LUKIJA

... Oli yö, kun astuin kadulle eräästä talosta, jossa läheisille

ystävilleni olin lukenut ensimmäisen painetun kertomukseni. Paljo oli

minua sen johdosta kiitetty ja mielihyvän tuntein kulin autiota katua.

Ensi kerran tunsin täyttä elämisen nautintoa.

Oltiin tammikuussa. Yö oli selkeä ja kirkkaalta, tähtiä tuikkavalta

taivaalta henki maan päälle raikasta kylmää. Puiden oksat, jotka

riipattivat aitojen ulkopuolella, heittivät tielleni kummallisen

koukeroisia varjoja ja heleinä ja iloisina kimaltelivat lumihiuteet

kuun sinertävässä hämyssä. Ei ainoatakaan elävää olentoa ollut

näkyvissä ja lumen narske jalkojeni alla oli ainoa ääni, joka häiritsi

tämän kirkkaan ja minulle muistorikkaan yön juhlallista hiljaisuutta.

Minä ajattelin:

-- On hyvä, että saa jotain aikaan täällä maailmassa! Ja rikas

mielikuvitukseni loitsi eteeni tulevaisuuteni...

-- Kirjoituksenne on mainio tuote! Se on totta! -- sanoi joku

ajattelevasti selkäni takana.

Vavahdin odottamattomasta kohtauksesta ja katsahdin taakseni.

Pieni, tummapukuinen mies tuli rinnalleni ja alkoi kulkea kanssani

katsellen minuun terävästi hymyillen. Kaikki oli hänellä terävää:

katse, poskipäät, leuka; koko hänen pieni, kuiva vartalonsa oli

omituisen kulmikas. Hän kulki kevyesti, melkeinpä äänettömästi, aivan

kuin liukuen lumella. Kun en ollut huomannut häntä ystävieni parissa,

ihmettelin suuresti hänen sanojaan. Kuka ja mistä hän oli?

-- Olitteko tekin kuuntelemassa? -- kysyin.

-- Minulla oli se kunnia.

Hän puhui kimeällä äänellä. Hänen huulensa olivat ohuet ja pienet,

mustat viikset eivät riittäneet peittämään niiden alituista hymyä, joka

teki vastenmielisen vaikutuksen, sillä tunsin, että sen takana piili

karvaita, minulle aijottuja sanoja. Mutta olin liian hyvällä tuulella

pysähtyäkseni sen pitemmältä tutkimaan tuota piirrettä seuralaisessani

ja varjona vilahtaen silmiini se katosi tiehensä itsetyytyväisyyteni

kirkkauden edessä. Kulin hänen rinnallaan ja odottelin, mitä hän

sanoisi ja salaa toivoin, että hänkin ottaisi puheeksi ne hauskat

hetket, jotka minulla sinä iltana oli ollut. Ihminen on ahne, sillä

kohtalo ei hymyile hänelle liian usein herttaisesti.

-- Tuntuuko hyvältä tuntea olevansa jotain muista poikkeavaa? -- kysyi

toverini.

Kun en huomannut hänen kysymyksessään mitään erityisempää, myönsin sen

heti.

-- Ha, ha, haa! -- nauroi hän kolkosti ja hieroi hermostuneesti

luisevia sormiaan.

-- Olette hauska mies, -- sanoin närkästyneenä naurusta.

-- Aivan oikein, olen hauska mies, -- vakuutti hän hymyillen ja päätään

kiekauttaen. -- Sitä paitsi hyvin utelijas. Tahdon aina tietää, -- ja

aina tietää kaikki -- se on alituinen pyrkimykseni ja se pitää minussa

vireillä reippautta ja rohkeutta. Nytkin haluan tietää, mitä

menestyksenne teille maksaa?

Katsahdin häneen ja vastasin vastenmielisesti:

-- Kuukauden verran työtä... ehkä hiukan enemmänkin...

-- Aaa! -- keskeytti hän innokkaasti. -- Hiukkasen työtä ja sitte pieni

määrä elämän kokemusta, joka aina on jonkun arvoinen... Se ei

kuitenkaan ole suurenarvoinen, koska niin vähällä hinnalla saavutatte

semmoisen tunnustuksen, että tänä hetkenä tuhannet ihmiset elävät

teidän aatteissanne teostanne lukemalla. Ja sitte vielä toivotaan, että

aikaa myöten ehkä... ha, ha, haa... Kaikesta tästä voisi antaa enemmän,

paljoa enemmän sitä, kuin mitä te meille olette antaneet. Eikö totta?

Taas remahti hän purevaan nauruun ja katseli minuun viekkaasti

terävillä, mustilla silmillään. Minäkin katsoin häneen ja kysyin

loukkautuneena kylmästi:

-- Anteeksi... ketä minulla on onni puhutella?

-- Minua ette arvaa enkä toistaiseksi sano, kuka olen... Onko teidän

mielestänne ihmisen nimen tietäminen tärkeämpi kuin se, mitä hän teille

sanoo?

-- Ei tietysti... mutta minusta tuntuu omituiselta... -- vastasin.

Hän nykäsi minua nutun hihasta ja sanoi hiljaa naurahtaen:

-- Tuntukoon omituiselta. Miksi ihminen ei joskus saisi sallia itsensä

poistua tavallisista arkipuitteistaan?... Ja ellei teillä ole mitään

sitä vastaan, niin puhelkaamme avomielisesti. Otaksukaa, että minä olen

jokin omituinen lukija, joka on erittäin utelias ja haluaa tietää, mitä

varten ja miten esimerkiksi te teette kirjan? Keskustellaanpas siitä!

