-- "_Elämän leukaluissa_", luki hra Sarvikas ponnekkaasti, ja jatkoi
sitten:
1
Yllänne ruhjovan musta taivas!
Edessänne elementtien petomainen raivo...
Mouruten, murtuen Kaivopuiston kallioihin vyöryvät Suomenlahden
vaahtopäiset ärjyt.
Ärjy, huuda...
Lujana kestää Kaivopuiston kallioperusta.
-- -- --
Vanhan huvilan yläkerrassa seisoi kaksi nuorta ihmistä, katsellen ulos
meuruavalle merelle.
Sotilaan silmistä välähti tulta...
Hänen äänestään kalskahti rauta...
Mutta väräjävä neito, jolla oli hiusnutturassaan puolitoista korttelia
korkea kampa, painoi maidonvalkean otsansa kylmää ruutua vastaan, ja
hänen poskillaan hehkuivat ruusut.
Äärettömän kaihoisana värähteli hänen hopeankirkas äänensä, kun hän
hiljaa hyräili:
"Meri on kaunis, kun mainingit päilyy..."
"Päilyy... häilyy... säilyy..." mutisi luutnantti loppusointuja. Soturi
oli myös runoilija.
-- Tahtoisin jonnekin... kauas... missä pimeys ympäröi vielä ihmisiä,
mutta missä kirkas, väräjävä elämä jo näkyy edessäpäin... sanoi
neitonen kuin uneksien.
-- Jaa, että eläviin kuviin, lisäsi soturi. -- Mennään vain.
Neidon ylhäinen ylähuuli kääntyi tuskin huomattavan halveksivasti.
Hänen suupielissään väreili omituinen, surumielinen hymy. Hänen suuret,
selittämättömät silmänsä tuntuivat katsovan olevaisuuden tuolle puolen.
Soturi sytytti savukkeen.
Vanha kaappikello olisi vakavasti naksuttanut syntyneessä
hiljaisuudessa, mutta ei mitään kaappikelloa ollut. Ei mikään
naksuttanut.
-- Voivatkohan ihmiset koskaan ymmärtää toisiaan? kysyi neitonen
harmaalta kissalta, joka kehräten torkkui sohvalla.
Kissa ei vastannut. Se ummisti silmänsä.
Luutnantti aikoi vastata kissan puolesta ja lausua sukkeluuden, mutta
huomasi onneksi ajoissa itsekin, ettei hänen aikomansa sukkeluus ollut
edes kaukaista sukuakaan sukkeluudelle, ja nielaisi sen siis vatsaansa.
Hän ei tuntenut itsensä siitä paljoakaan täyttyvän.
Luutnantti tahtoi, että neito, jonka nimi oli Päivikki, pitäisi häntä
sukkelana. Eikä luutnantti ollut mikään jästipää. Vaikka hän ei
ollutkaan niin sukkela kuin olisi halunnut olla.
Mutta merellä pauhasi myrsky...
2
Alakerrassa istui mukavassa nojatuolissaan vanha hovineuvos.
Hänen päänsä oli paljas ja hänen nenänsä oli punainen.
-- Hu-huu-huu --! ulvoi myrsky ulkona.
Mutta vanhus ei siitä välittänyt.
Hän vain näpsäytteli luisevia sormiaan.
Ja sitten hän naurahti.
Ja sitten hän maisteli edessään pöydällä olevasta lasista.
Hu-huu-huu --! ulvoi myrsky.
Suomenlahden vaahtopäiset ärjyt murtuivat Kaivopuiston kallioihin.
-- Passaa niitä vastaan rynnistää... kyllä ne kestävät! lausui vanha
hovineuvos tarpeettoman kovalla äänellä. Hän oli nimittäin yksin.
Hovineuvos maistoi taas lasistaan ja hymyili.
Hän ajatteli erästä nuorta, notkeata, kiehtovaa sirkustaiteilijatarta,
joka milloin oli pehmeä kuin pumpulivasussa vöhnivä kissanpoikanen,
milloin taas kimmoinen kuin teräsvieteri.
-- Hi hi hi... nauroi hovineuvos itsekseen.
Hän ei muistanut, että siitä oli vierähtänyt neljäkymmentä ajastaikaa,
kun hän viimeksi oli nähnyt tuon kiehtovan sirkustaiteilijattaren.
