-- Se oli pitkä juttu, mutta se oli osittain jännittäväkin, sanoi hra
Kenonen.
-- Minä otan tästä maksun etukäteen... niillä on kesän aikana
aina puute käsikirjoituksista, ilmoitti kirjailija Sarvikas. --
Otaksun, että vakinainen toimittaja ja se paholaisen Pöllänen saavat
kuristuskohtauksen lukiessaan tämän teoksen omasta lehdestään ja
kuullessaan, että se on jo maksettukin.
-- Se on kaikki hyvin ja oikein, myönsi hra Kenonen. -- Mutta mistä on
tuo kirottu kukko joutunut minun seuraani?
-- Itsehän sinä ostit sen toissapäivänä Porvoon torilla eräältä
maalaiselta.
Herra Kenonen lakkasi pureskelemasta. Hän tuijotti kirjailija
Sarvikkaaseen tuokion aikaa äänettömänä, ja hänen silmänsä
pullistuivat, Sitten hän sanoi:
-- Kuule, sano minulle rehellisesti: olenko minä -- ja jo _toissa
päivänä!_ -- ollut Porvoossa? Älä hätäile äläkä kiirehdi. Ajattele
ensin tarkoin. Koeta muistella, etkö ehkä ole nähnyt vain unta.
-- Me olimme kaikki Porvoossa, vastasi hra Sarvikas yksinkertaisesti ja
luonnollisesti, mikä ei voinut olla tekemättä vakuuttavaa vaikutusta.
-- Eräs gulasseista putosi jokeenkin, mutta hänet saatiin heti ylös. Ja
sinä ostit torilta kukon.
Hra Kenonen huokasi syvään ja sanoi sitten:
-- Minä näytän viime päivinä tehneen yhtä ja toista, mikä ei olisi
ollut välttämättömän tarpeellista. Olen vieläkin sekaisin päästäni.
Ties mitä hittoa ne ovat mahtaneet minuun ajaa. Mikä päivä nyt on?
-- Nyt on torstai heinäkuun 14 päivä, ilmoitti hra Sarvikas.
Herra Kenonen iski nyrkin pöytään, sanoi joukon karkeimpia voimasanoja,
mitä sillä hetkellä sattui suuhunsa saamaan, ja huusi, että hän on
joutunut paholaisten kelkkaan ja että hänellä olisi eilen ollut esillä
tärkeä juttu Helsingin raastuvanoikeudessa.
-- Jos minä joskus tästä vielä selväksi pääsen, niin lähden suoraa
päätä kotiin, enkä ryyppää ikänä! vakuutti hän. -- En ainakaan paljon,
lisäsi hän silmänräpäyksen perästä.
-- Ennenkuin sinä selviät, ennätät sinä päästä Inariin asti, sanoi
Sarvikas, -- Tehän olette päättäneet matkustaa Lappiin asti, ja minä
kuulin gulassien keskenään puhuvan, että pitävät sinua koko matkan
semmoisessa hönössä, että sinä todellakin joudut Lappiin.
-- Sehän on ihmisryöstöä! huusi hra Kenonen kauhistuen. -- Missä on
tuomari Varpukallio? Minä nostan tästä senkaltaisen rymyn, että se
kuuluu Utsjoelle asti!
-- Tuomari Varpukallio ei ole ollut mukana koko retkellä, ilmoitti
kirjailija Sarvikas. -- Hän sanoi, kun sinä puuhasit Porvooseen
lähtöä...
-- Minä puuhasin? kysyi hra Kenonen epäluuloisesti.
-- Tietysti sinä... kukas sitten, sanoi kirjailija Sarvikas. -- Sinähän
tämän retken alku ja juuri olet. Sinä olet ollut aivan tavattoman
repäisevällä tuulella viime päivinä.
-- Siltä näyttää, murisi hra Kenonen synkästi. -- Mutta jos gulassit
luulevat, että saavat minut Lappiin viedyksi, niin uskon niiden saavan
pitkän nokan. Niin, Varpukallio sanoi mitä?
-- Sanoi, että hän ottaa Mattinsa pois teidän koulustanne hyvän sään
aikana. Ei suostunut lähtemään edes Porvooseen, vaan karkasi.
-- Se oli viisas teko, myönsi hra Kenonen. -- Minä karkaan myöskin.
