IV

Lakimies, joka oli mielenkiinnolla kuunnellut hra Kenosen selostusta

ylläkerrotusta oikeustapauksesta, raapi leukaansa ja sanoi, että

hra Kenonen oli kyllä mennyt syyhymättä saunaan, mutta että hänen

juttunsa olisi kuitenkin saanut toisen käänteen, jos lakimies olisi

ollut ajamassa hra Kenosen asiaa. Samalla tarjoutui lakimies ottamaan

ajaakseen hra Kenosen vastaiset tämäntapaiset jutut.

Hra Kenonen, joka oli alkanut vahvasti punoittaa, sanoi toivovansa,

ettei hänelle enää koskaan ainakaan mitään poliisijuttuja tulisi. Hän

sanoi olevansa koska tahansa valmis myöntämään, että aurinko nousee

lännestä ja laskee itään, jos poliisi sitä vaatii. Ei ole mitään

vaarallisempaa vapaalle kansalaistoiminnalle kuin poliisijärjestys,

arveli hän vihaisen näköisenä.

-- Minä panen sitä vastaan jyrkän vastalauseen! huusi näppylänaamainen

mies, joka keskustelun aikana oli ilmennyt kauppamatkustajaksi,

intohimosta värisevällä äänellä. -- Minä väitän, että kaikki paha

johtuu juutalaisista! Juutalaisille olisi annettava selkään kolmesti

päivässä.

-- Se olisi aivan kohtuullista, myönsi hra Kenonen. -- Juutalaiset ovat

suurena vaarana kaikkialla maailmassa. Poliisi ja juutalaiset...

-- Ja eduskunta! huusi hra Varpukallio.

-- Niin, poliisi, juutalaiset ja eduskunta ovat kolme yhteiskuntaa

terrorisoivaa ryhmää, myönsi hra Kenonen.

-- Miksi antaa yhteiskunta sitten terrorisoida itseään? kysyi

huolestuneen näköinen, isoleukainen mies, jonka varsinaisesta toimesta

ei kukaan, tuskinpa hän itsekään, ollut oikein selvillä, ja joka

kuunteli tarkkaavaisesti kaikkea, mitä toiset puhuivat, mutta ei itse

puhunut paljon mitään.

-- Yhteiskunta ei huomaa, että se on orjuudessa, selitti tuomari.

-- Sille pitäisi huomauttaa siitä, arveli isoleukainen sävyisästi.

-- Niin, sille olisi ehkä syytä huomauttaa siitä, myönsi hra Kenonen.

-- Ei se sitä uskoisi, vaikka sille siitä huomautettaisiinkin, sanoi

tuomari Varpukallio -- ja mitä hittoa se meihin kuuluu? Tulkoon

jokainen autuaaksi omalla tavallaan.

-- Minua ovat aina harmittaneet Heikinkadun juutalaiset, sanoi paksu

kauppamatkustaja valittavalla äänellä.

-- Kun näen niiden seisovan myymäläinsä ovella aamusta iltaan,

katukäytävälle syljeskellen, syttyy minussa miltei vastustamaton halu

mennä iskemään heitä kuonoon.

-- Ymmärrän, myönsi hra Kenonen, sytyttäen sikarin, -- Minäkin

haluaisin olla mukana sellaisessa pogromissa.

-- Ja mikä oikeus heidän on juosta myymälöistään kadulle ostajia

pyydystelemään ja vetämään niitä puoliväkisin sisään? huusi

kauppamatkustaja, iskien nyrkin pöytään. -- Se ei ole lojaalista

kilpailua, eikä sitä saa suvaita järjestetyssä yhteiskunnassa. Olen

usein nähnyt niiden vampyyrien kaltaisina kiskovan yksinkertaisia,

kainostelevia maalaisia vasten tahtoaan luoliinsa. Miksi ei hallitus,

eduskunta tai poliisi puutu asiaan?

-- Hallitus, eduskunta ja poliisi! huudahti hra Kenonen halveksivasti.

-- Jos minä olisin ministeri...

-- Mitä et vielä ole, siksi voit tulla, sanoi tuomari. -- Mutta minä en

sääli maalaisiakaan, lisäsi hän. -- Kyllä nekin osaavat, milloin heidän

vuoronsa tulee. Siitä on hyvänä todistuksena eräs tuttavani Hosea

Hukkanen. Jos herrat suvaitsevat pitää pienempää suuta ja malttavat

kuunnella kymmenen minuuttia, niin kerron teille

Hosea Hukkasen kesähuvilasta ja runoilijan nimikirjoituksesta.

