Huilut soivat, huilut soivat Arthurin iloisessa linnassa ja liput
liehuvat valkeitten koivujen ylitse. Parsifal, kukkarinta on Arthurin
iloisessa linnassa, ja käyskelee puistossa, jonka yllä lehvistö on kuin
vaalea huntu.
Neidot käyskelevät puiston siimeksessä, vaaleiden puiden alla, kahden
ja kahden. Käsivarret kierrettyinä toin'toisensa ympärille astuvat ne
neidot koivujen alla kahden ja kahden, valkea puku lankee poimuttomana
maahan ja keltaisilla hiuksilla lepää sininen kukkas-seppele. Parsifal,
kevytrinta, seisoo hiljenneenä koivujen siimeksessä, katsoo neitoja ja
ihmettelee. Ne neidot tulevat lumena ja vaippaavat valkoisesti rinnan.
Kukkaset neitosten kulmilla ovat niin siniset. Mutta vielä iloisempina
säteilevät heidän silmänsä. Lentäisikö ilona, ja suutelisi huulille
niitä raikas-silmäisiä neitoja, rientäisi neidosta neitoon ja
riemastuisi jokaisen raikkaasta suutelosta? Valkosilmäiset kukkaset
kirpoilevat sielussa, kun katsoo neitoja.
Vai polvistuisiko maahan, kun ne neidot hiljaismielisinä astuvat
ohitse, ja suutelisi nöyränä heidän pukujensa valkoista lievettä? Onko
puhdas nostamaan silmänsä niiden neitojen silmiin? Parsifal nostaa
kätensä rinnalleen ja rukoilee itsensä valkohulmuiseksi, seistakseen
puhtaana neitojen edessä, silmänsä iäksi heidän silmissään, nöyränä
palveluksena.
Niin käyskelee Parsifal valkoisessa unessa Arthurin puistossa. Vaaleat
koivut ovat yllä ja koivujen ylitse liehuvat liput, mutta Parsifalin
silmät ovat neidoissa, ja hänen rintansa on hiljennyt vaaleammaksi kuin
vaaleasilmäiset koivut hänen ylitsensä. Onko elämällä valaistus kuin
aamuisilla autereisilla vesillä? Onko elämä kuin hunnutettua soittoa?