TOVERUKSET

Toista sanottiin Harajalaksi, toista Hinteräksi. Kumpikin oli

ammatiltaan varas.

He asuivat kaupungin laidassa, eräässä omituisen alavan notkon

monista hökkeleistä, joka oli kyhätty kokoon savesta ja lahoista

puunkappaleista. Pikemmin olisi sitä luullut soraläjäksi kuin

ihmisasunnoksi. Varastelemassa kävivät toverukset kaupungin

lähikylissä, sillä kaupungissa oli ominluvin ottaminen hankalaa ja

lähimmiltä naapureilta ei ollut mitä ottaa.

Toverukset olivat varovaisia ja vähään tyytyviä. Jos he saivat

näpistetyksi vaatepalan, kirveen, kanan tai paidan, niin eivät he enään

pitkään aikaan käyneet samassa kylässä. Mutta vaikka he menettelivätkin

näin viisaasti, tunsi kylien väki heidät hyvin ja ukot uhkailivat

pieksää heidät hengiltä, jos tapaisivat jäliltä. Jälille ei kuitenkaan

päästy ja toverukset saivat pitää henkensä, vaikka kuulivat ukkojen

uhkauksia kuudetta vuotta.

Harajalka oli neljänkymmenen vaiheilla, kookas, kumaraharteinen ja

laiha kuin ranko. Hän kulki aina pää painuksissa, pitkät kädet selän

takana, hätäilemättä ja raskaasti. Silmät vilhuivat aina joka taholle.

Tukka oli ajettu, parta niinikään. Tuuheat viikset peittivät suun ja

tekivät hänet synkännäköiseksi. Vasen jalka oli katkennut tai

nyrjähtänyt, ja parannuttuaan se oli käynyt toista pitemmäksi.

Kulkiessa koikkui se omituisesti eteenpäin, josta syystä hän myöskin

oli saanut lisänimensä.

Hinterä oli noin viittä vuotta vanhempi toveriaan, pienempi kasvultaan

ja leveämpi harteiltaan. Hän ryki myötäänsä ja hänen kasvonsa, jotka

olivat melkein yhtenä mustan- ja harmaansekaisena partana, olivat

sairaloisen kellertävät. Silmät, suuret ja mustat, ilmaisivat aina

ystävällisyyttä ja syyllisyyttä. Kulkiessaan oli hänellä tapana pitää

huulet supussa ja viheltää hiljaa jotain laulua, surullisen

yksitoikkoista ja aina samaa. Harteilla roikkui kirjavilla tilkuilla

paikattu nutuntapainen. Harajalka kulki aina pitkässä kauhtanassa,

jonka hän vyötti mahan alta.

Hinterä oli ennen ollut talonpoika, hänen toverinsa taas oli lukkarin

poika, palvellut lakeijana ja marköörinä. He liikkuivat aina yhdessä ja

talonpojat puhelivat heidät nähtyään:

-- Taas ovat toverukset liikkeellä! Silmät auki!

-- Hirtehiset!

-- Ei tuonikaan korjaa heittiöitä!

Mutta toverukset luikkivat vain jotain kylätietä pitkin, kurkistelivat

salavihkaa ympärilleen ja karttoivat näkyviin tulemista. Hinterä ryki

rykimistään ja vihelteli lauluaan ja hänen toverinsa jalka koikkelehti

ilmassa kuin irtautumaisillaan ja pyrkien syrjäytymään vaaralliselta

polulta. Tahi lojuivat he jossain ruispellossa metsänpalteella ja

puhelivat hiljaa, miten saisi jotain siepatuksi nälän sammuttamiseksi.

Talvisaikaan susillakin, jotka paremmin kykenevät taistelemaan

elämisensä edestä kuin nämä ystävykset, on hankalaa tulla toimeen.

Nälkäisinä ja vihasina jolkkivat ne asutuissa seuduissa ja vaikka niitä

tapetaan, pelätään niitä kuitenkin, sillä niillä on kynnet ja hampaat,

joilla puolustautuvat ja varsinkin on niiden sydän lauhtumaton.

Viimemainittu on erittäin tärkeää, koska voitto olemassaolon

taistelussa riippuu siitä, että ihmisellä on joko paljon älyä tahi

pedon sydän.

