Herra Kenonen heräsi. Vähitellen. Voisimmepa melkein sanoa, että
hän heräsi pala palalta. Ensin heräsivät hänen oikea kätensä ja
vasen jalkansa, jotka alkoivat liikahdella levottomasti. Sitten
heräsi hänen suunsa, avautuen puoleksi, sitten hänen nenänsä, joka
lakkasi kuorsaamasta ja alkoi pärskähdellä. Lopuksi heräsivät hänen
silmänsäkin. Ensin avautui hitaasti toinen silmä, sitten toinen.
Aluksi tuijotti hra Kenosen valveutunut silmäpari jäykästi kattoon,
joka nähtävästi oli aikoinaan ollut valkoinen, mutta jonka tupakansavu
oli tummentanut. Jostakin ylhäältäpäin valunut kosteus oli sitäpaitsi
muodostanut kattoon epämääräisen kuvion, jossa hra Kenonen oli
huomaavinaan joitakin tutunomaisia piirteitä. Hän tajusi lopuksi
tylsästi, että kuvio muistutti jossain määrin Euroopan karttaa, ei
kuitenkaan tätä nykyaikaista, vaan esimerkiksi Ptolemaioksen aikuista.
Välimeri, Punainen meri, Vähä-Aasia, Italia ja Onnellinen Arabia olivat
vähän sinnepäin kuin pitikin, mutta muu maailma meni vallan löröksi,
ajatteli hra Kenonen.
Samassa hän muisti, ettei hänen makuuhuoneensa katossa ollut mitään
karttoja, ja käänsi päätään.
Ensimmäinen tämän liikahduksen aiheuttama huomio oli se, että hänen
päänsä oli kipeä, vieläpä hyvin kipeä. Ja toinen huomio oli se, ettei
hän nukkunut omassa kodikkaassa ja tutussa makuukamarissaan, vaan
aivan oudossa, melkoisen yksinkertaisesti ja puisevasti kalustetussa
huoneessa, jonka alaslaskettujen ikkunaverhojen lävitse valo -- oliko
se nyt sitten aamu-, päivä- vai iltavaloa -- punertavana siivilöityi.
Hra Kenonen makasi jälleen jonkin aikaa liikkumattomana ja koetti
ajatella. Mutta ajatteleminenkin lisäsi kipua päässä. Paras siis olla
ajattelematta.
Jossakin seinän takana löi kello vähän käheällä äänellä. Vaistomaisesti
laski hra Kenonen lyönnit ja sai tulokseksi 11. Siis oli aamu.
Sillä klo 11:n aikaan illalla ei päivänvalo enää olisi punertanut
ikkunaverhojen läpi, vaikka olikin kesäinen aika.
Äkkiä käännähti hra Kenonen sängyssään ja nousi istumaan.
Hän oli silminnähtävästi jossain hotellihuoneessa. Sen toisella
seinämällä oli myöskin sänky, jossa näkyi nukkuvan joku mieshenkilö,
seinään päin kääntyneenä ja peitteen reuna korvien tasalla. Nukkuja
kuorsasi epätasaisesti.
Hra Kenonen näki yöpöydällä sänkynsä vieressä vihertävän, lasisen
vesikarahvin ja tunsi samassa polttavaa janoa. Käsi vähän vapisten
kaatoi hän lasin täyteen, joi sen yhdellä henkäyksellä, vaikka hän ei
yleensä hyväksynytkään vettä juoma-aineena, ja totesi kummastuksella,
ettei se sentään maistunut niin vastenmieliseltä kuin hän oli ajatellut.
Sitten ryhtyi hän vakavasti mietiskelemään, missä hän mahtoi olla,
kuinka oli joutunut tähän paikkaan ja kuka tuo toisessa sängyssä
nukkuva mies oli.
Vähitellen hän muisti, että oli viimeksi valveilla ollessaan mennyt
ostamaan kauluksia ja poikennut sitten Ovelan kanssa aamiaiselle.
Aamiaista tuli jatketuksi päivällisiin asti, senkin hän muisti.
