-- Jassoo, herra tuli viimeinkin takaisin, sanoi rouva Horttanainen
kylmällä äänensävyllä.
-- Lasku! huudahti nuori runoilija ylpeällä äänellä. -- Tuokaa tänne se
kirottu laskunne, taikka...
Runoilijan silmät säkenöivät.
Rouva Horttanainen vapisi.
-- Taikka... mitä...? änkytti rouva Horttanainen, katsoen turhaan
taakseen peräytymistietä. Runoilija seisoi hänen ja oven välissä.
-- Taikka jätän sen maksamatta! täydensi runoilija maltillisemmalla
äänellä.
Rouva Horttanainen kiiruhti hakemaan laskua. Hän juoksi.
Runoilija maksoi laskun.
Rouva Horttanainen sanoi:
-- Minun on vielä annettava takaisin 80 penniä, mutta minulla ei nyt
ole pientä rahaa.
-- Pitäkää se 80 penniä! sanoi nuori runoilija jäätävän halveksivasti.
-- Mitä välitän minä 80 pennistä!
Rouva Cecilia Horttanainen puri huultaan. Hän oli nolattu.
-- Mutta missä on minun _käsilaukkuni?_ kysyi nuori runoilija
liikemiesäänellä, joka tällä hetkellä puki häntä. Käsilaukkuni, joka
sisälsi käsikirjoitukseni ja julkaisemattomat teokseni, jotka te
pidätitte maksun panttina...
Rouva Horttanainen poistui.
Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hänellä kädessään vanha matkalaukku.
-- Oliko se tämä? kysyi hän.
-- Se on se! huusi runoilija kiihkeästi.
Vapisevin käsin, hienoin, valkein sormin, tempaisi hän laukun rouva
Horttanaisen punertavista käpälistä.
Samassa runoilija kalpeni.
Kauhun ilme silmissään repäisi hän laukun auki.
Se oli tyhjä...
Siinä ei ollut yhtään paperiliuskaa.
-- Käsikirjoitukset... missä ovat käsikirjoitukset? kysyi hän käheästi.
Rouva Horttanainen kohautti olkapäitään.
-- En mie vaan tiijä! vastasi hän.
Nuori runoilija syöksähti ikkunaan.
Hän sysäsi ikkunan auki.
Hän pisti kalpean päänsä ulos ikkunasta ja huusi kadulle:
-- _Poliisi!_
Mutta ei mitään poliisia näkynyt.
-- Missä on poliisi? huusi nuori runoilija raivoten.
-- Ei tässä tarvita mitään poliisia, sanoi rouva Horttanainen, tarttui
potkivaa runoilijaa kauluksesta kiinni ja veti hänet pois ikkunasta.
Sitten sulki rouva Horttanainen ikkunan.
Sitten painoi hän runoilijan istumaan rottinkisohvalle.
Runoilijaa värisytti.
-- Istukaa siinä rauhallisena! sanoi rouva Horttanainen uhkaavasti.
-- Minä menen kysymään palvelijattarilta, mihin he ovat teidän
roskapaperinne panneet.
Runoilija ajatteli, että rouva Horttanainen puhuu kuin raakalainen.
Sekunnit tuntuivat vuosisadoilta.
Kuudenkymmenen vuosisadan kuluttua palasi rouva Horttanainen ja
ilmoitti:
-- Ne teidän paperinne on poltettu. Eräs palvelustytöistäni oli luullut
niitä tarpeettomiksi ja käyttänyt ne uuninsytykkeiksi.
Runoilija ähkyi.
Tämä odottamaton isku huumasi hänet.
Sitten karkasi hän ylös.
Hänessä oli jotain tiikerimäistä.
Hän huusi:
-- Missä se tyttö on? Minä tahdon surmata hänet.
Rouva Horttanainen vastasi:
-- Minä ajoin sen tytön jo kuukausi takaperin pois... varasteli.