-- Olkaa hyvä! vastasin. Hyvin hauskaa minusta... tämmöiset kohtaukset

ja... ja keskustelut eivät ole jokapäiväisiä.

Mutta samassapa valehtelin hänelle, sillä minusta se tuntui

epämieluisalta. Ajattelin: mitä hän tahtoo? Ja mitä varten sallisin

tämän katukohtauksen oudon henkilön kanssa muodostua jonkullaiseksi

väittelyksi?

Kulin sentään edelleen toverini rinnalla ja koetin näyttää

ystävälliseltä osottaakseni hänelle huomiota. Muistan, että siinä

onnistuin työläästi. Minulla oli kuitenkin jälellä reipasta mielialaa,

joten en tahtonut loukata tuota miestä kieltäytymällä puhelemasta hänen

kanssaan, mutta päätin pitää varani.

Kuu paistoi taivaalla takanamme ja meidän varjomme olivat jalkojemme

edessä. Ne sulivat yhdeksi tummaksi pilkuksi, liikkuivat edellämme

pitkin jalkakäytävää ja katsellessani niihin tunsin itsessäni syntyvän

jotain, joka, samoin kuin nuo varjotkin,, oli tumma ja saavuttamaton.

Hetken vaiti oltuaan virkkoi toverini äänellä, joka todisti hänen

olevan ajatustensa herran.

-- Elämässä ei ole mitään sen tärkeämpää eikä huomattavampaa kuin

ihmisten tointen motiivit... Eikö totta?

Nyökäytin päätäni.

-- Te siis myönnätte! No käydään sitte puhumaan suoraan... älkää

jättäkö käyttämättä tilaisuutta saada puhua suoraan, niin kauan kuin

olette nuori!...

-- Kumma mies! -- ajattelin ja innostuneena hänen sanoistaan kysyin

hymähtäen:

-- Näinkö yht'äkkiä! Ja mistä puhuisimme!

-- Mitäs vitkailuistakaan, kun yhdellä hyppäyksellä pääsee perille! --

vastasi hän elävästi ja katsahtaen kasvoihini lisäsi vanhan toverin

tuttavallisuudella:

-- Puhutaan kirjallisuuden tarkoituksesta.

-- Samahan tuo on... vaikka minusta on ehkä sentään myöhäistä...

-- Oo! Ei ole teille myöhäistä!...

Minua nämä sanat ihmetyttivät niin, että pysähdyin. Hän lausui ne

lujalla varmuudella ja minusta kuulosti niissä jokin vertaus. Pysähdyin

kysyäkseni jotain, mutta tarttuen minua käteen hän talutti minua

itsepintaisesti edelleen ja puheli:

-- Älkää pysähtykö, sillä minun mukanani te olette hyvällä tiellä...

Riittää jo esipuheet! Sanokaa: mitä tahtoo kirjallisuus?... Teidän,

joka olette sen palveluksessa, tulee se tietää.

Ihmettelyni kasvoi samassa määrin kuin itsehillitsemiskykyni katosi.

Mitä tuo mies minusta tahtoo? Ken on hän?

-- Kuulkaa, -- sanoin, -- myöntäkää, että kaikella meidän kesken

tapahtuvalla...

-- Tulee olemaan tarpeellinen perusta... Olkaa vakuutettu! Eihän

maailmassa tapahdu mitään ilman tarpeellista perustetta. Vaan mennään

nopeammin, mutta ei eteenpäin, vaan syvemmä...

Hän oli kieltämättä hupaisa, mutta hän ärsytti minua. Tein uudelleen

kärsimättömän liikkeen, mutta siitä huolimatta hän seurasi minua

levollisesti puhellen:

-- Minä ymmärrän teitä. Teidän on tänä hetkenä vaikea määritellä

tarkoitusta, jota kirjallisuus ajaa. Minäpä koetan tehdä sen...

Hän huokasi, mutta katsahti sitte hymyillen minuun.

-- Ette voi kieltää, jos sanon, että kirjallisuuden tarkoitus on:

auttaa ihmistä ymmärtämään itseään, kohottaa hänen uskoaan itseensä ja

kehittää hänessä pyrkimystä totuuteen, taistella ihmisten pahuutta

vastaan, osata heissä löytää hyvää, herättää heidän sielussaan häpeää,

vihaa, miehuutta, tehdä kaikki sitä varten, että ihmiset tulisivat

jalon voimakkaiksi ja voisivat elähyttää elämänsä kauneuden pyhällä

hengellä. Siinä minun määritykseni. Se on tietysti kaavamainen eikä ole

täydellinen. Täydentäkää te se kaikella, mikä voi elähyttää elämää ja

sanokaa, oletteko samaa mieltä kuin minä.

-- Kyllä se niin on, -- sanoin. -- On tapana ajatella, että

kirjallisuuden tehtävä yleensä on jalostaa ihmistä... Niinhän se on...

-- Niin korkean asian palveluksessa te olette! huomautti tuo mies ja

naurahti taas ilkeästi.

-- Sanokaapa, mitä varten te oikeastaan tätä kaikkea kerrotte? --

kysyin koettaen näyttää välinpitämättömältä hänen naurunsa johdosta.

-- Mitäs te luulette? Sanokaa peittelemättä!...