Talvisin oli toverusten huonoa tulla toimeen. Hyvin usein oli kummankin

pakko lähteä kaupungin kaduille kerjäämään. Aniharvoin onnistui

varastaa. Kylillä kuleksiminen ei oikein käynyt päinsä, sillä oli kylmä

ja lumeen jäivät jälet ja sitäpaitsi oli se hyödytöntä, koska kaikki

oli lukkojen ja lumen takana. Paljon vaivaa kului talvella turhiin

nälkää vastaan taistellessa eikä luultavasti kukaan odottanut kevättä

niin ahneesti kuin he...

Ja viimein tuleekin kevät. Nälästä vähiin henkiin nääntyneet toverukset

kompuroivat notkostaan, katselevat mielihyvin ketoja, joilta lumi sulaa

nopeaan, joilla ouruvedet virtaavat, ja lammikot kimaltelevat kuin

peilit ja purot rattoisasti sorajavat. Aurinko valoi maahan lämmintä

suopeuttaan ja toverukset lämmittelivät sen säteissä tuumiskellen,

miten maanpinta nopeaan kuivaa ja miten he vihdoinkin pääsevät kylille

"ammuskelemaan". Usein Hinterä, joka sairasti unettomuutta, herätti

toverinsa varhain aamulla ja ilmoitti mielissään:

-- Hoi, ylös! Peltovarikset ovat tulleet!

-- Joko?

-- Jumaliste, etkö kuule rääkkymistä?

Ja tuon tuostakin he tulivat hökkelistään ulos ja katselivat pitkät

ajat, miten nuo mustat kevään ennustajat uutterasti rakentivat uusia

pesiä ja korjailivat vanhoja sekä täyttivät ilman kovalla

rääkynnällä...

-- Kohta ne ilmestyvät leivotkin, puheli Hinterä ja alotteli paikkailla

vanhaa puolilahoa linnun-pyytöverkkoa.

Jonkun ajan kuluttua ilmestyi leivoja. Silloin toverukset menivät

kedolle, virittivät verkkoja, harppailivat sinne tänne märkinä ja

likaisina ja pyydystelivät lintuja, joita sitte kaupungissa möivät.

Sitte alkoi nousta maasta nokkosia, joita he poimivat ja kulettivat

vihannesten kauppiaille. Jokainen kevätpäivä toi tullessaan jotain

uutta, josta vähin ansaitsi. He osasivat kaikkea käyttää hyväkseen;

pajunvarpoja, suolaheinää, marjoja, sieniä j.n.e. Jos sotamiehet

kävivät ampumassa, menivät toverukset ampumisen päätyttyä perkaamaan

valleista luotia, joita sitten möivät kahteentoista kopekkaan naulan.

Nämä toimet, joskaan eivät antaneet heidän kuolla nälkään, hyvin

harvoin kuitenkaan sallivat heidän kokea kylläisyyden tunnetta, tuota

mahantäyden suloista tunnetta, joka valtaa ihmisen rehellisen aterian

jälkeen.

Kerran huhtikuussa, jolloin puut vasta ovat nupulla ja metsissä seisoo

sinervä auer, mutta kedot ovat haaleassa vihreässä, kulkivat toverukset

maantietä pitkin, kulkivat ja sauhuttelivat paperista käärimiään

mahorkkatöllöjä.

-- Yhä se on yltymään päin tuo sinun yskäsi, huomautti Harajalka

levollisesti toverilleen.

-- Olkoon... lähtee se, kun aurinko pääsee hyvästi porottelemaan...

-- Mm... Maksaisi pistäytyä joskus sairashuoneella.

-- Ei toimita. Kun on kuollakseen, niin kuolee ilmankin.

-- Onhan se sitäkin...

He kulkivat koivujen ohi, joiden oksista lankesi heihin koukeroisia

varjoja. Tiellä hyppi varpusia iloisesti sirkuttaen.

-- Ei lähde sinulta kulkukaan entisekseen, -- virkkoi Harajalka.

-- Niin, kun ahdistaa... -- selitti Hinterä. -- Ilma on raskasta,

kosteaa, sitä on vaikea hengittää.

Ja hänen täytyi pysähtyä rykimään.

Harajalka seisoi toverinsa sivulla, poltteli tupakkaa ja katsoi häneen

välinpitämättömän näköisenä. Hinterää puistatti rykiminen joka jäsentä

myöten ja hän hieroi rintaansa. Kasvot kävivät sinisiksi.

