Samana päivänä kun Halfdan lähti matkalle, saapui hämäläisten luo
Kammon äiti, Irja, lähes 70-vuotias akka, jonka muodossa vielä kajasti
nuoruuden päivien kauneus. -- Monta oli Irjalla aikoinaan ollut
kosijaa, vaan reipas Turnamo hänet; vihdoin sai. Vuosia he elivät
yhdessä, kaksi lasta heille syntyi ja elämä tuntui heistä, niinkuin
useimmista nuorista, varsin huvittavalta. Mutta eihän sitä pysyväistä
onnea ole ihmiselle suotu. Muutamana päivänä tuli joukko kristityitä
heidän kotiinsa, menettelivät itsevaltaisesti ja, kun Tarmo mieli
vastustelemaan, tappoivat hänen ja hänen vanhemman, nelivuotisen
poikansa. Nuoremman, Kammon, jättivät eloon. Tästä hetkestä vannoi
Irja ikuista vihaa kristityille ja valan hän kyllä oli parhaan kykynsä
mukaan koettanut täyttää. Kristittyjen ihmisrakkautta hän soimasi,
kutsuen heitä verikoiriksi ja oli erittäinkin koettanut kasvattaa
poikansa tuon uuden uskon leppymättömäksi vastustajaksi.
Tämän vuoksi Irja, kun sai selvän Kammon toimista Einarin suhteen,
ei suinkaan joutunut hyvälle päälle. Hän oli ainoa, joka loihtijalle
uskalsi totuuden sanoa ja Kammo häntä pelkäsikin enemmän kuin muita,
vaikka hän toisaalta oli tottunut luottamaan siihen, että emon
peloittavaisuus pääasiallisesti oli sanoissa eikä toimissa.
-- Oletko tosiaankin niin arvosi alentanut, että otat hoitaaksesi
kristittyä? kysyi Irja pojaltaan.
-- Gottlantilainen kippari maksaa minulle hyvästi ja olemmehan
tekemisissä kristittyjen kanssa omassakin maassamme ja yhä enemmän
tulemme heidän kanssa tekemisiin. En minä kristityitä kuitenkaan aio
ruveta puoltamaan ja raahin heitä tappaakin, jos asianhaarat niin
vaativat.
-- Ja kipparin myös paransit?
-- Hyvää maksua vastaan, tietysti.
-- Ukko ei anna itseään pilkata. Paljoa enemmän menetät kuin voitat
noiden vehkeittesi kautta. -- Jos isäsi eläisi, et uskaltaisi näin
menetellä.
-- Minä olen täysikasvuinen ja tiedän mitä teen. Parasta on, ett'et
sekaannu asioihini, emo, muutoin emme sovi saman kurkihirren alle
asumaan, puhui Kammo, joka häpesi ympärillä seisovia.
-- Vai siltäkö kuuluu! Kyllä minä raahin muuttaa. Ota kristityltä
luoksesi asumaan. Ne maksavat enemmän.
Äidin ja pojan ympärillä seisovat hämäläiset. Emon puolta he
ajatuksissaan pitivät, vaan eivät uskaltaneet sitä julkisesti osoittaa.
-- Lähdetään kalastamaan! sanoi Kammo hämäläisille, päästäkseen
ikävästä keskustelusta ja kohta miehiä meni veneitä lykkäämään vesille.
Vaan Irja istui, tirkistellen eteensä ja kertoi kertomistaan: muutoin
emme sovi saman kurkihirren alle asumaan. Mikä häpeä kuulla semmoista
omalta lapseltaan! Niitä sanoja hän vielä saa katua! Ja vielä tuokin
riivattu parkuu!
Houreissaan Einar huusi tavan takaa jotakin, vaan ei kukaan hänestä
huolta pitänyt.
Iltapäivällä miehet palasivat kalastusmatkaltaan. Kammo pyysi silloin
emoltaan anteeksi ajattelemattomat sanansa ja Irja katsoi viisaammaksi
olla antavinaan anteeksi, lupasipa vieläkin pysyä poikansa kodissa.
Seuraavana päivänä hän ja moniaat muut lähtivät asuinpaikoilleen
sisämaahan, vaan Kammo, Tarmo ja Karjalan miehet jäivät vielä
rantamaalle, samoin nuoriso.
Kolme päivää tämän jälkeen Einarin tauti alkoi kääntyä paremmaksi.
Hikoileminen ja levollinen uni osoittivat vaaran olevan ohitse. Vaan
vielä hän oli niin heikko, ett'ei moneen päivään pystynyt jaloilleen
astumaan.
