1
Valkoinen aamuvalo lepäsi kuin siivilöity lehmänmaito heleällä
rantahiekalla.
Kivellä istui suuri kirjailija.
Hän painoi 103 kg netto.
Mutta hänen painonsa ei rasittanut kiveä, sillä se itse painoi ainakin
kolmatta tonnia.
Suuren kirjailijan nimi oli Helkiö Paimenhuilu.
Se ei kuitenkaan ollut hänen alkuperäinen nimensä. Niin suuria
idiootteja eivät hänen vanhempansa olleet olleet.
Helkiö Paimenhuilu oli hänen kirjailijanimensä.
Hänen alkuperäinen nimensä oli Asarias Pöllönen.
Mutta kun hän oli kirjoittanut ensimmäisen novellinsa ja saanut sen
julkaistuksi Nurkkalan kaunokirjallisessa viikkolehdessä, ilmoitussivun
täytteenä petiitillä ilman välikkeitä, ja oli pyhällä liikutuksella
lukenut sen alta harvennetun salanimensä Helkiö Paimenhuilu, oli hän
pannut viikkolehden seuraavaan numeroon ilmoituksen
Nimeni,
joka tähän asti on ollut Asarias Pöllönen, on tästä lähin oleva
Helkiö Paimenhuilu.
_Helkiö Paimenhuilu_.
2
Kirjailija Paimenhuilun katse tuijotti liikkumattomana äärettömyyden
horisonttiin.
Hänen polvillaan lepäsi kirja, jonka hän juuri oli lukenut.
Se oli rakkausromaani.
Kirjailija Paimenhuilu oli sitä lukiessaan useita kertoja pyyhkinyt
silmiään ja niistänyt nenäänsä sormiinsa. Sillä hänellä ei ollut
nenäliinaa.
Ja nyt tuijotti hänen katseensa jonnekin kauas...
Hänessä oli syntynyt ajatus...
Se oli tullut äkisti kuin salamanisku. Se oli huumannut hänet.
_Hänenkin oli kirjoitettava suuri rakkausromaani!_
Sellainen, joka tekisi nimen Paimenhuilu kuolemattomaksi.
Ja joka sitten filmattaisiin, niin että hän saisi määrättömästi rahaa...
Uusi laulu tulipunaisesta kukasta...
Hän tiesi, että hän kykenisi siihen.
Hän ei ollut koskaan epäillyt kykyään.
Mutta äkkiä jähmettyivät hänen ajatuksensa liikkumattomaksi
graniittipatsaaksi.
Mistä saisi hän riittävästi _paperia_...?!
Sillä hänellä oli lyijykynä, mutta paperi maksoi rahaa.
Ja rahaa hänellä oli vain 4 mk.
-- Kangastusko...? Fata Morganaatusko? mutisi Paimenhuilu.
3
Hurjaa vauhtia kieppui maapallo napansa ympäri.
Miljaardit ihmisolennot hyörivät sen pinnalla.
Mutta kirjailija Paimenhuilu tunsi itsensä yksinäiseksi.
-- Kynä olisi, ja kotona pöydällä vielä puolikas, mutta entäs
paperi... ei sitä neljällä markalla saa niin paljoa, että se romaaniin
riittäisi...
Näin ajatteli Paimenhuilu.
Hän käveli syvissä mietteissä pitkin Pohjois-Esplanadikatua.
Vastaantulijat tuuppivat häntä, mutta hän ei sitä huomannut.
Sillä elementtien purkauksen kaltaisella voimalla kumpusivat kohtaukset
ja luonnonkuvat ylös hänen sielunsa sanomattomista syvänteistä.
Suuri romaani pyrki ilmoille tulivuorenpurkauksen vastustamattomuudella.
Kaksi vanhahkoa naista kulki hänen edellään. Toisella oli kädessään
neliskulmainen paketti.
-- Tuo vee-see-paperikin maksaa nykyaikaan, sanoi se, joka pakettia
kantoi. -- Tämmöinen nippu maksaa neljä markkaa...
Paimenhuilu hätkähti.
-- Deus ex maschinista! huusi hän, niin että ihmiset kääntyivät
katsomaan häneen.
Paimenhuilu oli käynyt 4 luokkaa klassillista lyseota ja osasi siis
latinaa.
Hän oli tehnyt päätöksensä.
Hän poikkesi Talouskauppaan ostamaan neljän markan paperinipun...
4
_'Oli ilta... taivas oli kuin sininen morsiuspeite, jonka reunoille
auringonlasku brodeerasi intressantteja purppura-arabeskejä_',
kirjoitti kirjailija Paimenhuilu.
_'Säteilevän iltaruskon rubiinivärisissä värähdyksissä soinnahteli
tulevaisuuden ihanan aamuautereen heräävien huomenkellojen ensi
hopeahelähdysten aavistelevia akordeja_...'
Paimenhuilu kirjoitti suurta rakkausromaaniaan lyijykynällä
toalettipaperille.
Hän ei kiinnittänyt huomiota raakaan materiaan.
Hän tiesi, että ne vehnäjauhot, joista on leivottu suloisin kaakku,
mikä koristaa kreivittären kahvipöytää, ovat kasvaneet pellosta, jota
on mehustettu jollain muulla kuin oodekolongilla.
Miksi ei siis vuosisadan nerokkain rakkausromaani voisi syntyä
toalettipaperille, joka maksaa neljä markkaa nippu?
Ja Paimenhuilu kirjoitti kirjoittamistaan.
Hänen silmänsä leimusivat intohimojen veripunaisia lieskoja...
Välistä hän nousi kiihtyneenä kävelemään ja raastoi luomisraivossa
tukkaansa.
Sitten hän istuutui jälleen kirjoittamaan säihkyvin katsein:
'_Salaperäisenä lepäsi eljenluunvihreä meri heidän jalkainsa juuressa,
kohoillen hiljaa kuin Luonnottaren neitseelliset rinnat_...!'
5
Kirjailija Helkiö Paimenhuilu asui puusepänleski Vilhelmiina Puutiaisen
tykönä täysihoidossa.
Vilhelmiina Puutiainen ei ollut aivan nuori, mutta ei vallan vanhakaan.
Hän oli 42 vuoden ikäinen.
Hänellä oli siniset silmät ja liinanvärinen tukka, ja hänellä oli kaksi
osakehuoneistoa ja rahaa pankissa eikä yhtään lasta.
Kirjailija Paimenhuilu oli hänelle velkaa kolmen kuukauden ylöspidon,
mutta Vilhelmiina Puutiainen ei hätyyttänyt häntä.
Sillä hän tiesi, että Paimenhuilu oli nero, ja että häntä odotti suuri
tulevaisuus.
Hän tiesi sen varmasti, sillä Paimenhuilu itse oli sen hänelle
ilmaissut.
Ja Paimenhuilu tiesi, ettei Vilhelmiina Puutiainen vielä tämänkään kuun
viimeisenä päivänä puhuisi mitään maksusta. Hän tiesi sen varmasti,
sillä hän tiesi Vilhelmiina Puutiaisen tietävän, että hän juuri nyt
kirjoitti suurta romaaniaan, joka oli tuottava hänelle kultaa ja
kunniaa, vaikka se kirjoitetaankin W.C.-paperille.
Mutta hän ei tietänyt, että Vilhelmiina Puutiaisen sydämessä oli
syttynyt uusi tunne.
Ah, lukija arvaa!