Maanviljelijä Hosea Hukkasella oli järven rannalla rappeutunut ja

rähjäytynyt tuparakennus, jota ei voitu enää käyttää ihmisasunnoksi.

Sitä varten olisi se täytynyt rakentaa melkein kokonaan

uudestaan, mutta Hosea Hukkasen periaatteisiin eivät tämmöiset

uudestirakentamissuunnitelmat kuuluneet. Hän sanoi vain, katsellessaan

rötisköä, että maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen

tuleman. Ja Hosea Hukkanen tajusi, ettei siihen jälleentulemiseen

tarvittu enää kovinkaan pitkiä aikoja.

Joskus, kävellessään ruosteista heinää kasvavilla rantaniityillä,

savisilla ja rapaisilla karjapoluilla, jotka sateisen sään aikana

muuttuivat surkeiksi ja viheliäisiksi lokaviemäreiksi, ja pahaisen,

puolihullun lampuodin mitä epäedullisimpaan paikkaan raivaamalla ja

aikoja sitten oman onnensa nojaan jätetyllä ja nyttemmin pajupehkoja ja

muita vähemmänarvoisia puu- ja kasvilajeja kasvavalla peltotilkulla,

ja päätyessään lopuksi tuolle rappeutuneelle ja rähjäytyneelle

tuparakennukselle, joka oli kuin laahattu syrjään elävän elämän

tieltä tälle vuosi vuodelta madaltuvalle ja ruohottuvalle rannalle,

johtui Hosea Hukkasen mieleen, että tämä ravistuneen harakanpesän

kaltainen rötiskö, jossa tuskin on yhtään niin tervettä seinähirttä,

että sitä kannattaisi kurjaa tientapaista myöten kuljettaa kartanolle

talontarpeiksi käytettäväksi, olisi oikeastaan poltettava. Mieluimmin

juhannusaattona. Siitä tulisi jokatapauksessa komea kokko, joka näkyisi

aina järven toisella puolen olevaan Kurkkilan kylään asti ja täyttäisi

Kurkkilan kyläläiset kateudella. Hosea Hukkanen oli, eikä syyttä,

sitä mieltä, että siitä syntyisi kokko, jota vielä kymmenen vuoden

päästä mainittaisiin kunnioitettavana ja ihailtavana esimerkkinä koko

pitäjässä.

Jonkun kerran tuli Hosea Hukkanen, puheliaalla tuulella ollessaan,

murahtaneeksi siitä emännälleenkin. Emäntä ei siihen vastannut muuta

kuin:

-- Hyh.

Niinkuin hän vastasi kaikkiin muihinkin Hosean tuumailuihin, sekä

kannatettaviin että töhlömäisiin.

Mutta eräänä kesänä -- pari vuotta ennen suuren sodan alkua -- tuli

paikkakunnalle kesävieraita. Kauppias vuokrasi järven rannalla

olevan tönön, jossa meijerin masinisti oli asunut ennenkuin meijeri

paloi ja masinisti muutti muille maille, jollekin helsinkiläiselle

konttoristiherrasväelle. Kauppias sai siitä vuokraa 115 mk. -- yhdeltä

kesältä. Se oli melkein puolet siitä, mitä koko tönö olisi maksanut

-- vaikka siinä oli kaksi kamaria ja katoksen tapainen ulkorapun

yläpuolella -- jos joku olisi ostanut sen. Mutta kukapas sitä olisi

ostanut.

Hosea Hukkasella oli aina ollut, ja on vieläkin, sillä hän elää tänä

päivänäkin ja hyvissä voimissa onkin, suuri kunnioitus selvää rahaa

ja Suomen Pankin seteleitä kohtaan. Kun konttoristin herrasväki

tuli kauppiaan kesävieraaksi, mietiskeli hän usein, mahtoivatko he

maksaa vuokraa 35 mk. kesältä, vai olisiko kauppias ahneuksissaan

vaatinut 50 mk. Luonnollisinta olisi ollut, että kauppias olisi

antanut pöksän ilmaiseksi, koska hän kumminkin hyötyi suuresti

siitä, että herrasväki osti kaikki tarpeensa, jotka olivat suuret,

moninaiset ja jokapäiväiset, kauppiaalta, mutta katsoen kauppiaan

ahneuteen oli luultavinta, että kauppias otti vielä vuokrarahatkin...