-- Minnepäin? kysyi hra Sarvikas.
-- Tietysti Helsinkiin! huusi hra Kenonen. -- Ei koskaan pitäisi lähteä
pois Helsingistä.
-- Se on kyllä totta. Mutta ylipäänsä on tämä sentään ollut hauska
matka.
-- Hauska... niin, ehkä sellaiselle, joka muistaa, mitä matkalla
on tapahtunut. Mutta minä en tiedä koko matkasta mitään, paitsi
mitä muilta kuulen. Ja se ei yleensä ole hauskaa. Esimerkiksi tämä
kukkojuttu: mitä pahusta minä olen ajatellut ostaessani elävän,
riivatun kukon... ja Porvoon torilta?
-- Sinä mielistyit siihen muuten vain. Sinä tulit liikutetuksi
-- sinä olit muutenkin aika lailla liikutettu, mutta tulit vielä
toisella lailla liikutetuksi, nähdessäsi tuon kukon. Sinä sanoit vedet
silmissä, että sen katseessa oli jotain uskollista, ja että sitä odotti
surullinen loppu paistinpannussa.
Hra Kenonen punastui huomattavasti ja alkoi kopeloida kenkiään ja
sukkiaan sängyn alta.
-- Ja sitten sinä ostit tuon kukon ja lupasit valmistaa sille
rauhallisen, huolettoman vanhuuden hyvässä kodissa... ja nyt on kukko
jo toista vuorokautta ollut meidän matkassamme.
-- Hyvä, oikein hyvä! murahti hra Kenonen. -- Minulla on aina ollut
hellä luonne. Mutta olisin kiitollinen jos voisit selittää senkin,
kuinka minä jouduin tämä uskollinen elukka sylissä istumaan tuonne
ruokasalin parvekkeelle.
-- Kukko rupesi kiekumaan klo kahdelta aamulla ja sinä sanoit, että
tahdot antaa sen nauttia raitista ilmaa ja tervehtää laulullaan
auringon nousua... sinä lienet sitten nukahtanut.
Eteisestä kuului askelia. Hotellissa alettiin tehdä nousua.
Herra Kenonen soitti kelloa, ja siivoojatar ilmestyi ovelle.
-- Minä lahjoitan tämän kukon teille, sanoi hra Kenonen. -- Saatte
menetellä sen suhteen mielenne mukaan. Syökää se tai pankaa se
eläkkeelle, jos haluatte. Se on hyvin miellyttävä kukko.
-- Sen katseessa on jotain uskollista! huomautti kirjailija.
-- Ja sitten minä haluan saada laskuni... meidän molempien laskun,
lisäsi hra Kenonen.
-- Tukkukauppias Prätkylä käski minun ilmoittaa hänelle, jos hra
Kenonen herää ennenkuin hän, sanoi siivoojatar, kiitettyään hra Kenosta
lahjoituksesta.
-- Jos te hisahdatte Prätkylälle -- mikähän otus sekin on? -- tai
kenelle muulle tahansa siitä, että minä olen hereillä ja lähdössä, niin
en annakaan kukkoa teille, sanoi hra Kenonen ankarasti.
X
Tunnin kuluttua istuivat hra Kenonen ja Sarvikas laivassa, joka
viiletti etelään päin.
-- Minä kävin "Untamoisen" toimituksessa ja kertomus "Elämän
leukaluissa" tulee ensi numeroon, kertoi Sarvikas.
-- Maksoivatko ne pöllöt mitään? kysyi hra Kenonen joka punoitti
vahvasti ja poltteli paksua sikaria.
-- Sain minä siitä kiristetyksi 80 mk., sikamaisen vähän se on,
mutta olisin minä sen pahimmassa tapauksessa antanut ilmaiseksikin,
saadakseni sen vain painetuksi "Untamoiseen". Otin rahat ja
kesätoimittajalta lupauksen, että hän painattaa sen kokonaisuudessaan
samassa numerossa.
-- Miksi niin?
-- Siksi, että jos se pannaan lehteen jatkettavana, niin tulee
toimittaja itse maalta kuin Impivaaran peikko, harjakset pystyssä, ja
ehkäisee sen loppuosan painattamisen. Ja se olisi suuri vahinko, lausui
kirjailija Sarvikas vakuuttavasti.