-- Lujille otti henkitorvesta -- sanoi hän yskänpuuskan tauottua.

He jatkoivat matkaansa varpusia säikytellen.

-- Nyt mennään Muhinaan päin... -- alkoi Harajalka viskattuaan

paperossinsa ja syläistyään. -- Kierretään kylä kujitse... ehkä jotain

saamme. Sitte Sivtsovin lehdon halki Kusnetshihaan, sieltä pyöräytetään

Markovkaan ja kotiin...

-- Kolmeenkymmeneen virstaan nousee matka, sanoi Hinterä.

-- Kunhan ei ilman tarvitsisi taivaltaa.

Vasemmalle tietä oli metsä. Puut seisoivat tylyinä, elottomina.

Alastomain oksien lomista ei näkynyt ainoatakaan hiirenkorvaa,

joka olisi silmää viehättänyt. Metsänlaiteessa liikuskeli

pörhökorvainen, köyryselkäinen hevonen, jonka kupeet olivat paljaalla

ja kylkiluut pullistuneet niin selvästi näkyviin kuin tynnyrin vanteet.

Toverukset pysähtyivät taas ja katselivat kauan, miten se hitaasti

jalkojaan liikutellen turpa maassa ahneesti nyhti kellastuneita, kuivia

korsia keltaisilla, kuluneilla hampaillaan.

-- Huonokas se on tuokin!... -- huomautti Hinterä.

-- Heposeni, heposeni! -- väähätti Harajalka.

Hevonen katsahti häneen, puistaisi päätään ja ryhtyi uudelleen

järsimään.

-- Ei tule sinulle, -- virkkoi Hinterä.

-- Mennään!... Jos sen tuon veisi tatarilaiselle, niin saisi seitsemän

ruplaa, -- sanoi Harajalka aivan kuin itsekseen.

-- Ei saisi. Mitä se sillä?

-- Entä nahka...

-- Nahka? Ei lähde rievulla sitä.

-- Aina siitä jotain annetaan...

-- Ka, eihän se ihan ilmankaan.

Harajalka vilkaisi toveriinsa ja sanoi seisattuen:

-- N-no?

-- Paljon olisi puuhaa... -- vastusteli Hinterä.

-- Mitä puuhaa?

-- Jälet näkyvät, maa on pehmeä ja märkä ja näkevät, minne on viety.

-- Pannaan meidän töppöset koipiin...

-- Saishan tuota...

-- Hei vaan! Ajetaan metsään ja siellä notkossa odotellaan yötä...

Yöllä talutetaan pois ja viedään tatarilaiselle. Ei tästä ole kuin

virstaa kolmisen...

-- Ka, jos häntä lähtisi, -- myöntyi Hinterä. -- Kun ei vaan kävisi

ohraisesti...

-- Ole joutavoimatta! -- vakuutti Harajalka.

Katseltuaan ympärilleen he poikkesivat tieltä metsään. Hevonen katsahti

heihin, hirnahti, heilautti häntäänsä ja alkoi taas jyrsiä kulottunutta

sänkeä.

* * * * *

Alhaalla syvässä metsänotkossa oli hiljaista, kosteaa ja hämärää.

Äänettömyyttä häiritsi puron sorina, yksitoikkoinen ja surullinen kuin

valittava ääni. Notkon jyrkiltä rinteiltä riipatti puiden paljaita

oksia alas. Siellä täällä pisti maasta esiin avuttomannäköinen juuri,

jonka kevätvesi oli huuhtonut paljaaksi. Metsä oli vielä kuollut. Illan

hämy enensi sen värien elotonta yksitoikkoisuutta ja salaperäinen,

unettava hiljaisuus täytti sen kalmiston jylhällä rauhalla.

Toverukset olivat istuneet tässä hiljaisuudessa ja kosteassa hämärässä

hyvän aikaa. Rinteeltä vierineiden haavan runkojen väliin oli viritetty

nuotio ja sen ääressä he kyyköttivät käsiään tulen päällä lämmitellen

ja heitellen oksia liekkeihin, kuitenkin niin varovasti, että tuli

paloi tasaisesti ja savuamatta. Vähän matkaa heistä seisoi hevonen. He

olivat pujottaneet sen turpaan Hinterän nutusta kiskaistun hihan ja

sitoneet puuhun kiinni.