todennäköisesti 30-35 mk. kesältä -- tietysti mieluummin 35 kuin 30,

jos kerran oli valinnan varaa, mutta juutas tiesi, eikö hänen päähänsä

ehkä olisi pälkähtänyt pyytää viittäkymmentäkin markkaa. Ei sillä

miehellä ollut häpyä eikä omaatuntoa, ja kaupunkilaiset, varsinkin

pääkaupunkilaiset, nehän olivat semmoisia lapsia ja narreja näissä

niinkuin muissakin käytännöllisissä asioissa. Tietysti ne maksavat

mitä joku viitsii niiltä vaatia. Hosea oli langoltaan, joka oli

kaupunkilainen, vaikkakaan ei pääkaupunkilainen, kuullut, etteivät ne

helsinkiläiset ainakaan koskaan tingi, olivatpa kuinka köyhiä tahansa.

Niillä on semmoinen muoti ja ylpeys, että maksavat mitä pyydetään, jos

jaksavat tai haluavat; elleivät maksa, niin pyytävät anteeksi, että

ovat vaivanneet, ja menevät matkaansa. Semmoisia omituisia ihmisiä.

Mahtavia, mokomia.

Tämä asia, vaikka Hosea Hukkanen koettikin karkoittaa sen mielestään,

vaivasi häntä lopuksi siinä määrin, että hän eräänä lauantai-iltana,

kun ei puodissa ollut ketään muita saapuvilla, rohkaisi luontonsa ja

ikäänkuin yksinkertaisuudessaan tiedusteli kauppiaalta, paljonko ne

helsinkiläiset niinkuin hyyriä maksavat.

Ei se kauppias sitä sen enempää salaillut. Ihan asiallisesti, niinkuin

mistä lehmänpoikimisesta tai muusta ehdonvallan asiasta ilmoitti, että

senhän ne maksavat 115 mk., minkä hän oli määrännyt. Olisivat maksaneet

125 markkaakin, minkä kauppias ensin määräsi, mutta kun kauppias oli

kuullut, että herrasväki ei ole kuin elokuun puoliväliin, niin oli

vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan helpottanut 10 mk.

Tähän asti ei Hosea Hukkasella ollut ollut mitään varmaa tietoa

siitä, että rahaa voisi laillisella tavalla haravoida noin läjittäin

aivan ilmaiseksikin. Hän oli tietysti kuullut joitakin juttuja

silloin tällöin samanlaatuisista, muilla paikkakunnilla sattuneista

tapauksista, ja hän arvasi, että jotakin sellaista saattoi tapahtua

kaupungeissa, joissa hallitsivat omat käsittämättömät taloudelliset

lakinsa, mutta hänen mieleensä ei olisi koskaan osannut juohtua, että

hänen oma arkipäiväinen kyläkuntansa voisi millään tavoin tarjota

sellaisia mahdollisuuksia.

Ja kuitenkin, siinä oli herrasväki, Helsingistä asti, jolla ei

ollut mitään muuta tekemistä parhaana heinäpoutana kuin maleksia

puolialastomana järven rannalla keskipäivällä, leikkiä masinistin

raivaamalla pihamaalla iltapäivällä ja juoda teetä kuistilla tai

kävellä kevyissä, läpikuultavissa kesäpuvuissa illalla postikonttoriin

postin tuloaikoina. Ja kauppamies itse oli sanonut, että 115 mk.

maksoi. Semmoinen köyhänmoinen konttoristi.

Hosea Hukkasella ei ollut oikeastaan mikään vilkas mielikuvitus. Mutta

tässä ei ylimalkaan paljon mielikuvitusta tarvittukaan.

Hosea Hukkanen puhui lopuksi emäntänsä kanssa.

Emäntä sanoi vain:

-- Hyh!

Joka merkitsi oikeastaan yhtä paljon kieltämistä kuin myöntämistäkin.

Ja niin siinä vain kävi sitten, että Hosea Hukkanen, aikansa asiaa

harkittuaan, laittoi maatuvan tuparakennuksensa siellä Heterannalla

"kesähuvilaksi", pani siihen puuttuvat ikkunaruudut, korjasi vähän ovia

j.n.e., ja ilmoitti sitten lehdessä, että olisi vuokrattavana viihtyisä

ja kodikas kesähuvila kauniilla paikalla järven rannalla puolentoista

penikulman päässä lähimmältä rautatieasemalta.

