Yö hiipi. Yhä istuu Parsifal liikkumatta hämyhaihtuisessa salissa.
Istuu hämärässä, sydämensä kuin suuri riutuinen kukkanen.
Kuningatar, vaalea kuningatar. Kyynelvärjyisenä ikävänä herää
Parsifalin rinta hämärässä salissa. Täyttääkö se vaalea kuningatar
huntuisesti salin ja hiipii sydämelle?
Haihtuuko ihminen itsestänsä ja liihoittaa hämärän syliin? Parsifal
aukenee hiljaisessa yössä ja valuu salin hämärhyväilyyn. Eikö
kuningatar, vaalea kuningatar hiivi hämärästä syliin ja sydämelle, kuin
kukkasen henki?
Syliin ja sydämelle? Hiljaa hän likistäisi rintaansa sen vaalean
rinnan. Liittäisi huulensa hänen viileille huulilleen ja sulkisi
silmänsä. Kuolisi hetkeksi, kuolisi iäiseksi.
Parsifal huokaa hivelevässä yössä. Hellittäisikö hän ikinä siitä
valkoisesta sylissänsä? Suutelisi huulia, suutelisi suloiskipeänä
haihtuakseen, riutuisi olemasta sillä vaaleavavisuttavalla rinnalla.
Kuin kukkanen huo'utussa suviyössä aukenee Parsifal ja kuuntelee
ilmojen väistyiset äänet. Vaalea kuningatar, lievittävä, haikeuttava,
eikö hän hiivi värjyisessä yössä ja hiivi untuisena sydämelle?