-- Peittelemättä sanoen... -- aloin minä, mutta vaikenin samassa. Mitä

on puhua peittelemättä? Tuo mies ei ole tyhmä, hän tietää miten

ahtaissa rajoissa inhimillinen suoruus on ja miten jyrkästi itserakkaus

niitä suojelee. Katsahdettuani hänen kasvoihinsa tunsin itseni syvästi

loukanneeksi hänen hymystään, joka oli täynnä kylmää halveksimista ja

ivaa. Vielä tunsin että aloin pelätä jotain, mikä minua pakotti hänestä

erkanemaan.

-- Hyvästi! -- sanoin kuivasti lakkiani hieman kohottaen.

-- Mitä nyt? huudahti hän hiljaa.

-- En pidä pilasta, joka menee yli rajan.

-- Ja te poistutte... oma asianne. Mutta tietäkää, että jos te nyt

jätätte minut, niin emme koskaan enää tapaa toisiamme.

Hän pani erityisen painon sanalle "koskaan", joka soi korvissani kuin

hautauskellon ääni. Minä vihaan tuota sanaa ja pelkään. Se vaikuttaa

minuun kylmästi ja raskaasti, aivan kuin vasara, jonka kohtalo on

määrännyt musertamaan ihmisten toiveet. Se sana sai minut pysähtymään.

-- Mitä tahdotte? -- kysyin tuskallisesti ja vihaisesti.

-- Käydään tähän istumaan, -- sanoi hän taas hymähtäen ja veti lujasti,

kättäni saadakseen minut laskeutumaan penkille.

Olimme tulleet kaupungin puutarhaan keskelle liikkumattomien,

jäätyneiden akasioiden ja sirenien oksia. Ne riippuivat kuutamossa

pääni päällä ja minusta tuntui, kuin olisivat nuo kuuraiset, jään

peittämät kovat oksat työntyneet rintaani ja koskeneet sydäntä.

Jouduin taaskin ymmälle toverini käytöksen johdosta.

-- Hän kai on sairas, -- ajattelin rohkaistakseni itseäni ja

selittääkseni itselleni syyn tuohon käytökseen. Mutta hän arvasi

ajatukseni.

-- Sinä luulet, etten ole täysijärkinen? Ole joutavia! Semmoinen on

ilkeä ja vahingollinen ajatus, jonka turvissa me usein kieltäydymme

ymmärtämästä ihmisiä vain siksi, että ne ovat meitä omituisempia ja

joka hellittämättä pitää meissä vireillä surullista huolimattomuutta

kohdellessamme toinen toisiamme.

-- Oo, tietysti... myönsin minä tuntien pelkoni yhä kasvavan tuon

miehen parissa. Anteeksi, minun täytyy lähteä...

Mene, sanoi hän olkapäitään kohauttaen, mene vain, mutta tiedä, että

menet kadottamaan itseäsi, ha, haa!

Hän päästi käteni irti ja minä poistuin. Hän jäi puutarhaan korkealle

mäelle, joka vietti Volgaan ja joka lepäili valkean lumivaipan peitossa

ja jota halkoi tummat polut. Avara näköala äänettömälle, kuolleelle

tasangolle avautui hänen eteensä joen toisella puolella. Hän katseli

häämöittävään etäisyyteen, vaan minä kulin käytävää pitkin tuntien,

etten hänestä etene, vaikka astuin. Ja minä ajattelin: pitäisikö minun

kulkea kiivaasti vai verkkaan näyttääkseni tuolle miehelle, miten vähän

hänestä välitän.

Mies rupeaa hyräilemään jotain tuttua säveltä. Tunnen sen surullisen

ivalliseksi lauluksi sokeasta, joka otti ruvetakseen toisten sokeiden

johtajaksi. Miksi hyräilee hän juuri tuota laulua? -- ajattelin.

Samassa oivalsin, että siitä hetkestä pitäen, kun tapasin tuon pienen

miehen, olin astunut kummallisten erikoistunteiden hämärään piiriin.

Missä oli nyt äsköinen tyyni tyytyväisyyteni? Se oli kietoutunut jonkin

tärkeän ja raskaan odottamisen verhoon, tuossa tuokiossa se tulee

näkyviin ja riistää minulta kaiken sen hyvän, jonka menestykseni oli

minulle antanut, kaikki toiveet ja haaveet, jotka se oli mieleeni

synnyttänyt.

"Kuin voisit eteenpäin sa muita viedä,

Kun itsekään et vielä tietä tiedä?"

muistin samassa laulun sanat, joita mies oli hyräillyt.

Minä käännähdin häntä katsomaan. Pää käden varassa polvea vasten hän

katseli minuun yhä hyräillen. Päätin kääntyä takaisin, sillä voimakas

tunne pakotti minua siihen. Nopeasti astuin hänen luokseen, istuuduin

viereen ja sanoin levollisesti, mutta lämpimästi:

-- Kuulkaapas, puhelkaamme suoraan ja vapaasti...

-- Se on välttämätöntä ihmisille, -- huomautti hän.

-- Tunnen, että teitä pakoittaa jokin voima vastustamaan minua ja

nähtävästi haluatte minulle jotain sanoa.

-- Viimeinkin rohkenet sinä kuulla! -- huudahti hän nauraen, tällä

kertaa pehmeästi ja sydämmellisesti.

-- Puhukaa, -- kehoitin minä, -- mutta jos mahdollista, ilman

kummallisuuksia.