Sarmin ja Vienon väli oli tullut mitä hellimmäksi, kun sitä vastoin
Vuolamoinen oli jotensakin tyytymätön Sulikin käytökseen.
Vihdoin alkoivat muutamat kiiruhtia kotiaan kotiaskareita toimimaan ja
eräänä aamuna lähdettiin sitten liikkeelle.
Tarmon ja Kammon talot eivät olleet kuin puolen peninkulman matkan
päässä toisistaan.
Leveänlainen polku johti kumpaankin.
Kun Irja näki Kammon ja Sulikin lähenevän, joku kolmas seurassaan, joka
vaivaloisesti astuskeli, niin veri kuohahti hänen suonissaan. Hän sitoi
huivin leukansa alle ja mietti lähteä matkoihinsa.
-- Mihin matka, emo? kysyi Kammo, aavistaen, ettei hänen emonsa ollut
hyvällä tuulella.
-- Luuletko, että minä aijon kristittyjen kanssa saman katon alla asua?
vastasi Irja.
-- Sitä ei sinun tarvitse tehdäkään.
-- No mihinkä aijot tuon hylyn asettaa?
-- Kyllä siitä huolen pidän. Aitassa tarkenee kyllä kesäaikana.
-- En aijo myös syödäkään kristittyjen kanssa samassa pöydässä.
-- Sitäkään ei sinun tarvitse tehdä. Sulikki kantakoon hänelle ruuan
aittaan. Oletko nyt tyytyväinen?
-- En.
-- Sitä melkein aavistin. Kuka voi sinulle mieliksi olla? Olenhan
koettanut mukaantua vaatimuksiisi, sekään ei auta.
-- Ei auta, kertoi Irja. Esi-isien henki ei asu sinussa ja sitä saan
ikäni murehtia. Olen kasvattanut sinut huolellisesti. Mikä onneton
kohtalo on lamaissut toimeni? Enkö ole Ukkoa uhreilla lepyttänyt?
Ja kuitenkin hän on nurjamielinen minulle, kun sallii minun kärsiä
tällaista!
Hiljaa nyyhkien vaipui vanhus rahille. Vaan Kammo heittihe pöydän
ääreen istumaan. Sitten nousi ja vei Einarin aittaan. Ei kuulunut
puhetta paljon loihtijan kodissa sinä päivänä, ja sekavilla tunteilla
kukin pani levolle, kun maatapanoaika oli käsissä. Nuorten keveämmällä
mielellä Sulikki ja Einar toivoivat valoisempaa tulevaisuutta, vaan
Irja ja Kammo eivät suuria toivoneet.
Seuraavana päivänä tuli kuitenkin jotakin vaihtelevaisuutta ikävyydelle
Kammon kodissa. Avunetsijöitä kävi toinen toisen perästä loihtijan
luona; mikä etsi paranemista taudista, mikä kadotettua tavaraa, mikä
lemmen nostamista j.m.s.
Viisi vuotta oli Kammo jo leskimiehenä oleskellut. Olipa vähän
miettinyt uudestaan naimisiin mennä, vaan itaruutensa häntä siitä esti,
ehkäpä myös pelko, että kotiolot tulisivat vielä tukalimmiksi, kuin jo
olivat.
Päivä päivältä Einarin voimat varttuivat. Ei hän juuri paljon
suomenkieltä osannut puhua, vaan päivä päivältä Sulikki häntä
totutti sitä kuulemaan ja hyväpäinen Einar alkoi jo suunnilleen
ymmärtää sitä, jopa puhuikin hiukan. Opettaminen ei ollut liioinkaan
vaikea, kun Sulikki taisi ruotsinkieltä jotakuinkin. Usein nuoret
ilvehtivät toistensa puheelle ja nauroivat ääneen, mikä aina herätti
tyytymättömyyttä Irjassa. Tämä toivoi sen päivän kohta koittavan,
jolloin gottlantilainen nuorukainen saisi palata, vaan sitä päivää
hän sai odottaa kauvemmin, kuin oli luullut, sillä Halfdan sairastui
kuumeeseen, päästyään Suomen lahden perukkaan ja se seikka viivytti
kolmella viikolla hänen palausmatkaansa, josta syystä hän kiroili
tuhmuuttaan, kun ei ole antanut Kammon vahvistuttaa häntä kuumetta
vastaan.