Sellaista sattuu, valitettavasti, huokasi hän ajatuksissaan. Mutta
miten hiidessä sen loppuillan laita mahtoi olla?
Hra Kenonen muisteli, että oli ollut huone, mutta ei se huone, missä
hän oli aamiaista syönyt. Huoneessa oli valoa kattolampussa, pianon
tai jonkin sentapaisen soittokoneen räminää, paljon tupakansavua ja
savun seassa useita tavallaan kuin tuttuja, mutta samalla jollaintavoin
tuntemattomia naamoja, joista virtasi paljon puhetta.
Hra Kenonen hieroi pakottavia ohimoitaan ja jatkoi muisteloitaan.
Hyvin hämärästi muisteli hän yhteen aikaan olleen jotain kiivasta
väittelyäkin, mutta kutka väittelivät ja mistä, siitä ei hän voinut
mitään muistaa. Loppu oli peittynyt yhä sakenevaan usvaan, joka äkkiä
muuttui kerrassaan läpinäkymättömäksi.
Ja sitten ei ollut mitään, oli vain täydellinen tyhjyys, olemattomuus,
kunnes hänelle tapahtui herääminen tässä huoneessa. Hra Kenonen kaatoi
itselleen vielä lasin vettä, joi sen ja ähkäisi.
Siis oli satamoitu johonkin hotelliin yöksi, jatkoi hän tuskiatuottavaa
ajatustyötään. -- Kirottu päähänpisto, ettei mennä kotiin nukkumaan! Se
heittää elämänjärjestykseen epäsäännöllisyyden varjon. Täytyisi olla
sellainen laki, että ravintolanpitäjien on pakko rangaistuksen uhalla
pitää huolta siitä, että vieraat joutuvat kotiin ja omaan sänkyynsä.
Mutta kaikki oli tuon toisessa sängyssä nukkuvan Ovelan syy. Ovelahan
hänet oli houkutellut murkinalle.
Hra Kenonen päätti tehdä asiasta huomautuksen Ovelalle ja hönkäsi:
-- Hoi!
Nukkuja lakkasi kuorsaamasta, mutta ei vielä kääntynyt.
-- Nous ylös vain, syntisille tolpillesi! karjaisi hra Kenonen, joka ei
tuntenut mitään sääliä. -- Päivä on jo puolessa!
Nukkuja hieroi silmiään, maiskutteli suutaan, käännähti ja nousi
istumaan. Hra Kenonen hönähti hämmästyksestä.
Ylösnousija ei nimittäin ollut Joh. W. Ovela. Eikä se ollut kukaan
muukaan hra Kenosen tuntema henkilö. Se oli aivan uppo-outo, mutta
kuitenkin herrasmieheltä näyttävä mies, jolla oli harvahko, harmaantuva
tukka, leveähkö nenä, naurava suu ja valkoinen pieni arpi toisessa
poskessa.
Hra Kenonen aikoi juuri asianmukaisella ponnella kysyä, millä
oikeudella vieras oli tunkeutunut nukkumaan hänen huoneeseensa, mutta
muisti samassa, etteihän hän tiennytkään, oliko tämä todella hänen
huoneensa. Kukaties olikin huone tuon tuntemattoman ja hän itse vain
niinsanottu kiinalainen, jolle tuntematon oli vieraanvaraisesti
myöntänyt yösijan. Parasta oli esitellä aluksi itsensä ja sitten ryhtyä
varovaisesti selvittämään tätä asuntokysymystä.
Mutta vieras, jolla oli naureskeleva suu, sanoi samassa:
-- Morning Post!
-- Moron... vastasi hra Kenonen epävarmasti.
-- Kuinkas se sitäpaitsi hurisee? tiedusteli tuntematon. --
Kupariseppiä, vai?
-- Sikäli, mikäli... vastasi hra Kenonen, joka oli päättänyt olla
varuillaan.
-- Niistä on, mainituista käsityöläisistä, joskus vaivaa...
aamupäivällä, selitti toinen opettavaisesti. -- Mutta niistä pääsee
kyllä, kun osaa järjestää.