-- Sen lupaan! Sinun on sentään myöntäminen, että kummallinen

käytökseni oli tarpeen vetääkseni sinun huomiosi puoleeni. Nyt muuttuu

huomio tavalliseksi, selväksi; joksikin, joka on äärettömän kylmää ja

jäykkää, sillä pehmentää ja lämmittää me emme osaa, kun itse olemme

kylmiä ja jäykkiä. Me kai haluamme uudelleen haaveita, kauniita

unelmia, toivoja, sillä meidän luoma elämämme on väritöntä, himmeää,

ikävää. Se todellisuus, jota me kerran niin innokkaasti tahdoimme luoda

uudeksi, musersi meidät ja masensi. Mitä tehdä? Koetellaan, ehkä

mielikuvitus ja haaveet auttavat ihmistä joksikin aikaa nousemaan maan

yläpuolelle ja löytämään sieltä kadotetun paikkamme. Sanon kadotetun,

sillä ihminen ei ole nyt maan herra, vaan elämän orja, hän on

menettänyt ylpeytensä esikoisuudellaan, alistuen tapahtumien alle, eikö

niin? Tapahtumista, jotka hän on itse luonut, tekee hän johtopäätöksen

ja sanoo itselleen: se on välttämättömyyden laki! Ja alistumalla tämän

lain alle hän ei huomaa, että hän sulkee itseltään tien saavuttamaan

vapaata luovaa kykyä ja hän taistelee oikeudesta saada hajottaa, sen

sijaan kun pitäisi rakentaa. Eikä hän enää taistelekaan, vaan taipuu

virtauksien mukaan. Mitä varten hän taisteleisi? Missä ovat ne

ihanteet, joiden edestä hänen kannattaisi voittaa? Tämän tähden juuri

elämä on köyhää ja tyhjää, tämän tähden on ihmisessä rauennut luova

kyky... Muutamat etsivät sokeasti jotain, joka nostaisi hengen lentoon

ja uudestaan panisi ihmiset uskomaan itseensä. Usein harhaillaan aivan

toisaalle, kuin missä olisi löydettävä se, mikä on ikuista, mikä

yhdistää ihmiset ja missä elää Jumala. Ja ne, jotka hairahtuvat

totuuden polulta, sortuvat! Mitä siitä, älköön heitä estettäkö eikä

maksa vaivaa heitä sääliä -- onhan ihmisiä niin paljon! Tärkeää on vain

se, että pyritään, että sieluissa on Jumalan etsimisen halu, ja jos

näitä sieluja riittää, niin kyllä Hän on heidän kanssaan ja virvoittaa

heitä, sillä Hän on ainainen pyrkimys täydellisyyteen... Eikö niin?

-- Niin, -- vastasin minä, -- niin se on...

-- Sinä näyt sentään osaavan myöntää, -- huomautti hän pistelijäästi

hymähtäen. Sitte hän vaikeni ja tähysteli etäisyyteen. Minusta hän

tuntui pysyvän vaiti liian kauan, jonka tähden kärsimättömästi

huoahdin. Vihdoin kysyi hän kääntämättä minuun harhailevaa katsettaan:

-- Kuka on sinun Jumalasi?

Tähän asti oli hän puhunut pehmeästi, ystävällisesti, jota minun oli

mieluista kuulla. Hän, kuten muutkin ajattelevat ihmiset, oli hieman

surullinen, minä ymmärsin häntä ja arkuuteni oli kerrassaan kadonnut.

Mutta nyt lausuu hän suuren kysymyksen, johon meidän aikamme ihmisen on

työläs vastata, jos hän vain tahtoo olla rehellinen. Kuka on minun

Jumalani? Jospa olisin sen tiennyt!

Tuon miehen kysymys oli minut musertanut ja kukapa muukaan minun

sijassani olisi voinut säilyttää rohkeutensa. Vaan hän katseli minuun

terävillä silmillään, hymyili yhtenään ja odotti vastaustani.

-- Pysyt liian kauan ääneti miehenä, joka minulle voisi antaa

vastauksen. Ehkä voit jotain sanoa, jos kysyn näin: sinä kirjoitat ja

tuhannet lukevat tuotteitasi; mitä sinä sitte saarnaat? Oletko

ajatellut tarkemmin opetusoikeuttasi?

Ensi kerran elämässäni katsoin syvälle itseeni. Älköön ajateltako, että

ylennän itseäni tai alennan vetääkseni ihmisten huomion puoleeni --

eihän kerjäläiseltä almua anota. Mutta olenhan löytänyt itsestäni

paljon lämmintä tunnetta ja harrastusta, paljon sitä, mitä tavallisesti

sanotaan hyväksi, mutta kaikkiyhdistävää tunnetta, tuota suoraa ja

selvää ajatusta, johon kaikki elämän ilmiöt sisältyvät, sitä en ole

itsestäni löytänyt. Sielussani on paljo vihaa, se kytee siellä aina,

toisinaan leimahtaa se kirkkaana liekkinä. Mutta vieläkin enemmän on

sielussani epäilystä. Toisinaan järkyttää se niin voimakkaasti järkeäni

ja ahdistaa sydäntä, että pitkän aikaa tunnen itseni sisällisesti

autioksi. Ei mikään kiihota minua elämään, sydämmeni on kylmä kuin

ruumis, järki nukkuu ja mielikuvitus on painajaisen alla. Sokeana,

kuurona ja mykkänä vietän minä näin pitkiä päiviä ja öitä mitään

haluamatta, mitään ymmärtämättä. Minusta tuntuu silloin, että olen jo

ruumiina ja vain jostain odottamattomasta erehdyksestä jäänyt

hautaamatta. Tämmöisen olemisen kauhu vain enenee elämisen

välttämättömyyden tietoisuudesta, sillä kuolemassa on vielä vähemmän

merkitystä ja paljon pimeyttä... Varmaan riistää se vihankin

nautinnon...