Muutamana iltana, kun kylpy oli valmis Kammolassa -- niin nimitettiin
loihtijan taloa -- vietiin Einar saunaan. Loihdevettä heitettiin
kiukaalle ja nuorukaista kylvetti itse Kammo vastalla, jonka varpuja
oli kolme iltaa peräkkäin taitettu päivänlaskun aikana korkeasta
koivusta. Lemmennostosanat loihtija luki ja rikas, korkeasukuinen
gottlantilainen nainen oli, johon Kammo, muka unissa saadun ilmestyksen
mukaan koetti taivuttaa nuorenmiehen mieltä. Einar kyllä kummasteli
loihtijan kaikkitietäväisyyttä, kun ei tullut arvanneeksi, miltä
suunnalta tuo luottamustoimi oli uskottu loihtijalle.
Muutamana aamuna Einar pyysi Kammolta jousen ja keihään, mennäkseen
metsään. Ehkäpä joku saalis olisi siellä tarjona. Meni loihtijalta
suu vähän nauruun, kun vastasi, ett'ei nyt ollut metsästysaika, vaan
syyspuoleen ja talvella varsinkin. Einar kuitenkin meni metsään, ottipa
kuitenkin aseet mukaansa, jos joku vaara uhkaisi siellä.
Syvissä ajatuksissa hän kulki kaitasta polkua, mietiskellen
kotiseuduillaan kuultuja satuja hohtavista auringon vaunuista, jotka
oli tehdyt Muspelin tulikipinöistä. Myös hänen mieleensä johtui Tor'in
seikkailut Geirrödin, Rungen'in ja Trymen kanssa. Ja luonnollisesti
Freja, rakkauden jumalatar, lennähti hänen mieleensä, kun hän muisteli,
kuinka Kammo oli häneen vitsoilla lempeä istuttanut. Ei hän kuitenkaan
ollut tuntenut mitään halua ruveta kosimaan gottlantilaista neitoa.
Mutta äkkiä hän kavahti, kun mesikämmen kahdella jalalla tuli häntä
vastaan. Ei hän kerennyt edes jousta jännittää, se putosi hänen
hervottomasta kädestään maahan. Keihäs hänellä jo oli kohotettu, vaan
samassa kontio alkoi sylipainin nuoren miehen kanssa ja tämä keijahti
kohta selälleen maahan.
Sattumus kuitenkin hänet siitä vaarasta pelasti. Kolme hämäläistä
sattui paikalle saapumaan ja heidän peitsiensä ja kirveittensä iskuista
metsän kuuluisa kuningas sai kuoliniskun.
Karhu oli kuitenkin repinyt Einarilta rinnasta vaatteet ja näkyviin oli
tullut hopearisti ristiinnaulitun kuvalla. Hämäläiset sattuivat olemaan
kristityille tällä hetkellä erittäin suutuksissaan.
-- Turhaanpa tässä nyt Otsoa rääkättiin. Se oli aivan oikeissa
hommissa, jupisi muuan hämäläinen.
-- Kaksi paistia tässä täytyy saada! sanoi toinen.
-- Hoi mies! Taidatko suomea? karjasi kolmas.
-- Vähän vain, vaikerteli Einar, jonka karhun kouristus ja uusi pelko
hengestään oli säikähyttänyt pahanpäiväisesti.
-- Sinun pitää kuolla, huudahti ensimäinen puhuja, kohottaen kirveensä.
-- Olet kristitty!
Einar yritti lähteä pakoon vaan äskeinen puhuja tarttui häneen ja
olisipa hän pian hengestään päässyt, ellei Sulikki olisi paikalle
saapunut. Hän oli muka menossa tervehtimään muutamaa tuttavaansa
ja samassa isänsä asioilla. Ei tie metsän kautta juuri oikaissut,
vaan loihtijan tytär aavisti, että hän siellä tapaisi Einarin, johon
hän oli alkanut mieltyä mieltymistään, ensinkin sääliväisyydestä ja
sääliväisyyshän on joskus hellimmänkin tunteen edelläkävijä.
-- Irti miehestä! huusi Sulikki hämäläiselle.
-- Hän on kristitty! vastasi tämä.
-- Vaikkapa, jatkoi loihtijan tytär. Hän on isäni suojeluksen alla.
Isäni aseet on hänellä; tunnettehan merkit.
Hämäläinen päästi vastenmielisesti Einarin.
-- Ei pitäisi Kammon kristityitä suojella, hän mutisi.
Miehet rupesivat siinä tuumailemaan; vaan Sulikki ja Einar lähtivät
kävelemään. Kun olivat asioillaan käyneet, he palasivat Kammolaan.
Kammolle kerrottiin sitte tuosta kummasta tapahtumasta. Irja istui
loukossa ja mutisi: Aivan niin. Kristityitähän Kammon suvun tulee
suojella!