-- Teokseni, elämäntyöni...! vaikeroi runoilija.
Ilmassa oli jotain raskasta, tuskallista...
Rouva Horttanainen raapi nenäänsä.
-- Olikos ne nyt sitten minkään väärttejä, jos oikein totta puhutaan?
kysyi hän vihdoin.
Nuori runoilija loi häneen musertavan silmäyksen.
Se ei kuitenkaan musertanut rouva Horttanaista.
Vimmastuneena potkaisi nuori runoilija tuolia.
-- Ei saa potkia minun mööpeleitäni! sanoi rouva Horttanainen.
Runoilijan huulilta kajahti kauhea nauru.
Mutta sitten se vaikeni.
-- Te, te... ähkyi runoilija.
-- Jaa, että minä...? kysyi rouva Horttanainen.
Nuori runoilija raastoi epätoivoissaan tukkaansa.
Se oli hänelle helppo tehtävä.
Sillä hän oli raivoisien ajatusten vallassa.
Ja hänen hiuksensa olivat 8 cm pituiset.
5
-- Te näette edessänne onnettoman ihmisen! voihkasi runoilija.
Rouva Cecilia Horttanaisen sydämessä vaihtelivat ristiriitaiset tunteet.
Ja raskaina vyöryivät harmaat pilvet taivaalla...
-- Ja että tämä tapahtui juuri nyt, huokasi runoilija. -- Juuri kun
kalpean elämän ilmeettömät huulet alkoivat minulle hymyillä.
Rouva Horttanainen tunsi itsensä liikutetuksi.
Sillä hän oli kumminkin nainen.
Ja runoilija puhui kauniisti.
-- Minun käy teitä sääliksi, sanoi hän lempeällä äänellä. -- Minä en
tahdo enää maksua siitä laskusta. Tässä on takaisin 137 markkaa.
-- Mitä välitän minä rahasta! sanoi runoilija kumealla äänellä, pistäen
rahat liivintaskuunsa.
Rouva Horttanainen ajatteli.
Sitten hän kysyi:
-- Mutta miten olette saanut niin paljon rahaa, vaikka kaikki
käsikirjoituksenne olivat tuossa laukussa?
Runoilija katsoi synkästi eteensä.
Hän kohautti olkapäitään ja vastasi:
-- Lainasin vanhalta äidiltäni...
Oli hiljaisuus.
Vihdoin lausui rouva Horttanainen:
-- Teillä on siis äiti elossa?
Runoilija kohotti käden silmilleen. Vihdoin hän sanoi väsyneesti:
-- On... hän on halpa nainen, hovineuvos Footsvetin palveluksessa...
Rouva Horttanainen vaipui kalman kalpeana istumaan lähimmälle tuolille.
Tuoli ratisi uhkaavasti.
-- Hovineuvos Footsvett..., änkytti rouva Horttanainen.
Runoilija nyökäytti päätään.
Hänen katseensa harhaili ulos ikkunasta. Hän ei huomannut rouva
Horttanaisen mielenliikutusta.
-- Mikä... mikä olikaan nimenne? kysyi rouva Horttanainen.
Hänen rintansa kohosi ja laski kuin meri... kaksi merta.
-- Kaiho Kantelo, sanoi runoilija miettiväisenä.
Rouva Horttanainen pudisti päätään.
Mutta sitten hän säpsähti.
Hänen silmäteränsä laajenivat.
Hän tuijotti runoilijaan ja huudahti läähättäen:
-- Mutta mikä... mikä... oli _äitinne_ nimi?
Nuori runoilija epäröi.
Sitten välähti hänen katseestaan salama.
Hän huusi:
-- Hänen nimensä on Leena. _Leena Matikainen_.
Kauheasti kiljahtaen vaipui rouva Cecilia Horttanainen kokoon. Hän
ikäänkuin pieneni.
Mutta sitten hän ikäänkuin suureni.
Huutaen syöksähti hän ylös ja vaipui runoilija Kaiho Kantelon kaulaan.