Mitä minä oikeastaan saarnaan, minä, semmoisena kuin olen? Ja mitä voin

sanoa ihmisille? Sitäkö, mitä heille on ammoin sitte sanottu ja aina

sanotaan, mikä aina löytää kuulijoita, mutta ei tee ihmisiä paremmiksi?

Mutta onko minulla sitte tämmöisten aatteiden ja käsitysten

saarnaamisoikeutta, jos minä itse, niissä kasvatettuna, usein

menettelen toisin, kuin ne vaativat? Jos teen vastoin näitä, niin

merkitseekö se, että vakaumukseni niiden todellisuudesta on oikea,

"minä"-lle perustuva vakaumukseni? Mitä vastaan tuolle miehelle, joka

istuu rinnallani? Hän olikin jo väsynyt odottamaan, jonka vuoksi sanoi:

-- En olisi tehnytkään sinulle näitä kysymyksiä, ellen olisi huomannut,

ettei kunnianhimosi ole ehtinyt hävittää rehellisyyttäsi. Kun sinä

rohkenet kuulla minua, niin päätän siitä, että rakkautesi itseesi on

järkevää, sillä kehittäessäsi sitä et näy pelkäävän vaivojakaan. Sen

tähden huojennan minä asemasi raskautta ja puhelen kanssasi kuin

syyllisen kanssa, vaan en rikollisen.

-- Oli aika, jolloin keskuudessamme eli suuria sanansankaria, jotka

hyvin tunsivat elämän ja ihmissielun, miehiä, joita elähytti

masentumaton into pyrkiä olemisen täydellisyyteen, joita elähytti syvä

usko ihmiseen. He loivat kirjoja, jotka eivät koskaan joudu unhoon,

sillä niissä kirjoissa lausutaan ikuisia totuuksia ja kuihtumaton

kauneus tuoksuaa niiden sivuilla. Niihin kirjoihin piirretyt kuvat ovat

eläviä, sillä niissä on pyhän innostuksen henkeä ja eivätkä siellä

mainitut esimerkit teoista ja toimista eivätkä elämän ohjeet koskaan

tule horjumaan. Niissä kirjoissa on miehuutta ja leimuavaa vihaa ja

niissä soi rakkaus sydämmellisenä ja vapaana eikä niissä ole

ainoatakaan liikaa sanaa. Sieltä tiedän sinun ammentaneen henkesi

ruokaa. Mutta henkesi on ehkä nauttinut liian vähän, sillä

sinun puheesi rakkaudesta ja totuudesta tuntuu väärennetyltä,

ulkokultaiselta, tuntuu kuin tahtoisit pakottamalla pakottaa siihen

itseäsi. Sinä heijastat vierasta valoa kuin kuu, valosi on raukean

himmeää, se synnyttää paljon varjoja ja valaisee heikosti eikä lämmitä

ketään. Olet liian köyhä antaaksesi ihmisille jotain tosiarvokasta ja

sitä mitä ihmisille annat, sinä et anna sen korkean nautinnon tähden,

että rikastuttaisit elämää aatteiden ja sanan tenholla, vaan paljoa

enemmän siksi, että tahdot vetää elämästäsi satunnaisen tapahtuman

suuren, yli-ilmiön arvoiseksi, jommoiset ovat ihmisille välttämättömiä.

Sinä annat, ottaaksesi elämästä ja ihmisiltä sitä enemmän. Sinä olet

köyhä voidaksesi jotain lahjoittaa, suoraan sanoen koronkiskuri -- joka

panet kokemuksen murusesi kasvamaan korkoa omaa menestystäsi varten.

Sinun kynäsi on tylsä pystyäkseen todellisuuteen, se tuhrii kokoon vain

elämän pikku tapauksia ja kuvatessasi arki-ihmisten arkitunteita sinä

ehkä tarjoat heille paljo alhaisia totuuksia. Mutta voitko luoda heille

pikkuisenkaan, henkeäkohottavan petoksen? Et! Sinä olet vakuutettu

siitä, että on hyödyllistä penkoa arkipäiväistä soraa ja löytää siitä

ainoastaan surullisia pikku totuuksia, jotka näyttävät vain, että

ihminen on ilkeä, tyhmä, epärehellinen, että hän on aina ja

täydellisesti riippuva ulkonaisista olosuhteista, että hän on voimaton

raukka yksinään ja itsessään. Tiedätkö, oletko jo ehkä saanut hänet

siitä vakuutetuksi? Sillä hänen sydämensä on kylmä ja järki on tylsä.

