-- _Kukkokiekaa!_
Jos hra Kenonen olisi tuomittu hirtettäväksi, ellei hän olisi voinut
sanoa, kuinka ja koska ja missä olosuhteissa hän oli joutunut pienelle
kellertäväksi maalatulle, vähäiseen puutarhaan antavalle parvekkeelle,
niin olisivat tämän arvoisan, epäsäännöllisiin elämäntapoihin
ja niistä johtuviin enemmän tai vähemmän outoihin tilanteisiin
sortuneen kansalaisemme elinpäivät luetut. Hänellä ei nimittäin ollut
vaaleanharmainta aavistustakaan siitä, miten hän oli voinut vaipua
nykyiseen tilaansa.
Oli varhainen, lämmin ja kirkas kesäaamu. Edellämainitussa pikku
puutarhassa kimaltelivat miljoonat kastehelmet. Ei tuulenhenkäystäkään.
Hra Kenonen istui paitahihasillaan ja avojaloin parvekkeella olevalla
tuolilla. Hänellä oli sylissään pärekori, jonka kansi oli auki, ja
pärekorissa oli elävä, jossain määrin kiivasluontoisen näköinen ja
verraten komeahöyheninen kukko, joka oli rihmalla sidottu jaloistaan
pärekorin pohjaan, niin ettei se päässyt karkaamaan korista.
Hra Kenosen sameassa katseessa oli ihmetystä, ällistystä, uteliaisuutta
ja hiljalleen kohoavaa harmia, hänen tuijottaessaan sylissään olevaan
siipikarjan edustajaan, jota joskus on esitetty turhamaisen pöyhkeyden
vertauskuvana.
-- Missä minä olen? ajatteli hra Kenonen. -- Kuka minä olen? Kuinka
olen joutunut tälle balkongille? Mitä seutua tämä on? Sillä tämä ei
näytä Helsingiltä. Missä ovat kenkäni ja sukkani, missä on palttooni,
takkini, liivini, hattuni...? Ja mikä on tämä kirottu kukko, jonka
kiekaus herätti minut? Mistä se on kotoisin, ja kuinka se on joutunut
minun syliini?
Hra Kenonen tunsi elävänsä salaperäisyyksien maailmassa, ja häntä
värisytti.
-- Tämä kaikki on niinkuin satua, ajatteli hän edelleen. -- Tämä on
niinkuin tuhatta ja yhtä yötä... höss, pakana!
Viime huudahdus oli tarkoitettu kirotulle kukolle, joka juuri kuroitti
kaulaansa ja päästi korvia leikkaavan kukkokiekaan.
-- Jollet sinä riivattu pidä kitaasi kiinni, niin minä väännän niskasi
nurin! uhkasi hra Kenonen synkeästi. -- Sinähän herätät koko talon...
mikähän talo tämä oikein on?
Hra Kenosella oli paljon ajattelemista, mutta saivat hänen ajatuksensa
samassa uuden suunnan, sillä pienestä puutarhasta läheni outo otus,
jonka kaltaista hra Kenonen ei ollut koskaan nähnyt. Sen yläosa oli
kuin ihmisen, mutta alaosa oli jotain sellaista, jota hra Kenonen ei
aluksi osannut tarkemmin määritellä, ennenkuin ilmiö tuli kokonaan
näkyville pensaitten takaa.
Olento pujahti puutarhaan sen perällä olevasta narisevasta portista,
jonka se heti taas huolellisesti sulki. Sitten läheni se hra Kenosta
omituisella tavalla hypähdellen lyhyin askelin.
Vihdoin tunsi hra Kenonen tulijan näppylänaamaiseksi paksuksi
kauppamatkustajaksi, joka hyppi ja tepsutteli eteenpäin tynnyrissä,
mitä hän kannatteli reunoista, joten tynnyri, josta molemmat pohjat
olivat poissa, muodosti jonkinlaisen puisen pönkkähameen.
Päästyään hra Kenosen parvekkeen kohdalle ja huomattuaan Kenosen
kohotti kauppamatkustaja tynnyrin päänsä yli ja heitti sen menemään,
niin että tynnyri rysähtäen lensi talon kivijalkaa vasten.
Silloin näki hra Kenonen, että kauppamatkustaja oli miltei alasti. Vain
värillinen paita oli hänellä yllään ja kaulus sekä kaulaliina kaulassa.
Huohottaen kohosi puolialaston näppylänaama hra Kenosen luo parvekkeen
kaiteen yli, löydettyään maasta rakennuksen seinustalta pienet
tikapuut, jotka yltivät parvekkeen reunalle, ja seisoessaan siinä
sitten keveässä asussaan hra Kenosen edessä kirosi hän tervehdykseksi
ja sanoi:
-- Tässä minä nyt sitten olen!
-- Niinpä näkyy, myönsi hra Kenonen ilmeisellä uteliaisuudella.
-- Minä sitä olen joutunut vähän h--tinmoiseenpolskaan, ilmoitti
kauppamatkustaja. -- Jos joku toinen olisi sellaista kertonut, niin
olisin pitänyt häntä oikein emävalehtelijana. Onpa niin ja näin,
jaksanko edes uskoa, vaikka se on itselleni sattunut. Se on jotain niin
ääretöntä.
-- Kerro! keskeytti hra Kenonen kärsimättömästi.
-- Kerro, kerro, p--kele, ärjähti kauppamatkustaja tavattoman
mielenliikutuksen vallassa. -- Jos kielin voisi kertoa! Minä taisin
olla eilen illalla vähän päissäni ja muistelen eronneeni teidän
riivatusta seurastanne, joka varmaankin vie lopuksi minusta hengen, ja
lähteneeni kaupungille hakemaan muka seikkailuja. Kirottu päähänpisto!