-- Poikani, poikani...
6
Nuori runoilija seisoi kuin salaman iskemänä...
Tosin emme tiedä, voiko kukaan, edes nuori runoilijakaan, seisoa
salaman iskemänä, mutta nyt, kun meistä on tullut kirjailija, tahdomme
me kirjoittaa kirjallisuutta ja viljellä yleisesti hyväksyttyjä ja
suosittuja vertauksia ja kuvia.
Rouva Horttanainen lepäsi hänen rinnoillaan.
Nuori runoilija tahtoi vaipua maan alle.
Rouva Horttanainen painoi nimittäin 112 kg ilman päällysvaatteita.
Runoilija Kantelo koetti irroittaa rouva Horttanaisen kädet kaulastaan,
mutta rouva Horttanainen pani kätensä ristiin runoilijan niskan taakse
ja suuteli häntä keskelle suuta.
Hra Kantelo oli vähän ällistynyt.
Ei siksi, että hän huomasi rouva Horttanaisen syöneen sipulia, vaan
sentähden, että hänen mieleensä juohtui lapsuudenaikainen kertomus
Joosefista ja Potifaarin emännästä.
-- Mahtoikohan Potifaarin emäntä painaa näin paljon? ajatteli runoilija.
Ei hän itsekään huomannut, että hän ajatteli niin proosallisesti, mutta
hän ajatteli kumminkin.
-- Hyvä rouva, sanoi runoilija Kantelo viimein. -- Ehkä saan saattaa
teidät sohvalle?
Huoneessa oli nimittäin sohvakin.
Sen hinta oli noin 65 markkaa, nyt, kun markka on niinkuin kymmenen
penniä ennen sotaa.
Rouva Cecilia Horttanainen vaipui sohvalle.
Hänen rintansa nousivat ja laskivat kiivaasti. Mutta runoilijasta ei
hän hellittänyt.
Runoilija seisoi siis hänen edessään osapuilleen niinkuin luokkipuu,
joka on pantu painimeen.
-- Miksi sanot minua rouvaksi, huohotti rouva Horttanainen. -- Minähän
olen sinun _äitisi!_
-- Oletteko järjiltänne! huudahti nuori runoilija kuohahtaen.
Raskas huokaus kohosi rouva Horttanaisen rinnasta.
Käytävästä tunkeutui huoneeseen paistetun sianlihan käry.
-- Minä en ole järjiltäni, lausui rouva Horttanainen uupuneena. -- Sinä
olet minun poikani. Minä olen sinun äitisi... sinun äiti parkasi...
Runoilija katseli pelokkaasti ympärilleen.
Hän harkitsi, yrittäisikö hän paeta ovesta vai ikkunasta tätä yhtä
hullua kuin lihavaakin... ei, vielä hullumpaa kuin lihavaa -- naista.
Mutta rouva Horttanainen sanoi värähtelevin äänin:
-- _Kuule siis, poikani, elämäsi salaisuus!_
Ja hänen huulensa vapisivat.
7
-- Minä olen sinun äitisi! sanoi rouva Horttanainen kumealla äänellä.
Sinä olet rakkauden hedelmä.
Sinä synnyit maailmaan silloin, kun minä vielä olin nimeltäni neiti
Cecilia Hendunen.
Minä rakastin sinua.
Mutta jos rikas ukko Horttanainen, joka tarkasti minua, olisi tiennyt
sinusta, ei minusta koskaan olisi tullut rouva Cecilia Horttanaista.
Leena Matikainen tuli avukseni.
Hän otti sinut omiin nimiinsä.
Minä olen suorittanut hänelle runsaan korvauksen.
Ja sinun nimesi piti olla Kalle Leenanpoika Matikainen...
-- Älkää mainitko minulle sitä inhoittavaa nimeä! huusi nuori runoilija
jyrisevällä äänellä. -- Minä olen riistänyt sen ainaiseksi itsestäni.