-- Epäilemättä! myönsi hra Kenonen syvällä vakaumuksella.
Laiva kynti tyyninä välkkyviä kesäisiä vesiä. Äsken niitetyn heinän
tuoksu kantautui yli salmien ja sekoittui laivan koneöljyn hajuun.
-- Minä luulen, että minusta voi vähitellen tulla uusi ihminen, kunhan
onnistun kätkeytymään noiden pirulta riivattujen gulassien kynsistä,
sanoi hra Kenonen. -- Mikä se toinen kertomus oli, jonka sinä viime
yönä kirjoitit?
Ja kirjailija Sarvikas otti povitaskustaan tukun papereita ja luki
sointuvalla, mutta hillityllä äänellä ja silmissään lämmin, hieman
surunvoittoinen katse, seuraavan kertomuksen:
1
Kumeasti kumahtelivat kirkonkellot... Osuuskaupan takana huoahti lauha
tuuli vanhassa haavikossa...
Ja niinkuin aeroplaani kohahti leivonen riemurinta ylös taivon sineen...
"Oi Pohjola... Oi Pohjolan kesä...!!"
Näin huudahti Claurenzia Königsgrund, vetäessään nimettömät jalkaansa
pappilan uimahuoneessa.
Kätketkö, Runottareni, punastuneen katseesi ruusun lehtien taakse...?
Et!!
Sillä Claurenzia Königsgrund oli yksin. Eikä apteekkari, joka muuten
kukaties olisi hiipinyt salaa uimahuoneen luo ja kurkistanut seinän
raosta, ollut saapuvilla.
Hän nukkui kotonaan.
Hän oli päissään...
Mutta korkealla ilmassa lauloi leivonen.
2
"Oi Pohjola... oi kesä... oi sydämeni", huokasi Claurenzia Königsgrund,
painaen valkean kätensä poveaan vasten.
Hän oli nimittäin jo pukeutunut.
Hän oli hurmaava...
Hänen mustat silmänsä, jotka kiilsivät kuin hehkuviini arabialaisessa
kristallimaljassa, säkenöivät kilpaa sen suuren timantin kanssa,
joka hohti hänen rintaneulassaan. Se oli maksanut 18 mk. 50 p.
Hänen tukkansa oli kastanjetin ruskea, ja vartaloltaan oli hän kuin
Apollinaris. Hänellä oli lyhyt valkoinen hame, harsosukat ja valkeat
kengät, joitten kärjet olivat liidutut.
Hänen suonissaan virtasi tulinen etelämaan veri.
Hänen äitinsä oli ollut Vera Crutz Armada del Alonzo, ja hänen isänsä
Heinz Friedrich Königsgrund oli ollut Saksan konsuli Guanossa.
Mutta hänen äitinsä oli kuollut...
Intiaanit olivat hänet surmanneet ja skalppeeranneet...
Sillä hänelläkin oli ollut hurmaava kastanjetin ruskea tukka... toista
kyynärää pitkä.
Intiaanit olivat myyneet sen parturi Jim Trotterille Creat Easternin
kaupungissa ja ostaneet rahoilla 4 heelaa Whiskyä...
Mutta hänen isänsä, konsuli Heinz Friedrich Königsgrund, oli kaatunut
maailmansodassa.
Ja kohtalo oli kuljettanut ihanan orpotytön Claurenzia Königsgrundin
kauas Pohjolaan... hän oli nyt kotiopettajana Mölhösalmen pappilassa...
3
Aurinko säkenöi taivaalla kuin kultainen potkupallo.
Huikaiseva lämpö siivilöityi taivaalta ja kärpäset surisivat.
Pappilan suuri viljapelto aaltoili suvituulessa.
Mutta huoneessaan nukkui nojatuolissa rovasti Josaphat Leukanen.
Suuri hikihelmi päilyi hänen punaisella otsallaan.
Hän nukkui levottomasti, sillä hän ei ollut oikein terve.
Hänellä oli suuri hemoroidi...
Kirkontornissa kitisi kirkonkukko, tuulessa käännähdellen.
Se oli vähän ruosteessa.
