IV

Kun Kammola joutui, mitä sen asujamiin tulee, noin surkeaan tilaan,

niin näytti taas onnen päiväpaiste runsaimmassa mitassa valaisevan

Tarmolan talon väkeä. Kuin ruokittu kyhkyläinen astuskeli hymyssä suin

Tarmo, nähdessään joka suunnalla tyytyväisiä muotoja.

Naispalvelijat puuhasivat ja nauraa kitkuttivat hyörien askareissaan

edestakaisin. Vuolamoinen astuskeli pihan poikki kuin kukko, ajatellen,

kuinka parin päivän päästä Sulikki oli taipuva hänen tuumiinsa.

Tarmolan lihava emäntä, hyvätuulinen ja hymysuinen Kyllikki, liikkui

kattiloiden ja maitopulikoiden väliä, vankka avainkimppu kupeella,

punottaen ja puhisten. Sarmi ja Vieno istuivat portailla, vaipuneina

tulevaisuuden unelmiin, eivätkä juuri nähneet eivätkä kuulleet muita,

kuin toisiaan.

Kun Tarmo oli saanut Tieran tavata, he lähtivät Kammolaan tietäjän

kanssa tuumailemaan häiden vietosta ja pyytämään Kammoa lukemaan onnen

sanoja ja tekemään taikoja nuorten kunniaksi.

Saapuessaan Kammolaan, näkivät miehet Kammon seisovan kannuksen eli

noitarummun edessä, jota päristimellä eli arpavasaralla kosketteli,

jotta sen helyt kalahtelivat ja sen rumpukalvo kumahteli. Kiihkeästi

tietäjä luki loitsurunoja. Sitten hän hetken kuulosti. Mutta arpa ei

tuonut toisia sanomia, ääneti oli.

Kuullessaan miesten lähestyvän, Kammo viskasi kaunuksen syrjään ja

katsella murjotti tulijoihin.

-- Mitäs nyt tietäjä tiedustelee? kysyi vikkelä Tiera.

-- Semmoista, jota ei koskaan ole aavistanutkaan tarvitsevansa

tiedustella. Ajatelkaa, tyttäreni, tuo hattara, on karannut tuon

ruotsalaisen poikanulikan kanssa!

Tarmo vihelti, osoittaen suurta kummastustaan ja Tiera löi vasempaan

reiteensä kämmenellään ja sanoi: mitä minä kuulen! Hervotonna Kammo

vaipui kivelle, eteensä tirkistellen. Vaan äkkiä hän hypähti pystyyn,

kohotti oikean nyrkkinsä taivasta kohden ja huusi: Kuule Ukko valani!

Hengellään he saavat vastata tästä äärettömästä häpeästäni, kunhan

heidät käsiini saan. Minä etsin heidät esiin vaikka vuoren sisästä, tai

maan alta, tai meren pohjasta.

-- Kylläpä tämä oli ikävä juttu. Ei tullutkaan kaksoishäistä mitään,

virkkoi Tarmo.

-- Kiitä onneasi sinä ja poikasi, ettei tuommoinen mera sukuumme

joutunut!

-- Ehkäpä niinkin. No, tulethan emosi kanssa häihin?

-- Emoni on mennyt teille tietämättömille! Minä olen yksinäinen mies

ja yksin tahdon olla. Älkää siis minua odottako. Minä en voisi kärsiä

ihmisten salaista ilkkumista. Oi, olenhan usein muille ilkkunut, ja nyt

saan itse kokea, miltä se tuntuu!

-- Koeta nyt tointua Kammo, sanoi leppeä Tarmo.

-- Minä kyllä hoidan itseni, virkkoi loihtija.

-- Minua ei tarvitse sääliä. En minäkään ole ketään säälinyt enkä aijo

sääliä.

Miehet läksivät pois. Pahalle päälle joutui Kammo heidän mentyään,

särki kaikenlaisia työkaluja, noitui ja kiljui, kunnes vihdoin

väsyneenä vaipui kentälle lyhyeen, levottomaan uneen.