Minä olen nyt Kaiho Kantelo, runoilija.
-- Se on kaunis nimi, sanoi rouva Horttanainen lempeästi. -- Mutta
jos sinä olisit meidän päiväkirjaamme kirjoittanut Kalle Leenanpoika
Matikainen taikka vain Kalle Matikainen, niin olisin heti tiennyt sinut
pojakseni, eikä mitään selkkausta olisi tapahtunut.
-- Onko tämä kaikki unta vai totta? kysyi nuori runoilija.
-- Tämä on totta, minä vannon sen! sanoi rouva Horttanainen
juhlallisesti, laskien kaksi sormea pöydälle.
-- Entäs ukko Horttanainen? kysyi Kaiho Kantelo säikähtäen.
-- Ukko haudattiin viime viikolla! huudahti rouva Horttanainen.
Hänen äänensä oli murheellinen, mutta hänen silmistään loisti salattu
riemu.
-- Mainio ukko! huusi runoilija.
-- Hän jätti jälkeensä 5 miljoonaa! sanoi rouva Horttanainen
triumfeeraavalla äänellä.
-- Siunattu ukko! huusi runoilija, pyörällä päästään. -- Me pystytämme
hänen haudalleen 10 sylen korkuisen kiven!
-- Jaa, se tulee yks meetteri 65 senttiä, se on jo tilattu, sanoi rouva
Horttanainen.
-- Äitini! huusi runoilija.
Hänen 8 cm pitkä tukkansa leuhki.
-- Poikani! huusi rouva Horttanainen, levittäen kätensä.
He syleilivät toisiaan.
Mutta sitten sanoi rouva Horttanainen huolestuneen näköisenä:
-- Minua kovin surettaa, että sinulle tuli sellainen vahinko.
-- Häh, kysyi runoilija säpsähtäen. -- Mikä vahinko?
-- Se, että se piianlorvelo poltti sinun runosi, sanoi rouva
Horttanainen käsiään väännellen.
Hänen äidillistä sydäntään raateli 1,001 tuskaa.
-- Palttua! sanoi nuori runoilija, viitaten kädellään.
Sanoi hän erään toisenkin sanan, mutta sitä ei voi tähän
epärunollisuutensa vuoksi painattaa. Viittaamme vain, että se oli
osittain maanviljelysteknillistä laatua.
Ja sitten hän lisäsi:
-- Eihän niitä kukaan kustantaja ottanut painattaakseen.
Rouva Horttanainen vaaleni.
-- Etkö sinä siis olekaan... oikea runoilija...? kuiskasi hän
sammuvalla äänellä.
Ja hänen äidillistä sydäntään raateli 1,000 tuskaa.
-- _Minäkö!_ huusi runoilija. Enkö _minä_ olisi oikea runoilija! Katso
minua, äiti!!
Nuori runoilija seisoi keskellä huonetta.
Hänen silmänsä säkenöivät.
Hänen 8 cm pitkä tukkansa pörrötti hirveästi.
Hänen kätensä olivat nyrkkiin puserretut.
Hänen housunlahkeensa lepattivat.
-- Näetkö, äiti! huusi hän leimuavalla äänellä.
-- Kyllä! huudahti rouva Horttanainen väristen.
-- Uskotko, että minä olen runoilija?! huusi Kaiho Kantelo kipenöiden.
-- Uskon! mutisi rouva Horttanainen.
Ihastuksesta uikuttaen hiipi rouva Horttanainen ylvään poikansa
rinnoille, joka oli vaikuttava ilmiö.
-- Minä olen vain edellä ajastani, ilmoitti runoilija. -- Minua ei
vielä ymmärretä. Mutta tuleva sukupolvi jumaloi sitä maata, jota
jalkani ovat tallanneet. Minua ei vielä ole tunnustettu. Minua on
jopa pilkattu. Mutta minä olen pilkkaajistani sepittänyt seuraavan
uudenaikaisen ivarunon:
"Hau! haukkuvat hauvat,
Haukkuvat hauvat,
Haukkuvat,
Hau!