Kyllä minä nyt olen seikkailuja saanutkin, voi sinun vietävän...
-- Jatka! sanoi hra Kenonen.
-- Kukkokiekaa! huusi kukko.
-- Kitasi kiinni! huusi hra Kenonen. -- Älä välitä tästä, vaan kerro,
mitä olet hommannut. Kyllä minä tämän opetan!
Ja hra Kenonen painoi kukon vasuun ja paiskasi kannen kiinni.
-- Hommannutko? En minä ole mitään hommannut. Minä olen joutunut
joidenkin rosvojen ja roistojen pariin, jotka ovat juottaneet minut
täyteen kuin kiiliäisen ja sitten ryöstäneet minut sananmukaisesti
alastomaksi. Heräsin tuolla rannassa halkopinojen välissä ja värisin
vilusta. Tunnustelin maisemia ja huomasin, ettei minulla onneksi ollut
kovin pitkä matka tänne hotelliin... -- Tämä on siis hotelli? sanoi
hra Kenonen. -- Tietysti, mikäs tämä sitten olisi? Täällähän me asumme
koko sakki. Niin, mutta joitakuita ihmisiä oli jo liikkeellä, enkä minä
uskaltanut lähteä tässä asussani kulkemaan pitkin katuja. Siinä oli
lähelläni tyhjä tynnyri, jossa ei ollut kuin toinen pohja. Hakkasin
senkin irti, pujotin tynnyrin hameeksi ylleni ja lähdin kiiruhtamaan...
herätin ansaittua huomiota. Enkä voinut kulkea kuin hyvin lyhyin
askelin... alareunassa olevat naulat pistelivät kinttuihini heti kun
yritin ottaa pitemmän harppauksen. Naisia tuli vastaani... voi voi
seitsemäntuhatta vuotta vanha...
Paksu kauppamatkustaja puhkesi pitkällisiin sadatuksiin ja
voivotuksiin, jotka olisivat liikuttaneet tunteellisempaa mieltä kuin
hra Kenosen. Hra Kenonen vain nauroi. Kauppamatkustaja hieroskeli
paljaita sääriään, joihin tynnyrin reunassa olevat naulat olivat
raapineet ja pistelleet verinaarmuja, ja kysyi sitten Kenoselta:
-- Mutta mitäs sinä tässä istut? Ja mistä olet käsittänyt tuon kukon?
Hra Kenonen lakkasi äkkiä nauramasta. Sitten alkoi hän valittavalla
äänellä kertoa eksyneensä entisistä säännöllisistä ja kunniallisista
elämäntavoistaan sekä joutuneensa pilkkaajien seuraan ja lastuksi,
jota turhuuden valtameren aallot nakkelevat. Hra Kenonen sanoi,
ettei hän ymmärrä, mikä paha henki hänet on kytkenyt kiinni outoihin
henkilöihin, joilla ei näytä olevan muuta yhteistä toistensakaan kanssa
kuin loppumaton jano, joka tuntuu tarttuneen hra Kenoseen itseensäkin.
Lopuksi hän vakuutti, että jos hänen elämänsä joskus vielä pääsee
takaisin tasapainoon, niin hän perustaa raittiuden liiton ja nimittää
itsensä sen suurmestariksi, ollakseen varma siitä, että liittoa tullaan
johtamaan mitä suurimmalla ankaruudella.
-- Se on ajatus, jota kannattaa harkita, myönsi kauppamatkustaja. --
Minä alan pelätä, että me olemme kaltevalla pinnalla. Mutta meidän on
mentävä sisään. Tuo huone, johon tämä parveke kuuluu, näkyy olevan
ruokasali, ja siivooja saattaa tulla koska tahansa. Sinä asut numerossa
9 ja minä viereisessä huoneessa. Tämä alakerta on kokonaan meidän
seurueemme hallussa.
-- Meidän seurueemme! huudahti hra Kenonen. -- Kuinka monta meitä
sitten on, ja missä hornassa me olemme?
-- Meitä on yksitoista miestä, kaikki kunniallisia ja hyödyllisiä,
mutta jossain määrin janoisia yhteiskunnan jäseniä. Nähtävästi on tämä
jano synnynnäistä, sillä siitä ei näytä olevan helppo päästä eroon.
-- Puolisko olutta ja pieni sillivoileipä ja yksi pieni, hyvin pieni ja
kylmä ryyppy ei kyllä tekisi pahaa, tunnusti hra Kenonen, -- mutta mikä
paikkakunta tämä on, ja kuka paholainen minut on tänne riepoittanut?
-- Tämä on eräs luonnonkaunis pikkukaupunki maan sisäosissa, ja mitä
siihen tulee, että sinut olisi tänne riepoitettu, niin saan ilmoittaa,
että koko tämä turnee on sinun keksintöäsi. Valitettavasti me toiset
olimme sellaisia aaseja, että annoimme sinun houkutella itsemme
lähtemään hyvästä ja taatusta Helsingistä tähän vietävään kylään,
jossa ei meillä ole oikeastaan mitään tekemistä. Onneksi on minulla
kauppamatkustajana aina kaksi vaatekertaa mukanani, muuten tästä olisi
tullut kaunis soppa, sanoi kauppamatkustaja äkäisesti.
Hra Kenonen ei vastannut siihen mitään, vaan pujahti kukkovasu
kainalossa huoneeseensa.