Miesten saapuessa Tarmolan pihaan, Kyllikki heti huomasi heidän nolosta

ja miettivästä katsannostaan, että jotakin varsin merkillistä oli

tapahtunut.

-- Mikä miehiä riivaa? hän kysyi, kun Tarmo ja Tiera tulivat pihaan.

-- Et saanutkaan miniää taloon, sanoi Tarmo.

-- Eikö hän suostu? Uskottaako hän?

-- Sulikki on karannut sen ruotsalaisen pojan kanssa.

-- Kas raatoa! huudahti Vuolamoinen. Sittekin pääsi minusta.

-- Vai semmoinen se Sulikki olikin! sanoi Sarmi.

-- Hyvä, että hänestä aikonaan päästiin, jatkoi Kyllikki kädet

puuskassa. Ja ruotsalaisen kanssa! Kyllä Kammo nyt on suuttunut!

-- Hän on raivoissaan melkein, sanoi Tiera. Eikä noitarumpukaan vielä

ilmaissut, mihin ovat paenneet.

-- Kyllä heti pahaa aavistin, kun Kammo otti tuon poikanulikan

huostaansa, vaan kuka tietäjää uskaltaa neuvoa, jatkoi hän. Ja Irjakin

on karannut.

-- Irjakin karannut! kertoi Kyllikki. Onhan maailma kohta mullinmallin!

Mikä Irjalle tuli?

-- Ei Kammo sitä selittänyt. Vaan huononlainen on sopu ollut emon ja

pojan välillä.

-- Ukko olkoon kiitetty, että meidän perheessämme sopu ja onni on

voimassa, lopetti nyt Tarmo puheen. Nyt toimeen kukin! Huomenna häät

vietetään.

Idän taivaalla heloitti oikea hääpäiväaurinko selkeällä taivahalla.

Puut punalle paistoivat, salot siintivät sinelle sen purppuravalossa.

Lämmin liekkui lounahasta ja metsä meelle haiskahteli, ahovieret

viertehelle, kun Vieno astui portahille ja istahti ihailemaan ilopäivän

kauneutta. Ja kuitenkin, kaipauksen huokaus kohosi hänen rinnastaan.

Armas koti oli jätettävä ja uusiin oloihin oli tottuminen. Säälillä

hän myös ajatteli Kammolan surkeita oloja ja kuinka hänen lapsuutensa

tuttava ja ystävä Sulikki oli unhottanut velvollisuutensa. Olisihan

tietäjän tytär kauneudellaan häissä herättänyt huomiota, ollut

suotavana lisäkoristuksena. Ja huomiota hän nytkin herätti -- vaan

kuinka?

Leipämuruja ja suurimia oli nuorella tytöllä helmoissaan. Kanaparvi

läheni kaakottaen kaivattua ystäväänsä ja heidän johtajansa astuskeli

arvokkaasti, käännellen päätään oikealle ja vasemmalle joukkueensa

seurassa, silloin tällöin noukkien vähän muruja, joita Vieno oli

pihalle heittänyt. Teistäkin minun pitää erota, huokasi Tarmon tytär

ja samassa kajahti häntä vastaan raitis kukkokiekaa. Nauruun vetäysi

nuoren tytön suu. Kyllikki meni nyt tyttärensä ohitse loppuvalmistuksia

toimimaan aittoihin ja kellareihin. Hellästi hän katseli rakasta

Vienoaan, toivoen toki, ettei tälle tulisi osaksi ne vastahakoisuudet,

joita kansanrunot niin runsaasti miniöille, jopa joskus vävyillekin,

osaksi panevat.

Päivä kului ja alkoi hääväkeä saapua Tarmolaan. Pirtin rahit olivat

kohta täynnä käskettyä väkeä; etehisessä ja sintsissä pysähtyivät

kuokkavieraat, joita jo tähän aikaan löytyi tämmöisissä tilaisuuksissa.

Isot olivat häät. Häränpaistia ei tietysti ollut sinnepäinkään kuin

Pohjolan häissä, joissa kohtuullinen sotajoukko olisi kyllänsä saanut

siitä otuksesta, jonka häntä häilyi Hämehessä ja jonka pää keikkui

Kemijoella, vaan kyllin löytyi ruokaa ja kotitekoista olutta vuoti

tynnyrin sisustat tyhjiksi.