Ja pappilan salissa opetti neiti Claurenzia, jota piiat sanoivat
roilainiksi (!) -- moukkamainen väännös sanasta Fräulein -- saksaa
lyseolaiselle Mikko Leukaselle.
-- Der, die, das...
Lyseolainen Mikko Leukanen haukotteli. Hän ajatteli... niin, hän ei
ajatellut mitään.
Kimalainen surisi ikkunassa.
Sanaton ikävä nakersi neiti Claurenzia Königsgrundin sydänjuuria.
Hän loi synkän silmäyksen Mikko Leukaseen ja mutisi metallinkirkkaalla
äänellä:
"Ach Sie... dummes Vieh... ein finnischer Ochse!"
Onneksi ei Mikko Leukanen ymmärtänyt mitään. Hänellä on saksassa
nelonen.
Claurenzia Königsgrund huokasi raskaasti...
4
Hän oli syönyt aamiaiseksi liian paljon puuroa. Rovasti Josaphat
Leukanen rakasti neiti Claurenzia Königsgrundia.
Hän ei olisi saanut sitä tehdä, jos ruustinna olisi ollut elossa. Mutta
ruustinna oli kuollut...
Nyt oli rovasti leski. Mutta hänellä oli hemoroidi.
Ja kesä oli kukkeimmillaan. Mutta taivaan sinessä kiiriskeli satakieli
niinkuin aeroplaani.
Äkkiä...
Sävelten hurma tulvahti luonnossa. Musiikki täytti pappilan pihan, ja
soinnut vyöryivät aina tyhjään navettaan asti, jossa ei ollut yhtään
lehmää, mutta monta kärpästä.
Lehmät olivat laitumella.
Posetiivinsoittaja oli tullut pihaan.
Rovasti heräsi.
Lyseolainen Mikko Leukanen juoksi ulos.
Posetiivari oli italialainen.
Hänellä oli musta tukka ja tummat silmät, jotka he kuivat kuin
pikimustat öiset hiilet.
Hänen nimensä oli Parabello Borsalino.
Hänen oikea kätensä oli ammuttu sodassa.
Mutta hän soitti yhtä taitavasti vasemmalla kädellä.
Claurenzia Königsgrund katsahti ulos ikkunasta.
Samassa katsahti Parabello Borsalino ikkunaan.
Heidän katseensa yhtyivät.
Kiljahtaen vaipui neiti Claurenzia permannolle.
Mutta Borsalinon kasvoilla leikki julma hymy.
5
Apteekkari nukkui. Hän kuorsasi.
Mutta apteekissa expedeerasi farmaseutti Topias Plaastari Spirit. rect.
resepteitä.
Kuitenkin olivat hänen ajatuksensa muualla...
Hän ajatteli Claurenzia Königsgrundia, jolla oli kastanjetin ruskea
tukka ja Apollinariksen vartalo.
Sitten hän huokasi.
Apteekkari kuorsasi.
Topias Plaastarin silmissä välähti terästä.
Hän lävisti apteekkarin huoneen oven läpitunkevan katseellaan ja
huudahti:
-- Sika!
Aurinko aleni länteen.
Parabello Borsalino soitti apteekin pihassa.
Hän soitti saksaa.
Hän soitti:
"Puppchen, du bist mein Augenstern..."
-- Kuinka omituista! ajatteli Topias Plaastari liikutettuna.
-- Hänkin soittaa saksaksi!!
Topias Plaastarin silmiin ilmestyi kostea kiilto.
Hän meni pihalle ja antoi Parabello Borsalinolle uuden nikkelimarkan.
Sitten heitti hän lentosuukkosen pappilaan päin.
Parabello Borsalino kiitti syvään kumartaen.
Mutta hänen mustista silmistään välähti uhkaava salama.
Topias Plaastaria värisytti.
Hän meni sisälle ja otti pitkän ryypyn.
Aleneva aurinko valoi pitkiä sädekimppuja tummuvalle maalle.
6
Aurinko laski säihkyvänä kiekkona järven tummiin laineisiin.
Yksi käki kukkui.
Yksi venhe lipui pitkin järven mustia laineita.
Venheessä istui nuorukainen ja neito.
Neito huokasi...
-- Ich liebe dich, Claurenzia Königsgrund! kuiskasi Topias Plaastari
hiljaa.
Mutta neidon värähteleviltä huulilta ei kuulunut sanaakaan.
