XI

Mitä kauemmaksi laiva eteni siitä kaupungista, jossa hra Kenosen seurue

vielä veteli unia, sitä levollisemmaksi hra Kenonen tunsi itsensä.

Hän alkoi jo puhua vertauksilla ja sanoi olevansa kuin aasialainen

Pöhniks-lintu, joka kertomuksen mukaan nousi omasta tuhkastaan. Hän

väitti selvästi tuntevansa tulevansa uudeksi ihmiseksi, oltuaan

hieman samalla tavoin hunningolla kuin Jukolan Simeoni siihen aikaan,

jolloin paholainen vei tämän saapasnahkatorniin. Hra Kenonen selitti,

että tämä Seitsemän Veljeksen kohta oli luonnollisesti tulkittava

esikuvallisesti, ja ettei mainittu paholainen ollut mikään muu kuin

joku gulassi, jolla ei tietysti ollut mitään vaikeuksia houkutellessaan

yksinkertaisen hämäläisen maalaispojan mukaansa, koskapa paljon

nerokkaammatkin miehet saattavat hairahtua sellaisessa seurassa.

Kun taas oli jonkun matkaa kuljettu, alkoi hra Kenonen tehdä

viittauksia siihen suuntaan, että hän oli vain huvinvuoksi järjestänyt

koko tämän retkueen, saadakseen pitää sisällisessä alitajunnassaan

hauskaa gulassien kustannuksella, ja ettei hän ollut oikeastaan ollut

päissään koko retkellä, oli vain ollut olevinaan.

Hra Sarvikkaan huomautettua kukkojutusta selitti hra Kenonen, että

sekin oli ollut vain taitava teatteritemppu gulassien uskottelemiseksi,

että hän mukamas olisi ollut hönössä. Samalla hra Kenonen sivumennen

mainitsi Sarvikkaalle käsittävänsä, että hra Sarvikas on esittävä

asian oikeassa valossaan etenkin rouva Kenoselle, jos pahojen kielien

ilkeämielisyyden takia olisi tarpeellista vedota joihinkin todistajiin,

mihin Sarvikas vastasi osaavansa kyllä puhua niin kuin asiat ja

asianhaarat kulloinkin vaatisivat.

Tämä lupaus näytti vierittävän näkymättömän, mutta melkoisen painavan

kiven hra Kenosen sydämeltä, ja hra Kenonen alkoi pilkata ja soimata

gulasseja heidän sopimattomasta ja jumalattomasta elämästään, joka ei

hänen mielestään kuitenkaan voinut maailmassa niin paljon pahennusta

matkaansaattaa kuin luulisi, koska mainitut gulassit olivat tavallista

tyhmempiä miehiä, niin ettei heistä ole sanottavaa hyötyä edes

pahuuden voimien palveluksessa. Hra Kenonen sanoi sekä kokemuksen

että tieteellisen tutkimuksen osoittaneen, että ihmisten enemmistössä

piilee tyhmyyden ituja, mitkä noissa gulasseissa ovat troopillisissa

viinahöyryissä kasvaneet suuriksi sinappipuiksi, jotka hämmentävät

heidän järkensä valon niinkuin kuun nousut ja laskut himmentävät

Pohjolan kesäisiä öitä.

Hra Kenonen kuivasi hikeä otsaltaan ja ilmoitti taakseen jättämänsä

gulassiseurueen sairastavan akutishööristä aivojen pehmennystä,

luullessaan voivansa pitää semmoista miestä kuin Kenosta narrinaan.

Hra Kenonen huomautti sattuvasti, että se parhaiten nauraa, joka

viimeksi nauraa, ja päästi sitten ankaran naurunräjähdyksen, joka hra

Kenosen olemuksen syvistä uumenista tullen muistutti Vesuviuksen tai

Strombolin naurua, sikäli kuin voimme kuvitella niiden alkavan nauraa

lyhytjärkisille gulasseille.

