamuna varisee sen riippuvain oksien välillä. Värähtävämpänä ottaa
Parsifal Konviramurinsa, valkean tähtensä sydämellensä.
Kirkas on pääskysen liverrys sinisen taivaan alla. Kirkkaammin visertää
Parsifalin sydämessä, kun hän katsoo Konviramurinsa päiväkirkkaaseen
silmään.
Harras on korkean kukkasen valkea silmä peilisen lammen rannalla
sinisen metsän salissa. Hartaampana hymisee Parsifalin sydän, kun hän
aukenee morsiamensa ja puolisonsa, Konviramurinsa edessä.
Parsifal ja Konviramur ovat kaksi ääntä yhteensulaneena sävelenä.
Parsifal ja Konviramur ovat kaksi yhteen katseeseen hukkunutta kukkasen
silmää. He ovat linnun viserrys ja ilman sinisyys yhtenä iäisenä
silmänräpäyksenä.