-- -- -- --
Hau!
Haukkuvat.
Haukkuvat hauvat,
Hau! haukkuvat hauvat".
-- Kuinka kaunista! huudahti rouva Horttanainen. Hänen silmistään
loisti äidillinen ylpeys.
-- Sellaisia runoja oli kokoelmassani monta! sanoi runoilija.
-- Ne ovat nyt tuhkana, lisäsi hän surumielisesti.
-- Jääthän nyt luokseni, poikani? kysyi rouva Horttanainen rukoilevalla
äänellä.
Runoilija Kaiho Kantelo rypisti otsaansa.
Sitten hän huokasi.
-- Ehkä..., sanoi hän.
-- Mutta sitä ennen on minun suoritettava rohkea, ratkaiseva teko...
nyt, kun minä olen rikas, lisäsi hän.
Vaan äkkiä hän epäröi:
-- Vai olenko minä rikas? kysyi hän rouva Horttanaiselta, ja hänen
äänensä vavahti.
-- Olet, jos pysyt minun poikanani, sanoi rouva Horttanainen
päättäväisesti.
-- Tahdon pysyä sinun poikanasi! sanoi runoilija varmasti. -- Mutta
sitä ennen tahdon toteuttaa elämäni kauneimman unen... tahdon vapauttaa
lumotun prinsessan louhikäärmeen linnasta!
Rouva Horttanainen katsoi pelästyneenä poikaansa.
Mutta runoilija Kantelon katseesta säkenöi yli-inhimillinen voima.
8
Jo vaikeni lintujen laulu, ja tuulen suhahdus sireenipensaissa oli kuin
Yön Kuningattaren suutelo...
Taivaalla vilkutti yksinäinen tähti...
Valittaen haipui avaruuteen itkevän viulun ääni. -- Päivikki! kuiskasi
Kaiho Kantelo kuumasti.
Päivikki Footsvett painoi päänsä alas.
-- Päivikki!! kuiskasi Kaiho Kantelo kiihkoisasti.
Päivikki Footsvett värisi.
-- Päivikki!!! huudahti Kaiho Kantelo intohimoisesti.
Neito vapisi.
-- Paetkaamme! Minä olen rikas! huudahti runoilija mielenliikutuksen
tukahuttamalla äänellä.
-- Kuinka rikas? kuiskasi sammuva huokaus neidon vaalenevilta huulilta.
-- Viisi miljoonaa! sanoi runoilija syvästi kumisten.
Voihkaisten vaipui neito nuoren runoilijan syliin.
-- Vie minut minne tahdot! kuiskasi hän raueten.
Kaiho Kantelo nousi ylpeänä pystyyn.
-- Nyt ei mikään mahti maailmassa voi minua kukistaa! huudahti hän
taivaalle.
Mutta se yksinäinen tähti iski hänelle silmää.
Äkkiä runoilijaa puistatti.
Kolea viima kohahti Kaivopuiston pensastoissa.
-- Entäs isäsi? kysyi hän äkkiä säpsähtäen.
-- Ukko on aina päissään, ei siitä ole väliä, sanoi neito, pusertaen
huulensa yhteen kapeaksi viivaksi. -- Paetkaamme!
-- Paetkaamme! huusi runoilija Kaiho Kantelo ukkosenkaltaisella
äänellä, ja kaiku Kaivopuiston kallioista ja Suomenlinnan saarista
vastasi salaperäisesti:
-- -- aammen!...
9
Vanha hovineuvos Footsvett istui alakerran huoneessaan mukavassa
nojatuolissaan. Hän ryypiskeli.
Ja sitten hän huiskautti kädellä kärpäsiä punaiselta nenältään.
Vaikka ei koko huoneessa ollut yhtään kärpästä.
Vanha Leena oli tappanut kaikki kärpäset kärpäslätkällään.