Kaksi paikan päällä käynyttä kyselijää matkusti ilman muuta pois,

toinen haukuttuaan Hosea Hukkasen ja hänen huvilansa pahanpäiväisesti.

Mutta kolmas jäi. Tosin ei hänkään tuntunut olevan paikkaan oikein

tyytyväinen, mutta jäi kumminkin, Hosea Hukkasen luvattua vuokrata

asumuksen 65 markasta koko kesäksi. Samalla hinnalla olisi hän muuten

nähtävästi myynytkin koko komeuden, jos niikseen olisi tullut.

Runoilija -- se kolmas oli nimittäin runoilija -- tappeli muutamia

viikkoja rakennuksen lude- ja russakkalegionien kanssa ja matkusti

sitten tiehensä, käymättä sanomassa hyvästi Hosea ja emäntä Hukkaselle.

Mutta koska hän oli maksanut vuokransa etukäteen, niin ei hänen

hyvästeillään ollut väliäkään.

Seuraavana kesänä ei Hosea Hukkanen saanut kesävieraita. Eikä sitä

seuraavanakaan. Ikkunoista hän otti kaksi pois, pannen toisen navetan,

toisen saunan seinään, taikka oikeastaan ei saunan seinään tarvittu

muuta kuin kaksi ruutua.

Mutta sitä seuraavana keväänä tulla sipsutteli Hosean tupaan joku

elähtänyt neiti-ihminen, laiha kuikelo, kaupunkilaishepenissään.

Neiti sanoi kuulleensa, että Hosea Hukkasella on ollut kesäasunto

vuokrattavana, ja Hosea myönsi tiedon paikkansapitäväksi, mainiten

samalla, ettei rakennus ollut ihan asuttavassa kunnossa, mutta että sen

pian voisi auttaa, jos kaupat syntyvät. Hosea ajatteli, ettei navetassa

näin kesällä kuitenkaan tarvittaisi ikkunoita, joten ne voisi saada

sieltä lainaksi.

Neiti lähti Hosean kanssa rannalle tutustumaan paikkaan. Hän pistäytyi

joka paikassa, ja hänen kasvojensa ilmeestä arvasi Hosea kohta, ettei

tästä taida tulla hänelle kesävierasta... ja Hosea arvasi kyllä aivan

oikein.

Vanhapiika nuuski kuitenkin kaikki paikat, pistäytyipä vaivihkaa

"pikkukamariakin", laudoista kyhättyä, kallellaan olevaa laitosta

katsomassa.

Sieltä tullessaan oli neiti omituisen kiihkon vallassa ja kysyi,

mistä kuuluisan runoilijan N.N:n nimikirjoitus oli "tuon noin", tuon

laitoksen oveen ilmestynyt? Hosea sanoi, että kukapa sitä lie siihen

muut räntänneet kuin herra itse. Koska se kerran täällä asui yhtenä

kesänä. Aikaa sillä kumminkin näytti olleen.

Neiti ei vuokrannut itselleen kesäasuntoa Hosea Hukkaselta. Mutta hän

oli suurten ja kuuluisien henkilöitten nimikirjoitusten intohimoinen

kerääjä.

Neiti kysyi, myisikö isäntä "tuon noin" oven? Hosea raapi päätään

ja sanoi sitten, että saattaisihan tuon ehkä myydäkin. Neiti kysyi

hintaa. Hosea ajatteli sanoa pari markkaa, mutta kuinka lienee tullut

sanoneeksi parikymmentä markkaa. Neiti maksoi kohta, ja pyysi sitten

Hoseaa sahaamaan laitoksen ovesta irti ne laudat, joissa runoilijan

nimikirjoitus oli.

Kun Hosea oli tämän tehnyt -- ja ottanut vanhurskaalla naamalla vielä

10 mk. sahauspalkkaa, lähti neiti kepsuttelemaan kylälle kaksi käymälän

ovilautaa kainalossa.

Ja Hosea oli lopullisesti vahvistunut uskossaan, ettei inhimillisellä

hulluudella ole mitään varmaa rajaa, mutta että mitä hullumpi joku

herrasihminen on, sen enemmän siitä myös voi rahallisesti hyötyä, kun

vain osaa katsoa eteensä.

