Mikä keveä tähti? Mikä lempeä kukkasen silmä? Parsifal virkoo kuin
unesta.
Vaalea sali, salin keskelle on punaviitta Parsifal astunut, astunut
keskelle salia ja seisahtunut. Untako se kuningatar? Neitojensa
keskellä kuningatar, istuu vaaleahuntuisena, silmät sinenä.
Sulo-untuiset ihmettelevät silmät. Hälvenisikö kuin suviyöhön niihin
silmiin herätessään? Parsifal on pysähtynyt valkeana. Polvistuisiko
hän, vai jäisi iäksi liikkumattomana katsomaan niihin silmiin?
Viihdyttävä kuningatar, kuningatar, sielun hyväily. Kuningatar, kuin
värähtävä aukeneva lilja. Nousee kuin joutsen heleistä vesistä ja
puhkee valkeana lentona sen kuningattaren edessä. Tai on rinnassaan
kuin suvisten suloisten vesien huuhtelema. Niinkuin heleävärisenä
ruusuna kasvaa Parsifalkin, kun hän viimein herää polvistumaan
kuningattaren edessä ja viivähtävästi suutelee hänen valkeata kättänsä.
Väistyykö olemasta? Värähtääkö kukkaseksi?
Hiljaa on kuningatar istunut, unhoittanut silmänsä Parsifalin silmiin,
ihanana punastuksena on hän viimein oientanut kätensä, nostanut
Parsifalin polvistumasta ja istuttanut rinnallensa. Istuvat rinnatusten
punaviitta Parsifal ja valkoinen kuningatar, nostavat silmänsä
toisiinsa ja punastuvat, istuvat rinnatusten ja heräävät kahtena
ruusuna toisensa rinnalla. Mitkä valkoiset kädet heitä vetävät? Mitkä
valkoiset kukkaset kirpoilevat heissä? Istuvat hiljaa ja nostavat
silmänsä toisiinsa.
Hetket kuluvat ja hetket kuluvat. Hiljaa istuvat kuningatar ja
Parsifal, istuvat rinnan. Sanat heräävät sydämessä kuin valkosiipiset
linnut, he eivät puhu niitä, katsovat ainoastaan toisiansa, ja luulevat
sulorintaisina kaiken puhuneensa. Eivät aina katso toisiaan silmiin,
katsovat valkoiseen saliin, katsovat kukkasia puissa ikkunain edessä,
mutta aina he sentään ovat kuin istuisivat he silmä toisensa silmässä,
käsi toisensa kädessä ja kumpuavat ihanina.
Hetket kuluvat ja hetket kuluvat. Yhä istuvat punaviitta Parsifal ja
valkoinen kuningatar rinnan, istuvat hiljaa ja ihmettelevät, kuinka he
ennen elivät, kun he eivät vielä värähtäneet toisensa rinnalla. Unta
oli se entinen elämä, hämärää haihtunutta unta, jota ei muista enää.
Istuvat hiljaa ja valkenevat onnessansa toin'toisensa rinnalla.
Hiipii iltakin valkoiseen saliin, yhä istuvat kuningatar ja Parsifal
rinnan. Viimein vasta kun kesäisen yön häilyvä hämärä on leijaillut
puistoille ja hunnuttanut suuren salin, herää hento kuningatar olonsa
kukkatuoksusta, nousee ja hellittää viivähtävästi Parsifalin käden.
Lähtee kuningatar neitoinensa iltaisesta salista, kerran vielä hiipivät
hänen silmänsä Parsifaliin neitojen keskellä oven hämärästä, sinne hän
hälvenee hämärään neitoinensa. Väistyikö Parsifalin sielu, kun
kuningatar katosi hämärän harsoon? Hän oli noussut seisomaan, seisoo
liikkumattomana, kätensä sydämellä. Se valkosylinen kuningatar haihtui,
miks'ei hän saa itkeä kaipaustansa kuningattaren valkoisessa sylissä?