Herzeloyde istui ikkunassaan ja kyyneltyi, istui ikkunassaan yksin ja
kyyneltyi. Sinne metsien varjoon oli siniviitta Parsifal kadonnut,
peittynyt koivujen väliin, huulillaan iloinen torvi.
Herzeloyde itki. Hänen lapsensa Parsifal oli lähtenyt maailmalle. Oli
lähtenyt maailmalle. Herzeloyde oli valkea kuin valkoisin liina,
kalpeat ja hoikat kätensä poskillansa, kun hän katseli metsään sinne,
jonne Parsifal oli kadonnut. Hänen yksinäinen lapsensa maailman avaran
taivaan alla.
Herzeloyde muisti. Yhtenä aamuna oli sininen ritari ratsastanut valkean
linnan ohitse, sininen torveasoittava ritari, sen oli Parsifal
kohdannut metsässä ja samana päivänä oli hän astunut äitinsä eteen,
silmänsä loistavina. »Äitini, anna sininen vaippa minulle, ja
tulirintainen ratsu, suutele otsalle minua, suloinen äitini, minä
lähden maailmalle, jossa siniviittaiset ritarit ratsastavat ja
polvistuvat kukkasmieli neitosten edessä». Niin oli Parsifal puhunut ja
suudellut hänen käsiään riemuissansa, vuoroin toista, vuoroin toista.
Herzeloyde vaaleni vieläkin, kun hän muisti ne Parsifalin sanat.
Vapisevin käsin oli hän ruvennut silittämään Parsifalin poskia silloin,
mutta yhtään sanaa ei ollut herännyt hänen mielessään. Hän muisti vaan,
kuinka hän oli särkynyt kärsiväksi, kun Parsifal riemuisena suudellen
häntä oli vieläkin puhjennut puhumaan. »Se sininen ritari kertoi.
Maailma on neitoja ja liljoja, neitoja ja liljoja, hartausmieliset
ritarit vaeltavat maailmaa. Siellä on Arthurin iloinen liehuva linna,
jonka porttien ylitse korkeat valkoiset liljat heiluvat, sinne Arthurin
linnaan etsii jokainen ritari ja saa helmeksi mielensä Arthurin
saleissa keltasilkkisten neitojen edessä. Siellä maailmalla on korkea
Graal, jota ihminen etsii sinimielisenä, ja jonka hämypilaristossa
sydän herää kuin värähtävä korkeakaulainen kukkanen iltaisten vetten
partaalla. O, äitini, anna ratsu minulle ja siniheleä vaippa olalleni,
sinne minä lähden, maailmalle, josta sinä iltaisin olet puhunut minulle
kyynel silmissäsi, ja josta se sininen ritari kantoi kajailevan viesti,
sinne on minun rintani vedetty kuin levitetty tuuleen hulmuva lippu».
Niin oli Parsifal puhunut, eikä Herzeloyde ollut osannut muuta kuin
puhjeta haikeasti itkemään. Viimein hän oli hiljennyt sentään, oli
jäänyt katsomaan Parsifaliansa silmiin ja herännyt puhumaan sitte.
»Lapseni, lapseni, ei sitä maailmaa olekkaan, sinä ikävöitset sitä
maailmaa, jota ei olekkaan, lapseni. Paina pääsi povelleni, ja itke
minun rinnallani, vaikka vaeltaisit päiviesi iltaan, niin aina oli
sinulla oleva ikävä sitä samaa maailmaa, jota nytkin ikävöitset. Viihdy
kyynelenä lapseni, niin olet onnellisin, viihdy kaipauksestasi
kyynelsilmänä, et sinä maailmalle lähde». Niin oli hän puhunut
Parsifalillensa, taivuttanut hänen päänsä rinnalleen ja tuudittanut
sitä siinä. Eivät he sinä iltana olleet muuta puhuneet, mutta kun
Herzeloyde illalla myöhään viimein oli nostanut Parsifalinsa pään
sylistään ja suudellut häntä otsalle, olivat Parsifalin silmät
katsoneet niin särkyvän suurina häneen, että sitä nähdessä oli kuin
olisi kärsimyksen ruusu aukaissut lehtensä sydämessä. Siitä illasta oli
Parsifal muuttunut ihmeellisen hiljaiseksi, yksin oli hän istuillut
iltaisten vesien rannoilla, yksin käyskellyt metsien hämärässä, ja aina
oli hänen silmissään asunut vaalea uneksumus. Kalpeammaksikin oli
Parsifal muuttunut muutamassa päivässä, ja välistä kun hän oli istunut
käsi viileällä poskellaan, surullinen silmänsä illan huokaavilla
koivuilla, oli hän näyttänyt kuin kukkanen, joka puhkee silmän edessä
niin kalpeana, että odottaa sen seuraavana hetkenä riutuvan
läpinäkyväksi ja kuolevan. Sinisen vaatteen oli Herzeloyde viimein
ottanut, neulonut kyynelet silmissään valkoisilla liljoilla sen, ja
yhtenä aamuna oli hän pukenut sen Parsifalinsa ylle, antanut ratsun
hänelle ja särkyvärintaisena suudellut lapsensa Parsifalin otsaa ja
hohtaviksi herääviä silmiä. Nyt hän istui ikkunassaan ja katsoi
koivujen varjoon, jonne siniheleä Parsifal oli hälvennyt riippuvain
oksien peittoon.
Siellä metsissä, metsien takana vaeltaa Parsifal, hänen lapsensa,
iloinen laulu ilmassa yllänsä kiirimässä. Herzeloyde itkee, katsoo
raukeamielisenä sinne koivujen helmaan, tunteensa häilyvät kuin valju
vaalea liina keveässä ilmassa. Kuinka on hänen herkkäsydäminen lapsensa
kestävä kylmän maailman? Hänen mielensä vuotaa kuin haavoissa, kun hän
ajattelee lapsensa yksin siellä väljässä maailmassa. Siellä käyvät
korkeat aallot, ja ihminen on avuton niiden heiluteltavana. Kun hän
itse saisi olla lapsensa sydämen ympärillä ja vaipata kaikki
kosketukset siihen suloisiksi! Herzeloyde itkee, itkee, katsoo
haikeamielisenä sinne koivujen välille, jonne Parsifal oli kadonnut, ja
istuu kipeänä ja raukeana.
Ilta häipyy, ja yö hiipii koivuille, yö hiipii ilmaankin ja himmentää
taivaan, yhä istuu Herzeloyde ikkunassaan, silmänsä koivuilla. Yökin
muuttuu aamuksi ja koivut heräävät hämärästä valjentuvan taivaan alla,
yhä istuu Herzeloyde liikkumattomana ikkunassaan. Mutta kun päivä
viimein valuu hopeaisena ympärille ja linna nousevan auringon
valaisemana ilmestyy ikkunoineen puiston keskellä, näkyy Herzeloyde
ikkunassaan, silmänsä sulkeuneina ja kasvonsa hämärinä kuin vedet,
joiden yltä kuu on väistynyt. Herzeloyde oli sammunut yössä, kasvonsa
yhä käännettyinä sinne valkeaan lehtimetsään, jonne Parsifal, keltahius
ja siniviitta Parsifal, oli kadonnut koivujen varjoon.