Hinterä kyykötti nuotion ääressä ajatuksissaan, tuijotti tuleen ja

vihelteli lauluaan. Hänen toverinsa oli käynyt raksimassa kuvollisen

pajun varpoja, joista hän punoi koria. Molemmat olivat vaiti.

Puron surunvoipa sävel ja kovaonnisen miehen hiljainen vihellys

sulivat yhdeksi soinnuksi, joka valittaen kaikui ehtoisen metsän

äänettömyydessä. Toisinaan ratisivat liekkeihin viskatut oksat,

ratisivat ja sähähtivät aivan kuin osaaottavasti huokaillen säälistä,

jota ne tunsivat paljoa jäytävämpää ja tuskallisempaa elämää kohtaan,

kuin mitä heidän kuolemansa tulessa oli.

-- Joko kohta lähdetään? -- kysyi Hinterä.

-- On vielä aikaista... kunhan pimenee kokonaan, -- vastasi Harajalka

päätään työstä nostamatta.

Hinterä huokasi ja alkoi yskiä.

-- Vilustaako? -- kysyi hänen toverinsa pitkän äänettömyyden jälkeen.

-- Ei... on niin outo ikävä...

-- Vai niin! -- murahti Harajalka päätään letkauttaen.

-- Kuristelee sydämestä...

-- Sehän se tauti...

-- Se tuo lie... voi olla muukin...

Harajalka oli hetken vaiti ja sanoi sitte:

-- Ole ajattelematta...

-- Mitä ajattelematta?

-- Kaikkea...

-- Ei sitä voi olla, -- virkkoi Hinterä elostuen. -- Kun katselen tuota

-- hän viittasi kädellään hevoseen päin -- niin muistuu mieleeni, että

oli se minullakin tuollainen hörökorva... Vaikka se on vaan takkukarva,

on se siltä isännän oikea käsi. Oli minulla yhteen aikaan parikin...

tiesi silloin missä työtä tehtiin!

-- Paljoko sait tehdyksi? -- kysäsi Harajalka kylmästi ja kuivasti. --

Älä murise enää, ei se auta.

Mitään virkkaamatta Hinterä heitti nuotioon kimpun pieneksi palottuja

risuja ja ryhtyi katselemaan, miten säkenet lentelivät ylös ja

sammuivat kosteassa ilmassa. Hänen silmänsä liikkuivat nopeaan ja

kasvoilla vaelsi nopeita varjoja. Sitte hän käänsi päänsä hevoseen

päin, jota tarkasteli kauan.

Se seisoi hievahtamatta kuin naulittu. Sen muodottomaksi turottu pää

oli riipuksissa.

-- Miettiä pitää lyhyesti, -- virkkoi Harajalka tylysti ja nuhtelevalla

äänellä. -- Me elämme kädestä kärsään. Kun on ruokaa, on hyvä, kun ei

ole, niin kidu ja kärsi eikä siinä sen enemmät auta... Vaan kun sinä

alat selitellä, ei jaksa kuunnella. Tautihan se ajaa kaikkea päähäsi...

-- Tauti se mahtaa ajaa... -- myönsi Hinterä hiljaa ja lisäsi hetken

vaijettuaan:

-- Tahi heikko sydän...

-- Taudista sekin... -- selitti Harajalka kategoorisesti.

Hän puri hampain varvun poikki, viuhautti sitä ilmassa ja sanoi:

-- Terveellä ihmisellä, kuten minulla, ei ole mitään tuommoista.

Hevonen muuttelihe jalalta toiselle. Raksahti jossain oksa. Puroon

vierähti multakokkare ja pulskahtaessaan viritti uusia ääniä sen

hiljaiseen solinaan. Sitte pyrähti jostain pari lintua, jotka

levottomasti tirskuttaen lensivät notkon uomaa pitkin. Hinterä katseli

niiden menoa ja sanoi hiljaa:

-- Mitä tirskuttajia ne nuo olivat? Ei ainakaan kottaraisilla ole

metsissä mitään tekemistä, ne pysyttelevät asuntojen luona. Tilhiä ne

varmaankin... mitäs ne muut täällä...

-- Entä käpylinnut? sanoi Harajalka.

-- Ei ole vielä käpylinnun aika ja toisekseen pesii se petäjämetsissä

eikä tule tämmöiseen. Tilhiä ne olivat...

-- Kun olivat, niin olivat!