Saman päivän iltana Sulikki ja Einar tapasivat toisensa pienoisen puron
varrella, jossa istahtivat päivän merkillisiä tapahtumia miettimään.
-- Henkeni olen nyt sinulle velkaa, alotti Einar. Millä sen maksan?
-- En maksun edestä sinua pelastanut, vastasi Sulikki.
-- Sinä olet minulle ollut niin ystävällinen, jatkoi Einar. Ikävä olisi
oloni täällä, ellet sinä olisi sitä sulostuttanut.
Sulikki katsoi lirisevää puroa.
-- Onhan se kummanlaista, hän sanoi, että jouduit meille.
-- Suomenkieltä oppimaan, lisäsi Einar.
-- Minä olen huono opettamaan, jatkoi Sulikki.
-- En olisi keltään muulta niin pian oppinut. Sointuva äänesi kaunistaa
puheesi ja ellen ymmärrä kaikkia sanojasi, ymmärrän silmiesi kieltä.
-- Puhunko minä silmillänikin? kysyi Sulikki, luoden silmänsä alaspäin.
Tämä naivinen kysymys oli kanssapuheen huippu. Einar kietoi
käsivartensa Sulikin niskan ympäri ja painoi muiskun hänen huulilleen.
Siinä he sitten istuivat hurmaantuneina, nauttien nuoruuden ensi lemmen
suloisuutta, heijastusta henkimailman autuaitten tunteista. Lännessä
laski aurinko, jättäen jälkeensä kultameren taivaalle. Silloin,
ikäänkuin unelmasta heräten, onnelliset kotia kohden läksivät astumaan.
Puhuttiinhan myös Vuolamoisen tuumista ja Sulikki sanoi ei huolivansa
hänestä. Nuoret miettivät paeta, jos väkinäistä menemistä Tarmolan
pojalle Kammo alkaisi vaatia. Mihin, siitä ei vielä päätetty. Tottahan
johonkin osattaisiin.
Kammo kysäsi muorilta kärtyisellä äänellä, mistä nyt tulivat, kun
saapuivat melkein yhtaikaa. Irja siihen tokasi:
-- Kai lienee Sulikki käynyt kristittyä pelastamassa.
Pari päivää tämän jälkeen Tarmo tuli Kammolle ilmoittamaan, että Vieno
nyt oli luvattu Sarmille ja että sopisi pitää jonkinmoiset kaksoishäät
Tarmolassa, koska Vuolamoinenkin alkoi ikävöidä kumppania.
Tähän ehdotukseen Kammo mielellään suostui ja olipa Irjakin kerran
samaa mieltä kuin hänen poikansa. Tyytyväisenä vanhat siis erosivat
toisistaan, päätettyään, että häät vietettäisiin viikon päästä. Mutta
nuoriin tuo ilmoitus tietysti vaikutti vähemmän hupaisesti, sillä,
vaikka olivatkin päättäneet paeta, niin oli outo tulevaisuus, vaarat ja
ehkäpä hengen menettäminen odotettavissa. Jokainen päivä lisäsi heille
levottomuutta, vaan lisäsi myös heidän hehkuvaa rakkauttaan.
Mihin oli paras paeta? Löytyikö paikkaa, josta ei tietäjän loihtutemput
voisi löytää ja paluuttaa? Tätä he enin pelkäsivät. Jos ei Kammo olisi
tietäjä, hätäkö silloin!
Päivä kului toisen perästä. Vastustamattomasti hetket kiitivät
eteenpäin. Eikö alkanut jo selvitä, mihin oli pelastuminen?
Päivänä jälkeen Tarmon käynnin Kammolassa yhdeksän miestä astui kujaa
tietäjän taloon. Niin montaa miestä ei yksityisesti vielä ollut tullut
Kammon puheille, ja tämä tirkisteli tulijoita kummastellen, mitähän
asiaa heillä olisi.
Miehet näyttivät olevan hämillään. Heidän joukossaan huomattiin myös
ne kolme, jotka olivat kristityille niin vihoissaan ja jotka olivat
Einarin karhun kynsistä pelastaneet.
-- Paljopa nyt tulee vieraita, sanoi Kammo, luoden tulijoihin tutkivan
silmäyksen. Kuuluuko erinomaisempia?
-- Kuuluuhan yhtä ja toista, sanoi muuan karhuntappajista. Kristityt
ovat polttaneet riihemme, vieneet viljamme ja rääkänneet elukoitamme;
me tulemme kysymään mikä siihen mahtanee syynä olla.
-- Tietysti kristittyjen ilkeys. Sehän on hyvin yksinkertainen asia,
vastasi Kammo.