Kuinkas muuten! Hän katsoo kuvaansa sinun kirjoistasi, jotka, jos ne

vain ovat kirjoitetut sillä vakuutuksella, jota te niin usein pidätte

lahjakkuutena, aina jossain määrin hypnotiseeraavat ihmistä. Hän katsoo

itseään sinun kuvauksessasi ja nähdessään, miten huono hän on, hän ei

huomaa mahdollisuutta tulla paremmaksi. Voitko sinä tehdä sen, kun sinä

itse -- mutta, minä säästän sinua sen tähden, että sinä kuunnellen

minua, et ajattele sitä, miten voisit minua vastustaa ja näyttää toteen

syyttömyytesi. No niin! Opettajan, jos hän on rehellinen, tulee aina

olla tarkkaavainen oppilas. Kaikki te aikamme elämän opettajat

riistätte ihmiseltä paljoa enemmän kuin annatte, sillä te puhutte

ainoastaan puutteista ja näette ne. Mutta ihmisessä täytyy olla

hyveitäkin. Onhan niitä teissä? Vaan missä kohden te eroatte likaisista

tusina-ihmisistä, joita te kuvaatte niin ankarasti ja herkeämättä

pitäen itseänne oikeina saarnamiehinä ja paheiden perkaajina, että hyve

saisi riemuita? Huomaatteko te, että hyve ja pahe vain sotkeutuvat

teidän kokeistanne saada niille selviä rajoja, sotkeutuvat kuin musta

ja valkea lanka, jotka kerrattuina tulevat harmaiksi?... Ja Jumalako se

sitte on teidät maailmaan lähettänyt? Hän olisi valinnut paljoa

väkevämpiä. Hän olisi sytyttänyt heidän sydämiinsä kirkkaan elämän,

totuuden ja ihmisrakkauden tulen ja ne palaisivat meidän olemisemme

pimeydessä kuin Hänen voimansa ja kunniansa valot... mutta te käryätte

kuin saatanan riemusoitsut ja teidän kärynne tunkeutuu järkeen ja

sydämeen ja myrkyttää ne uskottomuuden saastalla. Sano, mitä te

opetatte?

Minä tunsin poskellani tuon miehen kuumaa hengitystä enkä uskaltanut

katsoa hänen silmiinsä, koska pelkäsin niiden katsetta. Hänen sanansa

putoilivat aivoihini kuin tuliset pisarat ja ne minua kirvelivät...

Kauhistuen ymmärsin, miten vaikeaa on vastata yksinkertaisiin

kysymyksiin ja minä en vastannutkaan.

-- Minä, kaiken sen innokas lukija, jota sinä ja sinunlaisesi

kirjoittavat, kysyn: mitä varten te kirjoitatte? Tehän kirjoitatte

paljon... Tahdotteko herättää ihmisten sydämissä hyviä tunteita? Mutta

kylmin ja voimattomin sanoin te ette voi sitä tehdä, ette! Eikä siinä

kyllä, ettette voi antaa elämälle mitään uutta, vaan se vanhakin, jota

te annatte, on näivettynyttä, rutistunutta, muodotonta. Teoksianne

lukiessa ei opi mitään eikä häpeä muun kuin teidän tähtenne. Aina ja

yhtenään arkipäiväistä, arki-ihmisiä, arki-ajatuksia... Milloin

ruvetaan puhumaan ahdistetusta hengestä ja sen uudestasyntymisen

välttämättömyydestä? Missä on elämän luovan kyvyn sotahuuto, missä

miehuuden opetukset, missä rohkaisevat sanat, jotka hengelle antavat

lentoa?

-- Sinä ehkä sanot: elämä ei anna muita muotoja kuin niitä, joita me

jäljittelemme. Älä sano niin, sillä ihmiselle, jolla on onni omistaa

sanan suuri lahja, on häpeällistä näyttää heikkoutensa maailmalle ja

tunnustaa, ettei hän kykene kohoamaan sen yläpuolelle. Jos olet

maailman kanssa yhtä tasalla, jos et mielikuvituksesi voimalla kykene

luomaan uusia muotoja, joita elämässä ei ole, mutta jotka ovat

välttämättömiä sen opettamiseen mitä hyötyä on silloin sinun työstäsi

ja miten puolustat kutsumustasi? Ajattele, etkö sinä vahingoita sillä

ihmisiä, kun kasaat heidän ajatuksensa täyteen mokomalla romulla, kuin

ottamasi valokuvat heidän tapauksista köyhästä elämästään ovat? Sillä

sinun täytyy tunnustaa, ettet osaa kuvata niin, että kuva elämästä

synnyttäisi ihmisessä kostavaa häpeää ja palavan halun luoda olemisen

uusia muotoja... Voitko sinä kiihdyttää elämän valtimon lyöntiä, voitko

puhaltaa siihen toiminnan halua, kuten muut ovat tehneet?

Kummallinen toverini pysähtyi hetkiseksi ja minä ajattelin hänen

sanojaan.

-- Näen ympärilläni paljon viisaita, mutta vähä on niissä jaloja

ihmisiä ja nämäkin ovat murtuneita, sairaat sielultaan. En tiedä, miksi

huomaan aina, että kuta parempi ihminen on, kuta puhtaampi ja

rehellisempi hänen tuntonsa on, sitä vähemmän on hänessä toiminnan

halua, sitä sairaampi hän on ja hänen on raskasta elää. Yksinäisyys ja

murhe -- siinä semmoisten osa. Mutta niin paljo kuin he murehtivatkin

paremman eteen, ei heillä kuitenkaan ole voimaa luoda sitä. Ja eivätkö

he lienekin siksi murtuneita ja onnettomia, ettei heille ole aikanaan

annettu apua henkeä jalostavan sanan kautta...

-- Ja sitte, alkoi kummallinen toverini uudestaan, -- voitko sinä

synnyttää ihmisessä elämän-iloista naurua, joka puhdistaa henkeä?