Hovineuvos näki vain muuten kärpäsiä.
Näki hän välistä pieniä ukkojakin. Ne olivat hyvin pieniä ja niitä
oli hyvin paljon, ja hovineuvos pelkäsi niitä vähäisen, vaikka ne
alkoivatkin olla tuttua väkeä. Mutta kärpäsiä ei hän pelännyt. Ne vain
hieman vaivasivat häntä.
Silloin kuuluivat ruokasalista sotilaalliset askeleet.
Kannukset kilisivät. Miekka kalisi.
Luutnantti Urho Kalpainkalske astui sisään.
Hän oli liidunvalkea kasvoiltaan.
-- Missä on Päivikki? huusi hän, ääni vapisten.
-- Skool! sanoi vanha hovineuvos. -- Päivikki on lähtenyt ulos.
-- Haa! huusi Urho Kalpainkalske. -- Kenen kanssa?
-- Menipä tuo vaikka ukko mustalaisen kanssa! sanoi hovineuvos,
maistaen jälleen. -- Skool, skool!
-- Missä ovat tunteenne? huusi luutnantti metallinsointuvalla äänellä.
-- Nenänpäässä! vastasi hovineuvos Footsvett valittavasta -- Kärpäset
pyörivät siinä kauheasti. Eikö teidänkin mielestänne täällä ole
hirveästi kärpäsiä, luutnantti?
Mutta nuori upseeri loi vanhaan herraan murhaavan silmäyksen ja
kiiruhti kauheasti kiroten ulos huoneesta.
-- Paukahtaen sulkeutui ovi hänen jälkeensä.
-- Skool, skool! murahti hovineuvos Footsvett.
10
Salamoiden syöksyi nuori luutnantti keittiöön.
-- Missä on Päivikki? huusi hän vanhalle palvelijattarelle Leenalle.
-- Mistäs minä tierän! sanoi Leena, joka paistoi silliä hovineuvokselle.
-- Te tiedätte sen, vanha noita! huusi urhoollinen soturi vihan
vimmassa.
Hänen kätensä hapuili miekan kahvaa ja hän huusi kauhealla äänellä:
-- Minä murskaan teidät, ellette sano totuutta. Päivikki on
kirjoittanut minulle kuvapostikortin, jossa hän sanoo karkaavansa kotoa
ja ettei kukaan muu kuin Leena tiedä asioista mitään...
-- Mitä te sitä puikkoanne näppäilette! huusi Leena uhkaavasti. --
Luuletteko, että minä pelkään sellaisia leluja! Tulkaa lähemmäksi, hyvä
herra, jos haluatte!
Salaman nopeudella oli vanha palvelijatar tarttunut pitkävartiseen
paistinpannuun.
Soturi peräytyi kaksi askelta taaksepäin.
Hän irroitti vaistomaisesti kätensä miekankahvasta.
-- Minäkö vanha noita? huudahti Leena Matikainen. -- Hyvä, minä olen
siis noita, hä hä hä!
Leena Matikainen nauroi kaamealla, rääkkyvällä tavalla.
Tulessakaraistun upseerin selkäpiitä karmi.
-- No hyvä, kuulkaa siis totuus vanhan noidan suusta:
Neiti Päivikki Footsvett on karannut kotoa.
Hän on karannut runoilija Kaiho Kantelon kanssa.
Kaiho Kantelo on nyt rikas.
Hänen oikea äitinsä on ottanut hänet julkisesti pojakseen.
Hänen oikea äitinsä on miljoonien omistaja.
He matkustavat nyt Kolille.
Siellä he menevät naimisiin.
Te ette saa koskaan Päivikkiä.
Minä olen auttanut heidän pakoaan. Sanokaa nyt minua vanhaksi noidaksi!
Hä hä hä hää!
Kauheasti kaikui vanhan akan räkättävä nauru. Tulelle jäänyt silli
haisi ja kärysi hirmuisesti, sillä se oli puoleksi palanut.