-- Olisikohan tuohon muitakin syitä? kysyi muuan.
-- Muita syitä siihen ei tarvitse etsiä, vastasi loihtija. Siinä on jo
kyllin syytä.
-- Mutta entäpä siihen löytyy muitakin syitä, sanoi muuan joukosta,
terävästi Kammoa katsellen.
-- Mitä tämä merkitsee? tiuskasi Kammo, jos muita syitä tiedätte, miksi
tulette niitä _minulta_ kysymään?
-- Tulemme niistä kanssasi puhumaan, äläkä siitä pahastu. Me uskomme
Ukon olevan meille närkästyneenä.
-- Lepyttäkää hänet sitte paremmilla uhreilla kuin tähän asti.
-- Me luulemme, että Ukko on tuskaantunut, kun ensimäinen miehemme
kristityitä auttaa, jopa suvaitsee heidät asuakin luonaan.
-- Semmoinenko oli asianne? huusi Kammo ja hänen muotonsa muuttui. Ulos
heti paikalla tai panen mahtini liikkeelle ja koirina sekä sikoina
saatte täältä kotiinne palata!
Äkkiä miehet siirtyivät ulos, paitsi kahta, jotka polvistuivat Kammon
eteen ja rukoilivat armoa ja anteeksiantamusta.
-- Ulos tekin! huusi tietäjä ja potkasi heitä. Kulmainsa alta
kurkistellen he vetäysivät takaperin ulos.
Irja, joka oli istunut loukossa, ihmetteli, kuinka Kammo noin kohtelee
siivoja ihmisiä.
-- Se ei koske sinuun. Minä tuskaannun kaikille.
-- Mutta kyllä he olivat oikeassa.
-- Tietysti, niinkuin sinäkin aina olet. Parasta on, että painat samaa
tietä kuin hekin!
-- Kyllä minä raahin lähteä, sanoi Irja ja rupesi kokoilemaan vasuun
vaatteitaan, joita ei paljoa ollut. Sitten hän hyvästiä jättämättä meni
ulos.
Pöydän päähän rahille istahti nyt Kammo ja alkoi miettiä.
-- Hiisikö nyt kaikki minua vastaan usuttaa? Eivät häpeä, eivätkä
pelkää! Minun täytyy näyttää jollakin voimallisella tavalla, että
Kammon kanssa on vaarallinen joutua riitaan. Ja emoni! En voi häntä
kärsiä enää. Menköön mihin tahtoo! Paleltukoon korpeen, jos ei saa
suojaa kenenkään luona! -- Hm... Ja siitä, että olen kristittyjen
kanssa vähän tekemisissä, syntyy tämmöinen melu! Kateutta se on
osaksi. En suinkaan minä aijo ruveta kristityitä suojelemaan. Tämä
yksityiskohta on poikkeus vain.
Kyllähän miehet nyt suuttuivat minulle. Vaan suuttukoot. Se ei sovi
että minua tullaan neuvomaan. _Loihtijaa_ neuvomaan!
Näin mietiskeli Kammo asemaansa. Nuoret sill'aikaa olivat asettuneet
ladon taa ruohokkoon, ja olipa heilläkin miettimistä, mihin mennä,
sillä mennä täytyi -- pois täältä ennenkuin häitä pidettäisiin. Tultiin
vihdoin siihen päätökseen, että _kristittyjen_ luona olisi varmin
suoja, koska ei Kammon mahti sinne ulettuisi. Vaan miten uskaltaa
mennä esim. Räntämäelle, piispan turviin? Piispa oli tuskaantunut
gottlantilaisille ja, kun kuulisi Einarin olevan gottlantilaisen
kipparin pojan, niin kyllä siitä tulisi aika mellakka. Vaan mitäpä
tuota oli pakko tunnustaakaan. Toinen kohta oli myös arveluttava: matka
sinne oli pitkä maitse ja meritse pääsy epätietoinen, riippuva siitä,
sattuisiko purjehtijaa sinne päin meneväksi juuri siihen aikaan.
Yöllä sen jälkeen kuin viimemainitut tapaukset tapahtuivat, nuoret
lähtivät karkuun. Meren rantaa kohden suuntasivat matkansa. Ja jo
seuraavana aamuna muuan kuutto lähti hämäläisten satamasta Turkuun.
Kuuton kuljettaja tunsi Sulikin Kammon tyttäreksi ja otti heidät
alukseensa, vaikk'ei nuorilla ollut mitään, jolla maksaa. Kuljettiinhan
paljon muinoin maksuttakin.