Huomaatko, että ihmiset eivät enää osaa ollenkaan nauraa hyvin. He

nauravat ilkeästi, häjysti, usein kyynelten läpi, mutta ei koskaan

kuule heiltä riemukasta, sydämmellistä naurua, sitä naurua, jonka

pitäisi saada jokaisen rinta väräjämään, sillä hyvä nauru parantaa

sydämmen... Ihmisen on välttämätöntä nauraa, sillä se on yksi niitä

harvoja etuja, joiden kautta hän on yläpuolella luontokappaleita.

Voitko sinä herättää ihmisissä muuta kuin moittimisen naurua ja ilkeää

ivaa itseäsi kohtaan, joka olet vain siksi naurettava, että olet

raukka... Ymmärrä nyt, että sinun saarnaamisoikeudellasi tulee olla

riittävä perustuksensa kyvyssäsi osata synnyttää ihmisissä sydämmen

tunteita, joiden pitää niinkuin moukarin rikkoa ja musertaa toiset

elämänmuodot siksi, että uudet, vapaammat kehittyisivät ahtaiden

sijaan. Viha, vaino, rohkeus, häpeä, inho sekä viimein julma epätoivo

-- kas siinä moukarit, jolla voi kaikki musertaa maan päällä. Voitko

sinä luoda nuo moukarit? Voitko panna ne käytäntöön? Ollakseen

oikeutettu puhumaan kansalle, tulee omata joko leppymätöntä vihaa sen

puutteisiin tai palavaa rakkautta sen kärsimyksiin, ja jos sinussa ei

ole näitä kahta tunnetta, niin älä silloin pöyhkeile, vaan ajattele

tarkoin, ennen kuin mitään puhut...

Päivä jo alkoi sarastaa, mutta minun mielessäni pimeä vain kasvoi. Ja

tuo mies, joka näki kaikki sieluni säikeet, puheli yhä. Toisinaan

syttyi minussa ajatus:

-- Onko hän ihminen?

Mutta ollen hänen sanojensa valtaamana minä en joutanut ajattelemaan

tuota kysymystä ja hänen sanansa tunkeutuivat uudelleen kuin terävät

neulat aivoihini.

-- Elämä kuitenkin avartuu syvyydelleen ja laajuudelleen, vaikka

tosin hitaasti, sillä teillä ei ole taitoa eikä voimaa kiihdyttää sen

kasvua. Se kasvaa vain ja päivä päivältä oppivat ihmiset enemmän

kyselemään. Kuka heille vastaa? Tietysti teidän pitäisi se tehdä, te

apostolinoikeuden ottaneet. Vaan ymmärrättekö te elämää niin paljon,

että kykeneisitte selittämään sitä muille? Ymmärrättekö te aikanne

tarpeita, aavistatteko tulevaisuutta ja mitä te voitte sanoa ihmisen

herättämisen hyväksi, ihmisen, joka on menettänyt rohkeutensa ja jonka

elämän saasta on raiskannut? Hän on menettänyt rohkeutensa, hänen

elämänhalunsa on alhainen, arvokkaisuuden tunne on riutunut, hän tahtoo

elää aivan kuin sika ja -- kuulkaa nyt kummia! hän jo nauraa

hävyttömästi, kun kuulee lausuttavan sanan: ihanne. Ihminen alkaa

muuttua luukasaksi, jota liha ja paksu nahka peittää ja tuota ilkeää

kasaa ei liikuta henki, vaan hekumallisuus. Hän vaatii huomiota.

Auttakaa siis joutuin häntä elämään, niin kauan kuin hän vielä on

ihminen! Mutta mitä voitte te tehdä hänen elämänjanonsa synnyttämisen

hyväksi, kun te vain älisette, voivottelette ja ähkitte tahi

välinpitämättömänä kuvaatte hänen vaipumistaan? Elämän yllä virtaa

mätänemisen löyhkä, pelkuruus ja orjuuden tunne täyttävät sydämmet,

laiskuus kietoo järjen ja kädet pehmeihin kinoihinsa... Mitä tuotte te

tähän saastan kaaokseen? Te olette niin pieniä, raukkoja ja teitä on

niin paljon! Oi, jospa ilmestyisi ankara ja rakastava ihminen, jolla

olisi leimuava sydän ja voimakas, kaikkeen tunkeva henki! Häpeällisen

äänettömyyden ummehtuneessa ilmassa kaikuisi silloin syntyjä syviä, ne

soisivat kuin kellojen pauhu ja tunkisivat elävien kuolleiden

halveksittuihin sieluihin!...

Näiden sanojen jälkeen oli hän kauan vaiti. Minä en katsonut häneen. En

muista, kumpaa minussa oli enemmän, häpeääkö vai kauhua.

-- Mitäs sanot? -- kuului tyly kysymys.

-- En mitään, -- vastasin minä.

Taas syntyi äänettömyys.

-- Mitenkä nyt rupeat elämään?

-- En tiedä, -- vastasin.

-- Mitä nyt rupeat puhumaan?

Olin ääneti.

-- Vaitelijaisuus on suurin viisaus!

Tuskastuttavat olivat ne hetket, jotka kuluivat näiden sanojen jälkeen

siihen asti, kun hän vähän ajan kuluttua puhkesi nauruun. Hän nauroi

niin makeasti kuin ei hänellä pitkään aikaan olisi ollut tilaisuutta

nauraa noin kepeästi ja herttaisesti. Minun sydämmeni itki verta tuon

kirotun naurun johdosta.