Hra Kenosen jymeä nauru houkutteli paikalle laivan kapteenin ottamaan

osaansa ilosta juuri kun hra Kenonen kumoamattomasti todisteli hra

Sarvikkaalle, ettei hän, hra Kenonen nimittäin, voisi juovuksiin

päästäkään, vaikka tyhjentäisi puoli pulloa konjakkia yhdellä

siemauksella. Kenonen ilmaisi salaisuutena, että hänellä on rautainen

luonnonlaatu siinä suhteessa.

Kapteeni pudisteli epäilevästi päätään ja lausui varmana

vakaumuksenaan, että jos kuka tahansa, myöskin hra Kenonen, tyhjentäisi

pullon konjakkia yhdellä henkäyksellä, niin olisi hän hetken kuluttua

kutakuinkin kypsä mies.

Kun ei asiasta muuten voitu päästä yksimielisyyteen, kysyi kapteeni,

olisiko hra Kenonen valmis näyttämään taitoaan, jos kapteeni asettaisi

hytissään konjakkipullon hra Kenosen käytettäväksi?

Hra Kenonen huomautti nykyaikaisen luonnontutkimuksen osoittaneen

alkoholin sopimattomaksi ihmisen elimistölle, mutta koska totuus hra

Kenosen mielestä oli kuitenkin asetettava ylemmäksi kaikkea muuta, niin

oli hän valmis tällä kertaa vähän löysäämään periaatteistaan, kuitenkin

vain tämän ainoan kerran, ja näyttämään kapteenille olevansa sanansa

kokoinen.

Niin siis lähdettiin, laivan lähestyessä erään tunnetun kirkonkylän

laivalaituria, minkä ääressä toinenkin höyrylaiva näkyi savuavan,

kapteenin hyttiin, ja kun herrat sieltä, laivan juuri laituriin

laskiessa ja kapteenin kiirehtiessä virkapaikalleen komentosillalle,

palasivat takaisin, oli hra Kenonen suorittanut parissa minuutissa

teon, joka oli tarkoitettu hämmästyttämään velttoa maailmaa. Kapteenin

avattua korkin oli hra Kenonen kallistanut älykkään ja paljon kokeneen

päänsä taaksepäin, kohottanut pullon huulilleen ja kääntänyt sen pohjan

ylöspäin. Ja koska hra Kenonen osasi miekannielijän vaikean taidon

kurkkutorven yläpään aukipitämisessä, niin oli hän antanut pullon

sisällyksen valua yhtäkyytiä suoraan vatsalaukkuunsa, eikä laskenut

pulloa alas, ennenkuin se oli tyhjä.

Kapteeni löi hra Kenosta olalle ja tunnusti, että se oli miehen ryyppy,

joka olisi tuottanut dromedaarillekin kunniaa, ja juoksi sitten

niinkuin sanottu virkaansa hoitamaan.

Hra Kenonen seuralaisineen nousi myöskin laivan kannelle katselemaan

laiturissa olevaa toista laivaa ja sen matkustajia, ja viidentoista

sekunnin kuluttua kajahti toisen laivan kannelta naisen ääni, johon

vastasi hämmästynyt mölähdys hra Kenosen kidasta.

Rouva Kenonen kiiruhti matkatavaroineen ja ankarasti huohottaen

muuttamaan laivaa ja huusi jo matkan päästä Kenoselle kysymyksen, missä

hän on ollut.

Meidän ei ole tarvis ryhtyä tarkemmin selostamaan, kuinka rouva

Kenonen kiihtyneenä kuvaili, minkälaisessa tuskassa ja pelossa hän

oli ollut miehensä odottamattoman katoamisen johdosta, koska hän oli

alkanut otaksua hra Kenosen joutuneen hunningolle ja aikovan poistua

maasta jättäen jälkeensä vaimon ja lapset sekä joukon muitakin

selvittämättömiä asioita. Rva Kenosen omatunto oli velvoittanut häntä

matkustamaan perässä tavoittaakseen, mikäli mahdollista, miehensä ennen

Torniota ja sieltä ulkomaille vievää Handolinin siltaa.