Hovineuvos oli unohtanut paljon muutakin. Hän ei ollut muistanut sulkea
uunin peltejä, vaikka puut olivat jo aikoja palaneet loppuun.
-- Yksinkö se täällä hirnuu... ja uuninpellit on tietysti unohtanut
auki! kuului vanhan naisen ääni ovelta.
Hovineuvos säpsähti ja vaipui kuin pienemmäksi.
Nauru jähmettyi hänen huulilleen.
Vanha nainen sulki uuninpellit, loi murhaavan katseen pöydällä olevaan
lasiin, mutta ei nähnyt pulloa, koska hovineuvos piti sitä pöydän alla,
ja meni siten muristen matkaansa.
Vanha hovineuvos oli vielä kuulevinaan suljettujen uuninpeltien
vihaiset kurahdukset.
Häntä puistatti.
Hän siis maistoi jälleen.
Hän maistoi aina, kun häntä puistatti.
Useasti maistoi hän sitäpaitsi silloinkin, kun häntä ei puistattanut.
Silloin teki hän sen vanhasta tottumuksesta.
Kun häntä oli lakannut puistattamasta, vilkaisi hovineuvos, oliko ovi
kiinni.
Sitten hän naurahti:
-- Hi hi hi!
Hänen oli taas hyvä olla.
Se vanha nainen ei ollut hovineuvoksetar.
Hovineuvoksetar oli kuollut jo kaksikymmentä vuotta takaperin.
Ei hän sitäpaitsi silloinkaan ollut mikään hovineuvoksetar, koska hänen
miehensä ei vielä silloin ollut hovineuvos.
Se vanha nainen, joka oli käynyt sulkemassa uuninpellit, oli
hovineuvoksen emännöitsijä.
Hän oli aika pöppö.
Mutta hän se piti yllä koko huushollin. Ja sen ohessa hovineuvosta
tohvelin alla.
Ja vaikka rouva-vainaja ei ollut eläissään ennättänyt
hovineuvoksettareksi, sanoi vanha palvelijatar kolmesti päivässä
hovineuvokselle:
-- Jos hovineuvoksetar vielä eläisi...
Silloin hovineuvos aina ikäänkuin pieneni. Jollei hän vanhan Leenan
mentyä olisi taas paisunut luonnolliseen kokoonsa, olisi hänelle
lopuksi käynyt kuin pyylle maailmanlopun edellä.
Mutta nyt oli Leena taas keittiössä.
Hovineuvos ryyppäsi.
Ja sitten hän nauroi:
-- Hi hi hi...!
-- Hi hi hi!! ulvoi myrsky venttiilissä.
Tukka nousi pystyyn hovineuvoksen päässä -- jaa, niin, siinähän ei
ollutkaan mitään tukkaa. Mutta se _olisi_ noussut, jos sitä olisi ollut.
Ja hänen alitajunnastaan pyrki esille mieletön kauhuhuuto:
-- _Olenko minä idiootti_...?!
Mutta hovineuvoksen onnistui tukahuttaa tämä huuto.
Hän pelkäsi vanhaa Leenaa.
Rauhoittuneena maistoi hän jälleen.
Hänen nenänsä loisti kuin lyhty.
Ja ulkona ulvoi myrsky:
-- Hu-huu-huu...!
3
Lyijynraskaina vaipuivat harmaat pilvet kohti maata...
Mutta ne eivät pudonneet.
Näkymätön voima ikäänkuin piteli niitä harjaksista.
Kaduilla oli kuraa...
Ajurit olivat uponneet sisälle märkiin kauhtanoihinsa.
Muodoton ikävyys astui sisälle poroporvarien koteihin ja jäi vanha
hattukulu kädessä seisomaan ovenpieleen.
Porvarit eivät sitä huomanneet.
Ne luulivat, että heitä muuten vain nukuttaa.
Poroporvareita nukuttaa aina sateisella säällä...
-- -- --
Matkailijakodin kolakassa huoneessa seisoi nuori runoilija hiuksiaan
raastaen.
Niitä olikin hyvä raastaa, sillä ne olivat noin 8 cm pituiset.
Kumeat huokaukset aaltoilivat runoilijan rinnasta.
Hänen sisässään kalvoi runouden sammumaton tuli, jonka hehku loi hänen
silmiinsä fosforinkaltaisen loisteen.
