-- Naps! toisti vanha hovineuvos Footsvett, joka vaivalloisesti kiipesi
vuoren laelle. -- Ottakaamme siis napsu! Hi hi...
Ja hän otti napsun.
-- Minä olen unohtanut pistää patruunat revolveriin takaisin,
puhdistaessani sen eilen, sanoi upseeri synkästi.
-- Sehän on nyt samantekevää, sanoi runoilija kylmästi. -- Minä en mene
naimisiin Päivikin kanssa!
18
Ällistyneenä katsoi häneen luutnantti Urho Kalpainkalske.
-- Miksi? kysyi hän huohottaen.
-- Ei vaan passaa! vastasi runoilija tylysti.
Luutnantti katsoi ympärilleen.
Kaikki ympärilläseisovat nyökäyttivät päätään vakavasti ja myöntävästi.
Myöskin Päivikki, sillä hänkin oli noussut seisomaan.
-- Te saatte nyt Päivikin, sanoi rva Horttanainen.
-- Kiitos, vastasi luutnantti lämpimästi.
Päivikki Footsvett vaipui luutnantti Kalpainkalskeen kaulaan ja
kuiskasi:
-- Minä olen rakastanut vain sinua.
-- Pyydän anteeksi, että olin ampua teidät, sanoi luutnantti
runoilijalle. -- Saanko esittää lähempää tuttavuutta... Urho.
-- Kaiho, vastasi runoilija.
Molemmat nuoret miehet puristivat toistensa kättä.
-- Tulkaa meille päivälliselle! sanoi rovasti Leukanen kaikille. --
Minulla on kuusi naimatonta tytärtä, kuiskasi hän sitten runoilijan
korvaan.
Runoilijan silmissä leimahti uusi toivo. Aurinko paistoi, kukat
tuoksuivat ja linnut lauloivat Kolin vehmaissa metsissä.
-- Nythän mekin voimme mennä naimisiin, arveli hovineuvos Footsvett.
Onnellisena vaipui hänen nuoruutensa lemmitty Cecilia Horttanainen
hänen rinnoilleen.
-- Maljanne! sanoi hovineuvos riemuiten, kohottaen taskumatin
huulilleen.
Sitten hän viittasi runoilijaan ja sanoi:
-- Pojallamme on frakkipuku ja musta rusetti... Phyi phaan!
-- Ha ha ha! nauroivat kaikki.
Mutta kukaan ei ollut sitä aikaisemmin huomannut!