-- Hm, mutisi hra Kenonen, alkaen tehdä nousua.
-- Sinä näyt olevankin aika ratti, kun vauhtiin pääset, alkoi toisen
sängyn asukki äkkiä ylistää. -- Huonompi mies olisi jo puolesta
kepertynyt. Minä olen luullut kestäväni siinä kuin joku toinenkin,
mutta kyllä minun täytyy tunnustaa sinut mestarikseni. Olikin se
aikamoinen meritappelu.
Hra Kenonen vain kuunteli, korviaan höristellen, ja toinen jatkoi:
-- Oli hyvä, että sinä heitit sen rähjäävän tirehtöörin ulos...
-- Jassoo, jaa... sanoi hra Kenonen. Hän olisi sanonut samalla tavalla,
jos toinen olisi kertonut hänen heittäneen ulos Abessinian neguksen
anoppimuorineen.
-- Juu, jatkoi toinen naureskellen. -- Tirehtööri meni niin että
hippulat vinkuivat ja pihtipielet rytisivät. Mistä teille oikeastaan
riita tuli?
-- Niin... hm... minua harmitti... murahti hra Kenonen.
-- Harmittihan se muitakin. Sitten tuli paljon hauskempi olla, kun
päästiin siitä. Mitäs pidät johtaja Siivilästä?
Hra Kenonen, joka olisi ollut kiitollinen, jos toinen olisi hänelle
selittänyt, kuka senniminen herrasmies oli, mistä hän oli kotoisin
ja miten hän ja hra Kenonen olivat joutuneet toistensa tuttavuuteen,
vastasi kartellen:
-- Kyllähän se... mukiinmenevä mies...
-- Juu, minäkin pidän paljon siitä miehestä, ilmoitti toinen. -- Siinä
on jotain semmoista reilua ja välitöntä.
-- Aivan niin, sen vaikutuksen minäkin sain, myönsi hra Kenonen.
-- Ja hänen rouvansa kanssa sinä myöskin tulit toimeen?
-- Häh? kysyi hra Kenonen, pysähtyen äkkiä kenkiensä vaivalloisessa
pauloittamisessa.
-- Esitit sinunmaljatkin -- vaikka rouvanhan se oikeastaan olisi ollut
tehtävä.
-- Enpähän! sanoi hra Kenonen jyrkästi, punastuen kovasti.
-- Älä kiistä! nauroi tuntematon. -- Tehän joittekin ne oikein vanhaan
hyvään tapaan, käsikoukussa. Mutta sinä et taida enää oikein muistaa,
mitä kaikkea siellä hommattiin?
-- Tietysti muistan! rähähti hra Kenonen loukkaantuneella äänellä.
Mutta rouva Saviola...
-- Rouva Siivilä!
-- Siivilähän minä sanoinkin... paholaisen niskanappi kun on jäykkä!...
rouva Siivilä sinutteli ensin minua erehdyksessä, niin että minä
arvelin...
-- No, eihän se ollut mitenkään vaarallista, kun mieliala muutenkin
oli niin korkealla, lohdutti naapurisängyn asukas. Ja olethan sinä
sitäpaitsi niin paljon vanhempi, että sinulla on jo ikämiehen
etuoikeuksia.
-- En minä kai vielä mikään ikäloppu silti ole! sanoi hra Kenonen,
muljauttaen synkästi huonetoveriinsa, joka myöskin oli noussut ylös ja
pistänyt päänsä pesuvatiin jäähtymään.
-- Etpä tietenkään, etpä tietenkään, myönteli toinen lepytellen. --
Sinähän olit nuorekkain meistä kaikista. Laulusikin...
-- Lauloinko minä? pääsi hra Kenoselta.
-- Etpäs muistakaan! ilkkui hyvämuistinen huonetoveri. -- Et kai muista
sitäkään, kun tanssit balettia ja esitit "Joutsenlampea"? Rouva Siivilä
nauroi niin että oli pakahtua.
Hra Kenonen ei halunnut kuulla enempää, vaan meni pesukaapin ääreen ja
alkoi vettä kovasti loiskuttaen huuhdella kasvojaan.
