Hiipien saliin. Hiipien vaaleaan saliin. Konviramur, kuningatar, keveä,
keveä hämärässä yössä. Hiipien vaaleaan saliin.
Parsifal hämärässä salissa on värähtänyt seisomaan. Seisoo kuin varjon
hälveviiva, seisoo hämärään haihtuvana, kätensä rinnalla, silmänsä
kasvavat kuningattareen. Miksi hiipii kuningatar hämyiseen saliin?
Ikkunaan, iltavaaleaan ikkunaan, jonka edessä suviyön kukkaset
nukkuvat, hiipii valkopukuinen kuningatar.
Kaksi hentoista kättä ikkunan marmorilla. Kaksi häämöittävää silmää
sinne ulos keveäusvaisille hiljaisuuksille. Vaaleahuntuinen kuningatar
ikkunassa. Kuinka muuttuu hetki toiseksi? Parsifal on hämärässä, hän on
seisahtunut näkemästä, hänen silmänsä vaan riippuvat kuningattaressa,
ja tuntevat sitä vaaleahuntuista yönhämyyn haihtuvaa kuningatarta.
Kuningatar, vaaleahuntuinen, vaaleamielinen, kuningatar, sinne vaaleaan
yöhön katsova. Niinkuin liihoittava uneksumus, niinkuin hiljaisen
liikutuksen haihtumus. Se kuningatar, sielua syleilevä mielen
viihdytys, väräjöivän huokauksen hivelyhenki, auteren liina keväisillä
koivuilla.
Parsifal värisee ja väräjöi. Tohtisiko hän liikahtaa? Huo'untana hiipii
valkomielinen Parsifal kuningattaren rinnalle yö-untuiseen ikkunaan,
seisoo kuningattaren rinnalla ikkunassa, varjossa vielä, häämöittävässä
yössä. Hetket värähtävät, hiljaiset hetket. Kuningatar ikkunassa,
silmänsä utuisessa yössä, Parsifal varjossa rinnallansa, silmänsä
kuningattaressa. Kukkasten tuoksu nousee sieltä hiljaisesta yöstä, oma
sielukin nousee ja sulaa siihen lempeänä leijailevaan kukkastuoksuun.
Koivut uneksuvat silkkiriippuisina vaaleassa yössä. Oma rintakin
viihtyy koivujen uneksuvaan vaaleuteen.
Miksi on kyynel kuningattaren silmässä? Parsifal jää hiljaiseksi
suviyön edessä. Miksi oli suuri kyynel kuningattaren kummassakin
silmässä, kummassakin suurena ulos yöhön katsovassa silmässä? Parsifal
valkenee ja valkenee. Hän haihtuisi sen kuningattaren rinnaksi, kun se
huntuisena nousee, laskeuisi kuin illan utu sen huokaavan rinnan
ympärille, ja ottaisi sen huokaukset itseensä.
Parsifal polvistuu kuningattaren rinnalle. Hänen sydämessään sulaa:
kuinka ottaisi hän huokaukset kuningattaren sydämeltä? Hiljaa
ottaa hän kuningattaren käden, ja nostaa sen hiljaa polvistuvana
huulilleen; hänen sydämensä herkkyy ja silmänsä katsovat värähtävinä
kuningattareen, kun hän hiljaisesti vavahdellen suutelee kuningattaren
valkeata kättä suvisessa yössä. Kuningattaren silmä herää niistä
valkeista koivu-unista, hänen silmänsä sulaa Parsifaliin. Miks'ei hän
hämmästy? Oliko hän Parsifalia uneksinut, sinne yöhön kyynelsilmäisenä
katsoessaan, koska hän sanattomana, silmänsä sieluna jää katsomaan
Parsifalia, joka hiljaa nostaa hänen kättänsä huulilleen ja suutelee
sitä, silmänsä kuningattaren silmissä, toinen käsi sydämellään,
polvistuvana.
Silmä silmässä, kumartuu hento Konviramur, hiljaa hiljaa, heikosti
rypistyy rinnan puhdas liina, Parsifal kuin värjyvä lehti nousee
vastaan, yhtävät heidän huulensa ja kätensä. Äänetön pitkä suutelo,
Parsifal yhä keveästi polvillaan, kaulansa hiukan taivutettuna,
kuningatar hiljaa kumartuneena, käsi hellittämättömästi toisensa
kädessä. Hukkuvatko huulet huulelle ja silmä silmään? Levittäyvätkö
hetket kuin valkea väristys rinnan ylitse? Parsifal ja Konviramur
suutelevat ja rintansa värjyy suutelontuntona. Kuinka lievittyvänä ja
valkoisena liihoittaa rinta, kuinka hentoisena herää käsi. Haihtuisi
olemasta, kuolevana. Rinta nousee ja laajenee valkeana utuliinana, joka
häilyy suvisessa yössä kuin hopeaisten äänten haihtuva värjyntä
iltaihanain vetten ylitse.
Viimein ... viimein vasta heräävät Parsifal ja Konviramur suutelonsa
kuolemasta. Heräävät suvisessa yössä suloisina, istuvat rinnan
häämöittävässä yössä kuin kaksi yhtenä tuoksuna ilmaan haihtuvaa
kukkasta. Valuuko sydän toisen rintaan? Valuuko suloutena toiseksi?
Istuvat Parsifal ja Konviramur vaalean yön ja hämärtävät onnellisena,
istuvat valkenevana aamunakin rinnan suuressa salissa, käsi kädessä
ikkunassa heräävän aamun edessä.