Parsifal kasvaa äitinsä rinnalla, äitinsä sylissä istuu Parsifal,
äitinsä kädessä käyskelee Parsifal, katselee kukkaset ja kuuntelee
linnut, ihmettelee illat äitinsä sylissä äitinsä kyynelsilmäisyyttä,
mutta aamut hän käsittää kirjavia perhosia puiston kukkasten keskellä.
Kuinka ihmeellistä on käyskellä äitinsä rinnalla! Kukkaset varsinkin
ovat ihmeelliset silloin; ne katsovat niin heleinä ja totisina, että on
täysi työ estää itseään hyrskähtämästä itkuun, kun ne ovat niin
kauniit. Ja metsässä joskus, kun käyskelee äitinsä kädessä, herää joku
lintu metsän keskellä laulamaan. Ei sitä ymmärrä, miksi se ääni niin
suloisena varisee sydämelle, mutta kun näkee äidinkin seisahtuneen sitä
kuuntelemaan, täytyy yht'äkkiä ottaa rinnastaan kiinni ja puhjeta
polttaviin kyyneliin. Kun äiti ihmettelevänä katsoo sitä, ei osaa muuta
kuin puhua, että lintu lauloi, ja sitte, kun äidinkin silmissä heräävät
kyyneleet, hyrskähtää vielä haikeammasti itkemään, mutta samassa tuntee
itsensä niin ihanasti valaistuksi, että suutelisi äitinsäkin
yhtäläiseksi. Miksi hivelee niin ihana kaipaus sydäntä, kun pitelee
äitinsä kädestä ja seuraa äitinsä silmiä? Silmäin ympärillä heijastaa
silloin aina lempeä kajastus ja suloiset polttavat kyyneleet ovat
silmissä läsnä.
Niin kasvaa Parsifal äitinsä rinnalla, hänen silmänsä hohtavat, mutta
rintansa on hiljaisimman kyynelen liikutusta, äitinsä sydämellä hän
kuuntelee lintuja ja katselee kukkasia. Niin kasvaa Parsifal, silmänsä
heräävät sinisemmiksi ja hiuksensa kellertyvät, yhä vaeltaa hän äitinsä
rinnalla vaaleitten koivujen varjossa, yhä seisoo hän illat ikkunassa
äitinsä olkaan nojaten ja katselee vaaleitten koivujen ylitse
kaukaisille seesteisille illan vesille ja hiljenee.
Nuorukaiseksi, pitkähiuksiseksi nuorukaiseksi kasvaa Parsifal äitinsä
rinnalla. Nuorukaiseksi, joka jo istuu yksinkin ja haamuilee omia
kaipausuneksumisiansa. Tunnetteko nuorukaisen, kun hänen rinnassaan
ensin herää kaipausmieli kuin kalpealehtinen palmu? Tummat huokaukset
virkoavat rinnassa, välistä hän pysyy koko päivät suuri- ja
syväsilmäisenä ja etsii yksinäisyyttä, että saisi huo'ata rintansa
selkeäksi. Tummat unet heräsivät Parsifalissakin, ja useasti jätti hän
äitinsä ja lähti yksin käyskelemään hiljaisia metsiä. Niinkuin
surullisia ja kalpeita ulpukukkasia puhkeili mielessä. Hän ikävöitsi
nimittäin, ikävöitsi maailmalle, josta hänen äitinsä joskus väräjävinä
iltoina oli puhunut niin hivelevät sanat. Pitkät hetket seisoi hän
välistä ja katsoi vaaleiden koivujen välitse kosteihin ja väriseviin
tähtiin siellä kaukaisella taivaalla. Siellä värisi se maailma
kalpeiden tähtien alla ja sinne ikävöitsi hän vaaleasti. Hän näki
korkeat hämärät kirkot viileissä puistoissa, näki kirkkojen
sinerväleijailevaan hämärään, jossa hunturintaiset neitsyet
polvistuivat pilarien juurilla; itse heräsi niiden kirkkojen hämärään,
tunsi sielullaan ne polvistuvat neitsyet, joiden silmät kuulsivat
väräyksinä huntujen alta, urkujen hymistessä polvistui itse sen virren
leijailun kannattamana liihottavasti kivilattialle. Toisinaan taas
heräsivät korkeat hohtava-ikkunaiset linnat mielessä. Linnojen
ikkunoissa istuivat neidot, kädet raukeina ikkunan laudoilla, ja
katselivat hopeankelmeille puistoille linnain edessä. Ihana soitto
valui niistä ikkunoista puistoihin, suloisempi ikävä hiipi ihmiseen
sentään niitä neitoja katsoessa. Silkkihimmeässä salissa olisi
hivelevän soiton kannattamana liehunut niiden neitojen kanssa, kätensä
hoikalla varrella, joka taipui tanssissa, kuin kukkasen varsi
kastehelmen alla, silmänsä neidon silmässä, joiden välkähtelyä pitkät
ripset salasivat, omassa sydämessä kuin valuvaa kultarihmaa. Sinne
maailmalle, oudolle, suurelle maailmalle väräjoivien tähtien alla,
jossa ihmiset viihtyvät sielusilmäisinä toin'toisensa edessä, ja josta
hänen äitinsä valkokukkasiset kertomukset aina puhuivat, sinne hänen
oli ikävä, suuri sairastava ikävä, sitä maailmaa hän kuvaili
sydämessään aina ja katseli kaukaisia tähtiä vettyvillä silmillä.
Niin kasvaa nuori Parsifal, ja kalpeakasvoinen kaipaus katsoo häntä
sydämeen. Mutta ei hän aina värise ikävöimisen sinenä, ilokin
sykähtelee hänellä sydämessä. Sillä elämä on niinkuin vilkkaita
välkkyviä tähtiä, jotka satelevat sydämelle, eikä taida muuta kuin
loistaa hohtosilmäiseksi elämän edessä. Kukkasten silmät visertävät ja
lintujen laulu on sulakultaista ilon helinää, helkähtävänä kyynelenä
polttaa mieli kaiken sen ilohelmisyyden edessä. Niin on Parsifalin
elämä ja jos joku kysyisi häneltä, elääkö hän ilon sykähtävänä tähtenä,
vai onko hän kaipauksen hiipinyttä kyyneltä, ei hän osaisi vastata
siihen, mutta joka päivä tuntee hän mielensä leimuvan polttavammaksi,
niin että lopulta sekä hänen ilonsa että kaipauksensakin olivat yhtä
ainoata suurta ja kuumaa kyyneltä, joka värisi silmässä aina.