Kun asuintoverit olivat siistiytyneet ja pukeutuneet, huokasi hra
Kenonen, piteli päätään ja sanoi olevansa kipeä kuin esihistoriallinen
plesiosaurus. Hän selitti, että nykyinen ihmissuku on vedenpaisumuksen
jälkeen paljon heikompaa kuin ennen suurta luonnonmullistusta
eläneet tervaskannot, ja huomautti tilaston osoittavan, että aika on
sairaalloinen ja että kulkutaudit raivoavat useilla paikkakunnilla,
eritoten pääkaupungissa, jonka raaka meri-ilmasto tekee pahaa
herkästituntevalle elimistölle.
Nauravanaamainen herrasmies myönsi nämä näkökohdat paikkansapitäviksi,
mutta kiinnitti samalla huomiota lääketaidon edistysaskeliin
nykyajalla, arvellen hra Kenosenkin taudin olevan parannettavissa
järkiperäisellä hoidolla, mikä soveliaasti ja taitavasti voitaisiin
aloittaa silliaamiaisella tämän hotellin ruokasalissa.
Kun ei hra Kenosella voinut olla mitään muistuttamista tätä
hyväätarkoittavaa ja vanhastaan koeteltua sekä asianmukaiseksi
havaittua hoitotapaa vastaan, niin lähdettiin heti silliaamiaiselle.
Hra Kenosta vaivasi kuitenkin yhä se, ettei hän tiennyt, kuka hänen
toverinsa oli. Mutta koska hra Kenonen ei ollut ensi kertaa pappia
kyydissä, katsoi hän heidän ruokasaliin lähtiessään huoneen numeron.
Se oli 17, ja ovenvartijan nimitauluun vilkaistuaan näki hän,
että numerossa 17 asuivat herrat A.B. Kenonen, liikemies, ja V.J.
Varpukallio, varatuomari.
Hra Kenonen tuli kohta keveämmälle mielelle todetessaan olevansa
säädyllisessä ja laillisessa seurassa, ja raihnaisesta ruumiillisesta
tilastaan huolimatta astui hän reippaasti ruokasaliin.
Siellä oli hra Varpukallio vallannut itselleen hyvän nurkkapöydän,
mihin hra Kenosen saapuessa sitäpaitsi oli jo ennättänyt sijoittua
pari muuta mieshenkilöä, toinen lyhyt ja paksu, naamaltaan hyvin
näppyläinen, toinen hontelon näköinen nuori mies, jonka tukka ei
näyttänyt olleen lähimpinä kuukausina tekemisissä saksien ja tuskin
kammankaan kanssa.
-- Terve! mörähti näppylänaama, jota hra Kenonen ei muistanut koskaan
nähneensä. -- Annappa pois minun taskuveitseni!
Hra Kenonen loi tähän röyhkeään puhuttelijaan jäykän silmäyksen --
minkä johdosta näppylänaama teki tiettäväksi luulonsa, ettei hra
Kenoselle suoneniskentä tekisi pahaa -- ja koetteli sitten oikeata
liivintaskuaan. Siellä oli aivan oikein vieras taskuveitsi ja ojentaen
sen näppylänaamalle kysyi hra Kenonen:
-- Oliko se tämä?
-- Justiinsa! tokaisi paksu, pistäen veitsen taskuunsa. Sitten hän
selitykseksi lisäsi:
-- En minä itse veitsestä lukua pidä, mutta siinä oleva korkkiruuvi
on etevimpiä alallaan... korkkiruuvi, joka on yksi ihmishengen
nerokkaimpia keksintöjä.
Hra Kenonen kävi lastaamassa voileipäpöydästä lautaselleen sekalaista
kylmää ja suolaista, minkä jälkeen hymyilevä Varpukallio kaatoi
kullekin lasiin melkoisen annoksen päänparannusta.
-- Kuinkas nyt on? kysyi tuomari Varpukallio hetken kuluttua hra
Kenoselta. -- Eikö se ala jo ruveta vähitellen kuuntelemaan?