Ja morsianta itketettiin ja lohdutettiin, opastettiin ja neuvottiin,

kuinka olla, miten eleä miehelässä. Sulhoa myös neuvottiin, kuinka

hänen tuli vaimoaan kohdella. Muuan vanha hämäläinen lausui Sarmille:

Kuulesta, kun ma sanelen,

Kuin sanelen, kuin puhelen

Tästä liinalinnustasi,

Saamastasi kanasta:

Kiitä sulho onneasi

Hyvän saaman saamastasi,

Kun kiität, hyvinki kiitä,

Hyvän sait, hyvän tapasit,

Hyvän luojasi lupasi,

Hyvän antoi armollinen.

Ja Tiera puhui Vienolle:

"Ei suu suolle vieä,

Ojavarrelle oteta.

Vievät viljamättähältä,

Vievät vielä viljemmälle,

Ottavat oluttuvilta,

Ottavat oluemmille.

Onpa sulho suojanasi.

Mies verevä vieressäsi;

Et panna pahenemahan

Paunahan paranemahan,

Miehen kyntäjän kylelle,

Leivän saajan leuvan alle."

Luemme kirjoissa ainakin ennen löytyneen n.s. hovinarreja, jotka

kokkapuheillaan ovat suhdanneet eli hillinneet herrojensa liian

valoisia ajatuksia ja siten varjostaneet ylönpalttista päiväpaistetta.

Vähän siihen tapaan oli meidänkin esi-isillämme muinoin tapana

lamauttaa ehkä liiallista hääiloa "lommaamalla" eli moittimalla

morsianta. Niinpä nyt Vieno sai kuulla seuraavan päinvastaisen

ansioluettelon, joka oikeastaan Sarmille suunnattiin:

"Käkesit käkösen tu'oa,

Kuletella kukkolinnun

Tuo'a maalta maan parahan,

Veeltä valkian valita;

Puuttui konna koprihisi,

Sammakko satimehesi;

Saitp' on suolta suovariksen,

Ai'alta ajoharakan,

Korpin korpinotkelmalta,

Pellolta pelotuslinnun,

Mustan linnun mullokselta;

Löysit nartun naurismaasta,

Nirtun niintä kiskomasta;

Narttu naukui, nirttu niukui

Sulhon tullessa lähelle."

Vielä kesti häitä toisenkin päivän. Vasta kolmantena nuori pariskunta

alkoi lähtöä tehdä. Itkusilmin nuori vaimo sanoi hyvästit omaisilleen,

vieläpä talon elukoillekin ja vihdoin kotiseudun koivuille ja

katajille, kummuille ja kujille. Päätettiin, että Tarmolaiset talven

kuluessa tulisivat Vienoa uudessa kodissaan tervehtimään ja näin

kummallakin puolen lohdutettuina vihdoin erottiin.

V

Aurajokeen yhtyy vähän yläpuolella nykyistä Turkua lisäjoki, Vähäjoeksi

mainittu ja tämän vasemmalle rannalle, ei paljon yläpuolelle

yhtymispaikkaa, Räntämäen kirkko oli rakennettu. Räntämäelle oli

Nousiaisista piispanistuin siirretty ja edellisen kirkon läheisyydessä

Suomen piispa asui vv. 1229-1300. V. 1300 Turun tuomiokirkko valmistui.

Alapuolella yllämainittujen virtojen yhtymispaikkaa oli Koroisten

tilalla vähäinen kauppala, nykyisen Turun alku.

Melkein asumattomina olivat vielä tähän aikaan Auran rannat Räntämäeltä

joen suuhun, ellemme ota lukuun jotakuta isompaa rakennusta ja moniaita

kalastajamajoja. Vaan joen pinnalla vallitsi kuitenkin jotenkin vilkas

elämä. Aluksia liikkui edestakaisin ohitse samojen rantojen, joiden

välitse, nyt kiveen puettuina, Aura sameata vettänsä meren kohtuun

työntelee. Sitä miellyttävää näköalaa, joka nykyaikaan tarjoutuu

katsojalle Tähtivartion tai Samppalinnan kukkuloilta, ei siis näihin

aikoihin ollut ensinkään olemassa. -- Alastomina törröttivät Puolalan

ja Kakolan mäet.