-- Ha, ha, haa! Ja sinä muka olet elämän opettaja! Sinä, jonka noin

helposti saa ymmälle! Nyt luulen, että olet oivaltanut, ken olen. Ha,

ha, haa! Jokainen teistä nuorukaisista, jotka olette vanhuksina

syntyneet, joutuisi samaan pulaan, jos tulisi minun kanssani

tekemisiin. Ainoastaan se, joka ei ole pukeutunut valheen

häpeämättömyyden ja hävyttömyyden haarniskaan, ei vapise minun

omantuntoni tuomion edessä. Niinkö vahva sinä siis oletkin? Sysäys vain

ja olet kumossa. Sano minulle edes jotain pelastukseksesi, kumoa se,

mitä olen puhunut! Vapauta sydämesi häpeästä ja tuskasta. Näytä edes

tuokioinen voimaasi ja luottamusta itseesi ja minä otan takaisin sen,

mitä olen kasvoillesi heittänyt. Minä kunnioitan sinua... Näytä, että

sinussa on jotain, joka minut saa uskomaan sinun olevan opettajan! Minä

tarvitsen opettajaa, koska olen ihminen, olen eksynyt maailman pimeään

ja etsin tietä valoon, totuuteen, kauneuteen, uuteen elämään -- näytä

minulle tie! Olen ihminen. Vihaa minua, kurita, mutta vapahda

välinpitämättömyyteni lietteestä elämään. Tahdon olla parempi, kuin

olen. Opeta, miten se on tehtävä!

Minä ajattelin: voinko tyydyttää niitä vaatimuksia, joita ihminen

oikeutensa pakosta minulle asettaa? Elämä sammuu, ihmismielet kietoo

epäilyksen pimeä yhä lujemmin pauloihinsa ja lähtökohta on kuitenkin

löydettävä. Missä on tämä tie? Yhden semmoisen tiedänkin. Onneen ei ole

pyrittävä. Mitä on onni? Ei elämänaate ole onnessa eikä ihminen

itsetyytyväisyydessä löydä tyydytystä, sillä hän on sitä korkeammalla.

Elämänaate on tarkoitusten perille pyrkimisen kauneudessa ja voimassa

ja jokaisella olemisen hetkellä tulee olla korkea tarkoituksensa. Se

olisi mahdollista... mutta ei vanhoissa puitteissa, joissa kaikkien on

ahdasta olla ja joissa ihmishengellä ei ole vapautta.

Ja hän nauroi taaskin, tällä kertaa hiljaa ja tavalla, jolla nauraa se,

jonka sydämmen ajatukset ovat kalvaneet rikki.

-- Kuinka paljo onkaan maailmassa ollut ihmisiä, mutta paljoko on

niille pystytetty muistopatsaita? Miksi niin? Vaan olkoon, saakoon

menneisyys kirouksensa se herättää liiaksi kateutta itseään kohtaan!

Nykyisyydessä ei ole ensinkään semmoisia ihmisiä, jotka kuolemansa

jälkeen jättäisivät jonkun jäljen maan päälle itsestään. Ihminen nukkuu

eikä kukaan häntä herätä. Hän nukkuu ja muuttuu eläimeksi. Ruoskaa hän

tarvitsee ja rakkauden tulista hehkua ruoskimisen jälkeen. Älä arkaile

häntä lyödessäsi, sillä jos kuritat rakkaudessa, niin ymmärtää hän

iskusi ja ottaa ne vastaan ansaittuina. Ja kun hän tuntee kipua ja hän

häpeää itseään, silloin häntä leimuavasti helli ja hän syntyy

uudestaan... Mitä ovat ihmiset? Nehän ovat vain lapsia, vaikka

toisinaan meitä hämmästyttävät heidän kaavamaiset tekonsa ja

turmeltuneet ajatuksensa. He ovat aina kasvatuksen, holhouksen ja

rakkauden tarpeessa, kaipaavat aina tuoretta ja terveellistä

hengenruokaa... Osaatko sinä rakastaa ihmisiä?

-- Rakastaa ihmisiä? -- toistin epäröiden, sillä en todellakaan tiedä,

rakastanko vai en. Täytyy tunnustaa tosi: sitä en tiedä. Ken voi sanoa

itsestään: minä rakastan ihmisiä! Ihminen, joka huolellisesti tutkii

itseään, ajattelee kauan tätä kysymystä, ennen kuin uskaltaa vastata:

rakastan. Kaikki tietävät, miten kaukana meistä jokaisesta

lähimmäisemme on.

-- Sinä vain olet vaiti. Sama se, ymmärrän sinua niinkin... Ja nyt minä

lähden...

-- Joko? -- kysyin hiljaa. Sillä vaikka hän olikin minusta kammottava,

olen itse itselleni vieläkin kammottavampi.

-- Jo, täytyy lähteä. Tulen luoksesi vielä useasti.

Odota!

Ja hän meni.

Todellako? Sitä en huomannut. Nopeaan ja ääneti kuin varjo poistui

hän... Kauan istuin vielä puutarhan penkillä tuntematta kylmää

ympärilläni ja huomaamatta, että aurinko oli jo noussut ja sen

säteet helottivat kirkkaina pensaiden jäätyneisiin oksiin. Kummalta

tuntui nähdä kirkasta päivää ja aurinkoa, joka säteili entisen

välinpitämättömästi sekä tuota vanhaa, riutunutta maata lumivaipan

alla, joka päivän säteissä häikäisevänä kimalteli.