Hra Kenonen levitteli käsiään ja huokaili, että ihmiselämässä on

hetkiä, joita ei maailmankuulu Cicerokaan osannut edeltäpäin arvata

ja että liikemies on kuin pappi tai lääkäri, jonka tulee olla valmis

noudattamaan velvollisuuden kutsuvaa ääntä sekä yöllä että päivällä,

milloin vain asiat vaativat.

Rouva Kenonen puolestaan totesi mielihyvällä, että hra Kenonen oli

selvä, vaikka hänen ympärillään tosin tuntuikin kuin jonkinlainen

autere ja hento lemahdus aurinkoisista etelän viinimaista. Rouva

Kenonen sanoi pelänneensä, että hra Kenonen olisi horjahtanut siltä

hyveelliseltä ja arvokkaalta tieltä, joka on ainoa sovelias puolisolle,

kansalaiselle ja ruokakunnan päämiehelle, sekä kertoi kuulleensa jotain

epämääräistä huhua, ettei hra Kenonen muka ollut selvää päivää nähnyt

viikkokausiin. Sitä hauskempaa oli rouva Kenosen näin odottamatta

tavata miehensä hyvässä kunnossa ja selvänä ja raikkaana sekä

päällepäätteeksi kotimatkalla rasittavien liiketoimiensa jälkeen.

Rouva Kenonen tuli aivan liikutetuksi ajatellessaan niitä vääriä

epäluuloja, joita hänessä oli päässyt hetkeksi viriämään miehestään,

ja puristi hra Kenosen kättä ja pyysi hra Kenoselta anteeksi tyhmät ja

joutavat päähänpistonsa.

Hra Kenonen, jossa äskeinen pystyväisyyden näyte juuri nyt alkoi

nopeasti kiihtyvällä voimalla vaikuttaa, puristeli hänkin vuorostaan,

laivan törähyttäessä lähtötoitotuksen kirkonkylälle ja edetessä

laiturista, vaimonsa käsiä ja tuli liikutetuksi ja yhä enemmän

liikutetuksi, lausuen varmana vakaumuksenaan, että rva Kenonen on kuin

Saara, joka oli uskollinen ja nöyrä patriarkka Aabrahamille ja kutsui

häntä herraksi. Rouva Kenonen pyyhkäisi ilokyyneleitä silmistään, sillä

näin hellä ei hänen miehensä ollut viiteentoista vuoteen ollut, ja hra

Kenonen alkoi myöskin vetistellä, sanoen vasta tällä hetkellä täysin

tajuavansa, mikä aarre hänellä vaimossaan oli. Hra Kenonen ryhtyi

laajasti selittämään, että Aabraham oli tiranni, kun vaati vaimoaan

sanomaan omaa miestään herraksi, ja alkoi hartaasti pyytää, ettei rouva

Kenonen koskaan sanoisi miestään herraksi, koska eduskunta oli säätänyt

yleisen, yhtäläisen ja välittömän tasa-arvoisuuden aviopuolisoiden

keskuuteen kylmässä Pohjolassa.

Rouva Kenonen katsahti mieheensä vähän kummastuneena ja sanoi, ettei

hänen aikomuksenaan ole suinkaan ruveta sanomaan Kenosta herraksi.

Hra Kenonen nyökäytti hyväksyvästi päätään ja ilmoitti olevansa

vapaamielinen mies emansipatsioonin alalla, sekä kannattavansa

kohtuullisia suojelustulleja ja maan hankintaa tilattomalle väestölle

järkiperäisissä rajoissa. Samalla teki hän tiettäväksi tasavallan

gulassien vaipuneen juoppouteen, joka iljettää syrjäistäkin, ja arveli

sen osaksi aiheutuvan maailmansodan raaistuttavista jälkitaudeista.