Tämä ei kuitenkaan ollut syynä siihen, että nuori runoilija raastoi 8
cm pituisia hiuksiaan.
Siihen oli syynä vaarallisempi tuli...
Se tuli, joka oli tuhonnut hänen elämäntyönsä.
Oli tapahtunut kauheata.
Nuori runoilija oli 6 kuukautta takaperin asunut tässä
matkailijakodissa.
Mutta hänellä ei ollut rahaa maksaa.
Sillä hänen aikansa ei vielä ymmärtänyt häntä.
Varsinkaan eivät kustantajat, joilla oli kylmät otsat ja
teräksenharmaat silmät, ymmärtäneet häntä.
Vihdoin tapahtui kohtaus...
Tapahtui kohtaus matkailijakodin omistajan rouva Cecilia Horttanaisen
ja runoilijan välillä.
-- Maksakaa laskunne! huusi rouva Cecilia Horttanaisen jylhä ääni.
-- Ottakaa sydänvereni! huokasi runoilija katkerasti.
-- Veriplättyjäkö minä siitä paistaisin! sanoi rouva Horttanainen
epäesteettisesti. -- En minä ole mikään ihmissyöjä.
Rouva Horttanainen ei ole syvemmin sivistynyt ihminen.
Hän oli käynyt vain kansakoulun ja 6 viikon keittokurssin.
Ja nuori runoilija poistui raskain askelin rouva Horttanaisen
matkailijakodista.
Mutta hänen täytyi jättää käsilaukkunsa pantiksi.
Ja siinä laukussa olivat kaikki hänen käsikirjoituksensa.
-- Minä jätän tänne tämän laukun, joka sadan vuoden perästä maksaa
mittansa kultaa -- tuota inhoittavaa kultaa -- teidän haltuunne, oli
runoilija sanonut lähtiessään. -- Uskon teidän haltuunne paremman
puolen itsestäni. Tallettakaa sitä huolellisesti... voi sitä, joka
siitä hukkaa yhdenkään paperiliuskan!
Mutta rouva Horttanainen oli vihaisesti sulkenut oven hänen jälkeensä.
Ja sitten oli hän suurilla, punertavilla käsillään kantanut
runoilijan käsilaukun, joka sisälsi runouden puhtaimpia helmiä,
matkustajahuoneesta pimeässä eteisessä olevan penkin alle.
-- -- --
Mutta runoilija vaelsi tympeästä matkailijakodista ulos ihanaan,
avaraan maailmaan, jossa tulipunaiset tulpaanit kasvoivat mustien
vesien varsilla ja kuumeinen hehku sylkytti ihmisten valtimoissa
ja palavien sydänten uhrisauhu kohosi taivaalle, joka oli kuin
sinisenhohtava meri... hän nousi ylös autereisille kukkuloille ja
näki oranssipuistoja ja perhoja ja valkeita purjeita ja kukkivia
akaasialehtoja ja marmorisia pilareita -- elävissä kuvissa nimittäin --
ja hän kuuli kuinka linnut visersivät unessa ja kuinka hopeiset sävelet
soutelivat joutsenkaulaisissa gondooleissa haaveiden laguuneilla...
mutta hänen sydämessään kehräsi suuri kaipaus kultaisia rihmoja.
Ja joskus helähti kuuma, huumaava sävel...
-- -- --
Mutta nyt oli runoilija palannut takaisin ja vaatinut käsilaukkunsa ja
paremman puolen itsestään, sillä hänellä oli rahaa 800 markkaa, eikä
lasku ollut kuin 137 mk 20 p.
Ja runoilija astui rouva Cecilia Horttanaisen eteen kuin nuori jumala
ja pyysi saada suorittaa laskunsa, ja käsikirjoituslaukkunsa takaisin.
Silloin, niin, silloin...
Langetkaa vuoret! Halkea, maa!! Luhistu, taivas!!!
Silloin... silloin...
4
Rouva Cecilia Horttanainen katsoi jäykästi runoilijaan.
Hän katsoi sillä tavoin kuin matkailijakodin pitäjätär katsoo
runoilijaan, joka on ollut hänelle puoli vuotta velkaa 137 mk. 20 p.
huoneesta, ruoasta ja siivouksesta.
Mutta nuoren runoilijan syvänsinisissä silmissä asui vääjäämätön uhma.
Olihan hänellä rahaa.