Hänen katseensa tähtäsi johonkin kaukaisuuteen.
Se katse oli kuin sinetillä lukittu.
Kaksi käkeä kukkui.
Pohjolan kesäyön ihmeellinen hämy kietoi vaippaansa tummuvat saaret...
Venhe töksähti rantaan.
-- Neiti menee vain edellä, minä päästän veden venheestä... verstehen
Sie... Wasser ausgiessen...
Claurenzia Königsgrund poistui pää pystyssä.
Kaamea hiljaisuus vallitsi luonnossa.
Ei yhtään käkeä kukkunut.
Topias Plaastarin sydäntä kouristi nimetön tuska.
7
-- Hiljaa! huudahti rosvo käskevällä äänellä. -- Ei yhtään sanaa, jos
henkesi on sinulle rakas!
Claurenzia Königsgrund vapisi.
Huudahdus kuoli hänen kalpeille huulilleen.
-- Tunnetko minut? kysyi rosvo kolkosti.
-- En! kuiskasi Claurenzia.
Hänen polvensa löivät yhteen.
Rosvo nauroi käheästi.
Metsä kohisi synkästi...
-- Tunnetko nyt?! huusi rosvo, temmaten mustan silkkinaamion
kasvoiltaan.
-- Parabello Borsalino! huudahti Claurenzia kauhuissaan.
-- Hahahaa! nauroi italialainen julmasti. -- Se mies, joka osti äitisi
tukan parturi Jim Trotterilta Creat Easternissa!
-- Ah! huudahti Claurenzia.
Mutta italialainen katsoi häneen synkästi.
-- Se tukka oli väärennetty! sanoi hän jäätävällä äänellä.
-- Se oli peruukki!
Kiljahtaen vaipui Claurenzia maahan.
Parabello Borsalinon rinta nousi ja laski kiivaasti.
-- Minä rakastin äitiäsi... kerran... mutisi hän.
Kaksi suurta kyyneltä vierähti hänen ahavoituneille poskilleen.
-- Mutta minä en tiennyt, että hänen tukkansa oli väärennetty...
Uhkaavana seisoi musta kuusisto.
Claurenzia Königsgrund oli pyörtynyt.
Silloin tempaisi italialainen tikarin vyöltään ja kumartui Claurenzia
Königsgrundia kohti.
Rosvon mustissa silmissä paloi sammumaton tuli.
8
Kuu loisti taivaalla kuin suuri keltaiseen paperiin kääritty
sähkölamppu.
Farmaseutti Topias Plaastari juoksi mielettömänä surusta ja kauhusta
pitkin pimeätä metsäpolkua.
-- Claurenzia! huusi hän surunvoittoisella äänellä.
... rentsia! vastasi kaiku vuoresta, jota kutsutaan Pirunvuoreksi.
Topias Plaastarin tukka nousi kauhusta pystyyn.
Silloin tuli häntä vastaan Parabello Borsalino, kantaen posetiivia
selässään.
-- Kurja! huusi Plaastari vihan tukahuttamalla äänellä. -- Missä on
Claurenzia?
-- Minulla on kaksi intohimoa, huusi rosvo.
-- Mikä on toinen? kysyi Plaastari.
-- Raha! huusi rosvo.
-- Mutta toinen? huusi onneton farmaseutti väristen.
-- Posetiivi! huudahti rosvo ja katosi metsän pimeyteen.
Metsä huokasi kuin ihminen, jonka sydämellä on synkkä salaisuus.
Topias Plaastari juoksi mieletönnä kohti kirkonkylää.
Hänen hengityksensä tahtoi salpautua.
-- Missä on Claurenzia? huusi vaikeroiva ääni käsiään väännellen hänen
sielunsa syvyydestä.
Mutta ei kukaan vastannut.
Ainoastaan hänen vatsansa kurahti.
Topias Plaastari muisti, ettei hän ollut syönyt illallista.
9
-- Apua! huusi Topias Plaastari apteekilla.
Hänen kurkkuaan kuristi sanomaton tuska.
-- Häh...? mutisi apteekkari. -- So-sopii antaa vaikka
kalanmaksaöljyä...
Farmaseutti näki, että apteekkari oli enemmän päissään kuin koskaan
ennen.