Niinkuin hunajahuulet suullansa, niinkuin hunajahuulet sydämellänsä.
Lämpimästi suullansa ja sydämellänsä. Ruusut tulvivat Parsisifalissa.
Liljat ja ruusut sydämellä.
Nytkö aamun valjetessa hän on elämään herännyt? Vai joko ennen oli
taivas niin syväsinisenä viserryksenä yllä, ja helistivätkö linnut
ennen niin kirkkaasti korkeiden puiden vihannassa heilunnassa?
Suutelisiko hän kun kaikki herää niin raikasna ympärillänsä?
Tai mitä hän suutelisi? Kättänsäkö, hiljaa painavaa kättänsä
rinnallansa? Ilmaa, hyväilevää ilmaa ympärillänsä? Vai lentäisikö hän
jokaisen aukenevan kukkasen rinnaksi ja haihtuisi puunlehvien
väräyshämyyn?
Parsifalin silmät kostuvat. Kestääkö hän onnensa värinän? Hän on kipeä,
hän on kipeä ihanuudesta. Haihtuisiko hän autuudestansa, kumpuavasta
autuudestansa, joka suloisena haikeutena valuu hänen ylitsensä?
Häviäisi olemattomana sinisyyksien helmaan ja häilyisi keveissä,
keventävissä ilmoissa?