Hra Kenonen puheli yhä nopeammin ja nopeammin, ja viittaili ympärilleen

ja syljeskeli ja pyyhki suutaan ja teititteli pari kertaa huomaamattaan

rouva Kenosta, joka kasvavalla ällistyksellä seurasi tämän

käsittämättömän ilmiön kehittymistä.

Kun hra Kenonen sitten nousi ylös, selitettyään mielipiteensä

nykyaikaisesta spiritismistä ja Imatran vesivoiman käyttämisestä

valtionrautateitten liikevoimana, sekä horjahti samalla, niin että

hänen täytyi tarttua molemmin käsin laivan kannen kaiteeseen, lausui

hän pelkäävänsä, että maanjäristys voi tehdä arvaamatonta tuhoa maan

nuorelle ja kauniille pääkaupungille, jonka kivimuureihin niin monen

suuren puulaakin rahat olivat kiinnitetyt.

Silloin hypähti rouva Kenonen kauhusta kiljahtaen ylös ja kysyi, oliko

hra Kenonen juovuksissa, mihin hra Kenonen puolestaan vastasi silmiensä

hurjasti harhaillessa, että "kukas te olette ja mihin se perhanan kukko

on kadonnut?" Hra Kenonen sanoi, että hän on kärsinyt vaiteliaana

vahingon toisensa jälkeen, myöskin hukatessaan kaksi tusinaa kauluksia,

joista hänellä oli ollut paljon murhetta ja vaivaa, mutta että kukosta,

jonka hän kerran on ottanut suojelukseensa, vastaa hän ei ainoastaan

koko omaisuudellaan, vaan myöskin jos niin vaaditaan, päällään ja

oikealla kädellään.

Rouva Kenonen syöksähti kauhistuksen vallassa lähelläseisovan hra

Sarvikkaan luo ja sanoi tapahtuneen jotain hirveätä ja salaperäistä.

Hän oli juuri äsken tavannut miehensä vesiselvänä, mutta ellei hän itse

olisi nähnyt, ettei hänen miehensä senjälkeen ole ottanut pienintäkään

ryyppyä, niin voisi hän vannoa, että hänen miehensä on vallan

ylenmäärin päissään, niin käkenä, ettei enää ihmisiä, ei edes lähimpiä

omaisiaan tunne.

Hra Sarvikas mutisi vähän epävarmasti, että taivaan ja maan välillä

tapahtuu selvittämättömiä asioita, joita tiedemiehet eivät toistaiseksi

ole voineet tyydyttävästi valaista, minkä laihanlaisen lohdutuksen

jälkeen hra Sarvikas haihtui nopeasti laivan kannelta näkymättömiin.

Onneksi ennätti laivan kapteeni samassa hätään ja sanoi, että

ainoa, mikä hra Kenoselle voidaan tällä hetkellä tehdä, on se, että

hänet saatetaan nukkumaan itsensä selväksi. Siis on hän sittenkin

juovuksissa! huusi rouva Kenonen, jolloin kapteeni sanoi, että

näkeehän sen jokainen. Mutta kun rouva Kenonen alkoi kysellä, kuinka

hänen miehensä on voinut tulla juovuksiin vaimonsa silmien edessä,

pisaraakaan nauttimatta, joutui kapteeni huomattavasti hämilleen ja

sanoi, että se tietysti on mahdotonta ja että hra Kenonen kenties on

saanut jonkinlaisen kohtauksen, mutta että se varmasti menee ohi, kun

hra Kenonen saa muutamia tunteja nukkua rauhallisessa hytissä.

Kapteenin ja rva Kenosen kannatellessa hra Kenosta kainaloista ja

saattaessa hänet siten hyttiin nukkumaan lausui hra Kenonen tulleensa

lopullisesti tajuamaan kaiken turhuuden sekä aavistavansa, ettei hän

koskaan saa enää kukkoansa elävin silmin nähdä.