-- Kirous ja kauhistus! huusi nuori sotilas. -- Minä teen tämän katalan
juonen tyhjäksi!
Raivoissaan syöksyi luutnantti Urho Kalpainkalske keittiöstä
rappukäytävään ja sitten alas portaita.
11
Kohisten kiiti eteenpäin 30-hevosvoimainen auto.
Sumuna häipyivät silmistä tuhatjärvien maan luonnonihanat maisemat.
Maantien varrella olevien talojen koirat avasivat suunsa, mutta eivät
ennättäneet haukkua.
Niin nopeasti kiiti eteenpäin auto.
Hämillään pistivät koirat suunsa kiinni ja hännät koipiensa väliin.
Mutta neiti Päivikki Footsvett kiljahti äkkiä kauhusta.
-- Mikä sinun on, armas? kysyi runoilija Kaiho Kantelo säikähtäen.
-- Unohdin ottaa mukaani käherryssakset, vaikeroi nuori neito. -- Ne
jäivät sinne toalettipöydälle.
Päivikin ilmehikkäät huulet vapisivat.
Mutta runoilija tuijotti eteensä mustin silmin.
Hänen katseestaan kuvastui ääretön väsymys.
Ja kohisten kiiti eteenpäin 30-hevosvoimainen auto...
12
Raivoten istui 35-hevosvoimaisessa autossa luutnantti Urho
Kalpainkalske...
Hänen toisessa kädessään -- vasemmassa -- oli suuri rahakukkaro.
Hänen oikeassa kädessään oli vielä suurempi revolveri.
Hän helisteli rahakukkaroa autonajajan vasemman korvan juuressa. Mutta
ajajan oikeata ohimoa vasten painoi hän revolverin kylmää piippua.
Nuoren soturin suu oli väärässä vasemmalle päin. Se oli väärässä
vihanvimmasta.
Autonkuljettajan suu oli väärässä oikealle päin. Se oli väärässä
pelosta. Sitäpaitse oli hänen vatsansa kipeä. Mutta hän ei uskaltanut
pysähdyttää.
Sillä nuori soturi huusi lakkaamatta käheällä äänellä:
-- Nopeammin!
13
Ääneensä vaikeroiden istui 40-hevosvoimaisessa autossa matkailijakodin
omistaja, rouva Cecilia Horttanainen.
Hänen kädessään oli sähkösanoma:
"Pakenen Päivikki Footsvettin kanssa Kolille, jossa meidät
vihitään. Lähetä paljon rahaa Pielisjärven postitoimistoon.
Onnellinen poikasi".
-- Onneton poikani, itki rva Horttanainen. -- Sinä et tiedä, mitä teet!
Sitten huusi hän autonkuljettajalle:
-- Nopeammin, vielä nopeammin!
-- Kukas ne sakot maksaa hurjasta ajosta? kysyi autonkuljettaja.
-- Minä maksan! huusi rouva Horttanainen kiihkeästi.
-- Jahah! sanoi autonkuljettaja ja lisäsi vauhtia.
Hirmuista kyytiä syöksyi eteenpäin 40-hevosvoimainen auto, surmaten
maantiellä olevia koiria, kanoja ja porsaita.
14
Suristen lensi pilvien halki kohti Pohjois-Karjalaa suuri lentokone.
Siinä istui matkustajana, turkkeihin käärittynä, vanha, punanenäinen
herra.
Hän ryypiskeli.
Hän kohotti taskumatin huulilleen ja otti siitä mielihyvällä pitkiä
siemauksia.
Sitten heitti hän tyhjän taskumatin alas lentokoneen laidan yli
muistamatta, että se voisi pudota jonkun päähän.
Tämänjälkeen hätisteli hän näkymättömiä kärpäsiä nenältään.
Hän oli siis hovineuvos Footsvett.