Mutta paitsi tuomiokirkkoa ei myöskään linnaa, tuota toista

muistorikkainta paikkaa eli rakennusta vanhassa pääkaupungissamme,

tähän aikaan löytynyt olemassa. Linna valmistui vasta neljännellätoista

vuosisadalla, Birger Maunun pojan aikana. Jonkunlainen vartio siinä

kohdassa kuitenkin oli olemassa, n.s. "Skanssi" -- eroitettava

nykyaikaisesta kirkkomaasta -- jossa ritari Ragnar Ulfinpoika majaili

komentajana, jonkunlaisena voutina.

Muutamana myrskyisenä kesäpäivänä kulki siitä sivutse se kuutto, jossa

karkurimme nuoruuden tavallisella ajattelemattomuudella vaelsivat

kohden tulevaisuuden epävarmoja oloja. Kuuton kuljettaja laski Skanssin

sillan kupeeseen, jossa Ragnar Ulfinpoika, oikea viikingin perikuva,

pitkät kellertävät hiukset hartioille valuen, seisoi ihmetellen, miten

sen kokoinen alus tässä Herran ilmassa oli rohjennut aavaa merta

haistellakaan, sillä olihan saaristo suojannut suurimmista hyrskyistä.

Kuuton kuljettaja kehahti vähän alustaan, sanoi sitten luvanneensa

viedä nuoret piispan puheille. Ragnar arveli itsekseen, että kirkon

siunausta oltiin vailla ja toivoi ajatuksissaan menestystä nuorille,

sillä hän oli hyvänsuopa mies.

Monimutkaiset ovat ihmiskohtalot; eikä aavistanut sillalla seisoja,

minkälaisiin tekemisiin hän vielä oli joutuva niiden kanssa, jotka

olivat matkalla piispan taloon.

Vähäjoen rannassa noustiin maihin. Vaikka nuoret olivat monta kertaa

ruvenneet itseään valmistelemaan, miten ilmestyä piispan edessä, niin

nyt kaikki edeltäkäsin mietityt vastaukset piispan kysymyksiin olivat

aivan muistista kadonneet ja kumpikin pelkäsivät piispaa. Sulikki,

koska oli loihtijan tytär, sen miehen, joka oli niin monta kristittyä

rääkännyt ja Einar kun oli gottlantilaisen kipparin poika ja tunnettu

oli, ettei piispa tämmöistä salakauppiaan sukua suvainnut. Eivät he

ensinkään olisi paenneet piispan turviin, ellei heillä olisi ollut se

varma vakuutus, että siellä olisi ainoa pakopaikka, jonne ei Kammon

käsi ulottuisi. Oli heille mieleen johtunut valehdellakin piispalle

keitä olivat, vaan Einar piti piispaa miltei kaikkitietävänä ja siihen

luuloon kallistui Sulikkikin. Ja kummassakin eli se salainen toivo,

että, kun apua rukoilevina lähestyisivät piispaa, hän ei olisi ankara

heitä kohtaan.

Yksinkertainen oli piispan asunto. Kuistista tultiin etehiseen:

siitä meni ovi oikealle kädelle piispan asuinhuoneisiin. Piispan

etummainen huone oli melkein tyhjä huonekaluista, nurkassa Neitsyt

Maarian kuva, lapsi sylissä, puusta tehty ja valkaistu. Lattiat olivat

maalaamattomat, seinät valkaistut. Piispan varsinaisen asuinhuoneen

seinillä riippui kaunisrantuisia kankaita ja niitä vasten pari miekkaa

ja jousta. Nurkassa seisoi harppu, jota muuan kaniikeista soitti,

lauloipa myös heleällä äänellään siihen mukaan. Isohko pöytä nähtiin

myös ja pöydällä sakkipeli, johon piispa oli hyvin mieltynyt.