V

Tuomari Varpukallion jossain määrin pitkäveteisen kertomuksen aikana

oli hra Kenonen torkahtanut pöydän takana olevalla plyyshisohvalla. Kun

hän jälleen avasi silmänsä, oli huoneessa, paitsi häntä itseään, vain

aikaisemmin aamiaispöydässä ollut hontelon näköinen nuori mies, joka

näytti ryhtyneen kasvattamaan itselleen Absalomin tukkaa.

-- Minnekäs ne toiset äijät ovat kadonneet? kysyi herra Kenonen,

hierottuaan silmiään ja täytettyään lasinsa.

-- Ne lähtivät vain pistäytymään Estonian hotellissa... Varpukalliolla

kuuluu siellä olevan tuttavia, sanoi nuorimies, savuketta imeskellen ja

surumielin tuijottaen edessään olevaan tyhjään lasiin.

Hra Kenonen rykäisi ja ilmoitti käsityksenään, että sellainen

livistäminen säädyllisestä ja kunniallisesta seurasta oli erittäin

sikamainen teko, mihin nuori mies nyökäytti murheellisena päätään.

-- Mikäs mies sinä oikeastaan olet? kysyi hra Kenonen. -- Mitä sinä

hommaat? Onko sinulla jokin toimi tai elinkeino?

-- Minä olen kirjailija, vastasi nuori mies, heittäen hra Kenoseen

uhmaavan silmäyksen.

-- Minä en yleensä lue kaunokirjallisuutta, ilmoitti hra Kenonen,

täyttäen nuoren miehen lasin. -- Minusta se on enimmäkseen pötyä.

-- Sen minä kyllä uskon, myönsi nuori mies, ottaen siemauksen.

-- Kaunokirjallisuus on sellaista lirunlarua... varsinkin runot,

selitti hra Kenonen. -- Salapoliisijutut ovat erikseen. Sherlock

Holmesin olen lukenut kolmeen kertaan. Mutta pitkiä rakkausromaaneja

minä kun en lue!

-- Minä en kirjoitakaan mitään tavallisia kaunokirjallisia teoksia,

sanoi nuori mies. -- Minä olen kehittänyt itselleni erikoisalan:

koko romaani mahtuu muutamille sivuille, jotka ovat täynnä kuohuvaa,

tiivistettyä elämää. Kaikki epäoleellinen, sivulukua lisäävä loru

on jätetty pois. Luonnonkuvaukset ovat lyhyitä, mutta nasevia ja

sattuvia... kieli on lyhyttä, iskevää... satiiri purevaa...

-- Tuo kaikki kuulostaa hyvin lupaavalta, sanoi Kenonen. -- Haluaisin

kernaasti tutustua sinun tekeleihisi.

-- Minulla on täällä taskussani juuri eräs käsikirjoitus. Se on

oikeastaan murhaavaa ivaa eräästä musteentuhrijasta, joka kuvittelee

olevansa kirjailija, ja joka on saanut eräisiin maaseutulehtiin

painetuksi häpeämättömiä arvosteluja minun teoksistani, arvosteluja,

jotka eivät ole olleet muuta kuin kykenemättömän ja epäonnistuneen,

mutta pahansisuisen kilpailijan siivotonta sapenpurkausta. Mutta

minäpä hänet vielä peipottelen. Minä olen jo laatinut hänestä kaksi

murskaava kertomusta, joista toisen nimi on "Rakkausromaani" ja toisen,

puolivalmiin nimi "Elämän leukaluissa", ja minä kokoilen paraillaan

aineksia suureen jättiläisromaaniin, jossa minä hänet lopullisesti

masennan maan tasalle. Hän saakoon nähdä, ketä hän on pistänyt! huusi

kirjailija Lempo Sarvikas silmät salamoiden.

-- Älä kilju, sanoi Kenonen, vaan anna kuulua, mitä sinulla siellä

taskussasi on.

Hontelon näköinen nuori mies kaivoi kerkeästi taskustaan muutamia

käsikirjoitusliuskoja ja luki suurella taidolla ja milloin verhotun,

milloin säkenöivän ivallisella äänenpainolla seuraavan tekeleen, jota

hra Kenonen näytti kuuntelevan kohtalaisella mielenkiinnolla: