Aigar on ihana, mutta ihana on Kunnevarkin ja ihana Miljan. Parsifalin
sydämessä syttyy tähtiä, syttyy ja sammuu tähtiä. Kuka on hänen
rintansa tähti? Aigarin silmät ovat päivänpaistetta ja hän itse hilpeä
omenankukkanen, mutta Kunnevar kukoistaa ruusuna ja Miljan on kalpean
kuun valkea lilja. Parsifal vesillä ja kukkasten keskellä, Parsifal
illan puistoissa ja punervaliehuisessa tanssissa, neitojen silmät
säteilevät hänellä sydämessä, neitojen posket hiipivät hänelle
sydämelle, kenestä kukoistaa hänen rintansa?
Aigar on laulava ja raikas-silmä, pääskyssilmä, Aigaria on heleätä
katsella, Aigar on oksallansa säteilevä iloinen omenankukkanen, jonka
takana sininen ilmakin hypähtää iloiseksi, kun se avaa suuret valkeat
silmänsä auringolle.
Parsifalin silmät loistavat kahtena tähtenä Aigarin edessä, ja hänen
rinnassansa visertää.
Kunnevar on raskas ruusu, syväsilmä ja punervana tuoksuva. Kunnevar on
rinnan purppurantummaa huokausta. Kunnevarin silmät katsovat syttyvän
totisina, mutta punervat sanat värähtävät huulille niihin silmiin
katsoessa, ja käsi vavahtaa, kun se kajoo hänen kalpeaan käteensä.
Parsifal riutuu himmeänä, kun hän istuu raukeasilmä Kunnevarin edessä,
joka ei koskaan hymyile, mutta hivelevinä jäävät ne totiset tummat
silmät hänen uniinsakin.
Miljan on lilja, vaaleiden iltaisten vesien hiljainen laine. Miljan on
kyynel kukkasen silmässä, Miljan on kuun silmä kyyneleisten vesien
ylitse. Miljanin hiukset ovat mustat kalpeiden kasvojen ympärillä ja
Miljanin silmät katsovat kahtena suurena kyynelenä. Niinkuin huokaileva
koivu surusilmäisessä illassa on Miljan, tai niinkuin meren huokaus
valkenevana iltana. Miljanin silmät viihdyttävät hiljaiseksi, Parsifal
luulee valkeiden käsien hivelevän rintaansa hänen silmäinsä edessä ja
saa tietämättään kyynelet silmiinsä.
Parsifal katsoo Aigaria, Parsifal katsoo Kunnevaria, Parsifal katsoo
Miljania, ja luulee joka kerta värähtävänsä. Aigar tulee tähtenä
häneen, ja livertää ilosilmäisenä pääskysenä hänessä, niin että
Parsifal luulee säkenöitsevänsä välkähtelevää auringonsadetta sinisille
vesille ja tahtoisi Aigarin iäiseksi valkoiseksi riemuksensa, mutta
sitte kasvaa Kunnevar tummana hänen eteensä ja riemun tähdet sammuvat
rinnasta, tahtoisi suloisenraukeana jäädä hiveleväsilmäisen Kunnevarin
eteen ja tummeta hämäränpunaiseen uneen, jossa raskaat purppuraiset
verhot vaippaisivat huokaavaa rintaa. Mutta sitte tulee Miljan vielä ja
liikuttaa niistä purppuraisista unista liljamieleksi sydämen ja pukee
valkoisilla surevilla kukkas-silmillä sielun.
Ihanana ihmettelee Parsifal ja värähtää. Onko elämä valkoisiksi
tähdiksi virkoilemista? Onko elämä suloiseen huokaukseen heräämistä?
Niinkuin tähditettynä häilyvä meren povi yötisen taivaan alla, niin on
rinta neitoja nähdessä.