Pihassa odotti koko joukko väkeä saada puhutella piispaa, mikä missäkin

asiassa. Vihkiäisiä, lasten ristiäisiä, ruumisten siunaamisia anottiin

piispaa toimittamaan. Vaan ei tämä juuri kiirehtinyt kansan puheille.

Hän istui sakkipelin ääressä, kaniikki Marttinus seuranaan ja oli

vaipunut ajatuksiinsa, kun musta torni ja juoksija yhdessä ahdistivat

hänen valkoista kuningastaan, joka oli pelastettava, vaan miten?

Piispan muoto synkistyi. Kuningattaren ja hevosen avulla hän olisi

voinut pelastaa kuninkaansa, vaan kun hän ei saanut käyttää kuin

toista niistä, niin oli tappio auttamaton. Pimeys pääsee valloilleen,

jupisi Tuomas. Hänen terävät silmänsä ja kimakka äänensä osoittivat,

että niiden omistaja sai usein taistella omaa lihaansa ja vertansa

vastaan. Tänne olen uskottu pakanamaailman rajamaille, piispa jatkoi

ja vastustajoita on minulla semmoisia, joille ihmisyys ja rehellisyys

ovat outoja käsitteitä. Mitä voi kristinusko muuta, kuin taantua

näillä mailla! Ruotsissa vallitsee sekamelska sekä hengellisissä että

maallisissa oloissa ja sieltä ei ole paljoa apua toivottavissa. Onpa

melkein yhdentekevä, kuuluuko tämä maa Ruotsin alle tai ei. Pyhän Isän

välittömän suojeluksen alle minä pyrin sitä asettamaan ja suokoon Herra

minulle siihen voimaa.

Muuan diakooni raoitti etuhuoneen ovea ja ilmoitti kansaa olevan koossa

odottamassa päästäkseen piispan puheille.

-- Minä tulen, vastasi Tuomas. Suo Jumala minulle malttia jaksaa

kuunnella heidän turhanpäiväisiä valituksiaan ja toimittaa pyhät

toimitukset Sinulle mieliksi, hän huokasi ja meni. Kantaen kastemaljaa,

Marttinus häntä seurasi.

Kokoontuneiden joukossa oli myös muuan hengen heikko, joka istui

ruohokolla maan päällä, nojaten selkänsä seinää vasten. Hän oli tullut

saamaan piispan siunausta, ennenkuin astui yli elämän kynnyksen tuonne

kaameaan ijankaikkisuuteen. Hänen luokseen piispa ensin kääntyi ja

puhui moniaita lohdutuksen sanoja. Sitten hän kastoi lapset ja kuunteli

kristittyjen valituksia pakanoiden ilkitöistä.

Tulipa vihdoin Einarin eteen.

-- Ken olet? kysyi Tuomas.

-- Muutamasta laivasta olen jätetty maihin pakanoiden sekaan. Kristitty

olen, enkä voinut enempää kärsiä pakanoiden kohtelua. Olen paennut

turviisi, pyhä isä.

Einar oli puhunut ruotsia. Piispa mietti hetkisen.

-- Ja sinä, tyttö? hän nyt kysyi Sulikilta.

-- Hämäläinen minä olen. Isäni tahtoo pakoittaa minut väkinäisiin

naimisiin. Pyydän turvaa luonasi.

-- Sen saat. Mutta sinun pitää siinä tapauksessa, jos et jo ole

kastettu -- niin, niin -- et ole -- tulla Pyhän kasteen kautta

osalliseksi Herran armosta.

Tämä vaatimus vähän hämmästytti Sulikkia.

-- Viikon päivät ensin tulet valmistettavaksi siihen, koska sinulla ei

ole aavistustakaan kristinopin pääkappaleista.

Puhuteltuaan moniaita vielä, piispa meni, kaniikkinsa seuraamana,

sisälle.

Piha alkoi tyhjetä ihmisistä. Einar ja Sulikki jäivät seisomaan sinne,

vihdoin menivät pirttiin, jonne olivat nähneet useiden menevän.