-- Kolille, Kolille, mutisi hän, kaivaessaan turkin taskusta uuden
taskumatin.
-- Häihin, hi hi hi...
Ja lentokone kiiti eteenpäin tuulen nopeudella kuin jättiläislintu...
15
Päivikki Footsvett ja Kaiho Kantelo seisoivat rinnakkain Kolin
korkeimmalla huipulla.
Heidän edessään seisoi rovasti Josaphat Leukanen kirja kädessä.
Runoilijalla oli yllään hännystakki ja musta rusetti, joten häntä olisi
voinut luulla tarjoilijaksi, ellei hänen tukkansa olisi ollut 8 cm
pituinen.
-- Minä Kaiho Kantelo otan sinut Päivikki Footsvettin...
-- Seis! huusi läähättävä naisääni.
Rovasti Leukanen vaikeni, katsahti taakseen, missä rva Cecilia
Horttanainen hengästyneenä ja hikisenä juuri kiipesi Ukko-Kolin
korkeimmalle huipulle.
Rovasti Leukanen rypisti otsaansa.
Kumealla äänellä hän sanoi:
-- Vaimo, mitä meillä on tekemistä sinun kanssasi? Mene tällä haavaa
matkaasi!
-- Minä selitän kaikki, huusi rva Horttanainen. -- Antakaa minun ensin
puuskuttaa. Tänne oli kovin korkea vastamäki...
Taivaan korkeudesta valoi aurinko kultaansa.
Rovasti Leukanen pyyhki hieman likaisella nenäliinalla hikeä otsaltaan.
Päivikki Footsvettin polvet vapisivat.
Hän oli tuntenut hurmaa...
Nyt aavisti hän turmaa...
16
-- Jokos äiti on puuskuttanut tarpeeksi, kysyi runoilija synkästi.
-- Kuulkaa siis kaikki kaamea salaisuus, sanoi rva Cecilia Horttanainen.
-- Tämä avioliitto on mahdoton.
Runoilijan silmät leimahtivat. Hän tarttui Päivikin käsivarteen,
uhmaten koko maailmaa.
Rva Horttanainen oli hirveän punainen.
Sitten hän jatkoi katkonaisesti:
-- Sinä tiedät jo... poikani... että olet ensi lemmen hedelmä... ja
että minä olen äitisi, mutta... et tiedä vielä... kuka on isäsi...
Ja polvilleen vaipuen kuiskasi rva Horttanainen:
-- Sinun isäsi on... hovineuvos Footsvett... te olette siis
sisarukset...
Kiljuen pyörtyi Päivikki. Ainoastaan hänen jalkansa potkivat.
-- Haa! huudahti runoilija Kaiho Kantelo. -- Kaikki on lopussa!
Runoilija kohotti molemmat kätensä ylös ja aikoi hypätä.
-- Pidättäkää hänet! parahti rva Horttanainen. -- Hän aikoo hypätä alas
Ukko-Kolin huipulta!
Salaman nopeudella ja Salamonin älyllä tarttui rovasti Leukanen Kaiho
Kantelon frakin kaulukseen.
-- Jos hyppäätte, niin menette mäskiksi! sanoi rovasti.
Samalla kiipesi raivoisa luutnantti Urho Kalpainkalske vuoren huipulle.
Hänen kohotetussa kädessään välkkyi revolveri...
17
-- Kuole, kurja! huusi soturi, tähdäten aseensa suoraan runoilijan
sydäntä kohti.
-- Anna vain paukahtaa! sanoi Kaiho Kantelo, joka oli elämäänsä
kyllästynyt.
Kaikki läsnäolijat olivat kauhusta jähmettyneet. Ei kukaan voinut
liikauttaa kättään eikä jalkaansa. Pyörtynyt Päivikki Footsvettkin
lakkasi sätkyttämästä hurmaavia, silkkisukkaisia sääriään.
Raivosta vääristynein kasvoin laukaisi upseeri revolverinsa.
Se ei paukahtanut.