Pitempää aikaa empimättä selitti Sulikki Einarille olevansa taipuisa

uuteen uskoon. Hänen aikeensa oli nimittäin seurata gottlantilaista

nuorukaista tämän kotiin ja siellä tulla tunnustetuksi Einarin

vaimoksi, jota varmaan toivoi, kunhan oli kristityksi ruvennut.

Mutta piispa heittäysi, tultuaan huoneeseensa, vuoteelle levähtämään

ja Marttinus avasi Pietari Lombardilaisen "Sententiarum libri qvatuor"

jonka kopioimisen oli saanut tehtäväkseen. Hän alkoi kultarannuilla ja

ruusunpunaisilla viivoilla sekä pisteillä kuvailla käsikirjoituksen

otsakirjoituksia ja lauseiden tai eri kappalten alkukirjaimia, niinkuin

siihen aikaan oli tapa tehdä.

Unen vienoon oli piispa jo menemäisillään, kun äkkiä kavahti istualleen.

-- Makealta maistuisi uni, hän puhui, sillä se irroittaa ihmisen

maallisista huolista, vaan en tahdo päiväunella pilata yöuntani,

joka muutoinkin on huono. Ahkera olet, Martti! Levähdä nyt hetkisen.

Ymmärrätkö oikein tuon kirjan sisältöä?

-- En, pyhä isä; olen mielinyt kysyä sinulta selitystä, vaan en ole

rohjennut vaivata sinua ehkä tuhmilla kysymyksilläni.

-- Niinkö vähän luulet minulla kärsimystä olevan?

-- Aina on sinulla minua kohtaan ollut kärsimystä, vastasi Marttinus.

Nyt alettiin keskustella. Kohta vaellettiin skolastisuuden

sokkelolinnassa ja pohdittiin kysymykset, miksi Kristus on Jumalan

poika eikä Jumalan tytär ja pitikö Latsaruksen perillisten jättää

takaisin perittävä omaisuutensa, kun Latsarus herätettiin kuolleista,

vieläpä sekin kysymys, miksi ei ihmisellä ole sarvia päässä, j.n.e.

Puhuttiin sitten autuaitten ruumiista, jotka monivärisinä väikkyvät,

kun Isän autuus heitä valaisee. Ja silloin alkaa se sabbattipäivä, jota

ei ilta koskaan päätä.

Piispa käski Marttinuksen laulaa ja säestää harpulla se laulu, joka

kuvaili tuota autuaitten riemua ja Marttinus otti sopesta harpun ja

alkoi, sointuvalla äänellä laulaa:

"Me receptet Sion illa,

Sion David urbs tranqvilla,

Cujus faber auctor lucis,

Cujus portae signum crucis,

Cujus muri lapis vivus,

Cujus custos rex festivus,

In hac urbe lux solennis,

Ver aeternum, pax perennis.

Urb coelestis, urbs beata,

Supra petram collacata,

Urbs in portu satis tuto,

De longinqve te saluto,

Te saluto, te suspiro,

Te affecto, te reqviro!"

eli suomennettuina, suunnilleen näin:

Minut on vastaanottava Sion, Davidin tyven kaupunki, jonka rakensi

valon luoja, jonka portit ovat ristinmerkki, jonka portit ovat elävästä

kivestä, jonka vartijana on riemullinen kuningas. Siinä kaupungissa on

juhlallinen valo, ikuinen kevät, ainainen rauha.

2. Taivaallinen kaupunki, onnellinen kaupunki rakennettu kalliolle,

kaupunki turvallisessa satamassa, kaukaa sinua tervehdin, sinua

tervehdin, sinua ikävöin ja kaipaan, sinua etsin!

Ilta-aurinko loi pienen ristikkoikkunan läpi valonsa piispan kasvoille.

Läheisen kirkon kello alkoi iltarukoukseen soida. Piispa laski kätensä

ristiin ja Marttinus supisi, helmiä rukousnauhassaan siirrellen,

"Gloriat" ja "Ave Mariat."