-- Ka, tietysti... -- myönsi Hinterä ja huokasi raskaasti.

Harajalan käsissä työ sujui vauhdilla. Vasun pohja oli jo valmis ja

laidat meneillään. Hän katkoi varpuja veitsellä, puri hampain,

taivutteli niitä, punoi ja pyöritteli sormiensa välissä aina väliin

sihkauttaen sieramiaan.

Hinterä katsoi väleensä häneen, väleensä hevoseen, joka oli kuin

kivettynyt kumaraan, toisinaan taas taivaalle, jossa ei vielä tähtiä

näkynyt.

-- Kyllä oukailee mies hevostaan, -- sanoi hän äkkiä omituisella

äänellä, -- kun ei sitä olekaan. Hakee, hakee eikä löydä.

Ja Hinterä levitti käsiään. Hänen kasvonsa olivat tylsät ja silmät

räpyttivät niin nopeaan, kuin olisi hän katsonut johonkin hyvin

häikäisevään, joka äkkiä oli ilmestynyt hänen eteensä.

-- Mitä sillä tarkoitat? -- kysyi Harajalka äkäisesti.

-- Eipähän mitä... muistuu mieleeni eräs juttu, -- virkkoi Hinterä

nöyrästi.

-- Mikä juttu?

-- Tässä tuonnoisena vuonna veivät niinikään hevosen... Mikoksi

sanottiin, naapuri oli... pitkä mies, punakka...

-- No?

-- No, veivät vaan... Kesantopellolla oli syömässä ja sieltä hävisi.

Mikko kun näki, ettei ollutkaan hevosta, niin oikein maassa piehtaroi

ja ulvomalla ulvoi. Voi veikkonen, minkä äläkän tosiaan päästi

silloin... ja maahan retkahti kuin ammuttu.

-- No?

-- No... hyvän aikaa se intoili...

-- Mitäs se sinua liikuttaa?

Hinterä siirsihe toverinsa luota etemmä tämän tuikean kysymyksen

johdosta ja vastasi arasti:

-- Ilmanhan minä vaan... johtui mieleen. Hevosettoman miehen ei tule

mitään aikaan.

-- Anna nyt jo olla kitasi kiinni, -- sanoi Harajalka uhkaavasti. --

Lorusi ovat järjettömiä. Naapuri, Mikko? Mitä ne sinulle kuuluvat?

-- Sääli on, -- vastasi Hinterä olkapäitään kohauttaen.

-- Sääli? Sääliikös meitä kuka...

-- Kukapa se...

-- No, ole sitte mankumatta... Kohta pitää lähteä.

Hinterä siirtyi nuotion ääreen, kohenteli sitä kepakolla ja

vilkaistuaan toveriinsa sanoi hiljaisella, pyytävällä äänellä:

-- Heitetään koko homma...

-- Sinulla on niskoitteleva sisu! -- ärjäsi Harajalka.

-- Jumaliste! -- vastasi toinen rukoilevasti ja hiljaa. -- Vaara voipi

olla tarjona. Neljä virstaa on sitä hilattava ja mitäs, jos ei

tatarilaiselle kelpaakaan?

-- Se on minun asiani!

-- Tee miten tahdot. Parasta olisi kuitenkin laskea menemään... antaisi

hänen kuhjustella. Katso nyt mokomaa!

Harajalka ei virkkanut mitään, sormet vain liikkuivat nopeammin.

-- Ja paljoko siitä annettaisi, jos niikseen... jatkoi Hinterä hiljaa

ja itsepintaisesti. -- Nyt olisi muuten paras aika... pimeä tulee

tuossa paikassa. Otettaisi ja mentäisi Dubenkaan, aina sieltä jotain

käteen käypää tipahtaa.

Hinterän yksitoikkoinen ääni yhtyi puron solinaan ja hiipi kaikuna

notkon syvänteessä sekä ärsytti Harajalkaa. Hän oli vaiti, puri

hammasta ja katkoi varpuja vihoissaan.

-- Naiset valkaisevat näihin aikoihin palttinoitaan...

Hevonen korskahti kumeasti ja alkoi liikkua. Hämärässä näytti se

vieläkin rujommalta ja surkeammalta. Harajalka katsahti siihen ja

sylkäsi nuotioon...

-- Ja luontokin alkaa nyt elostua, hanhia kuhajaa suoperillä.

-- Etkö sinä, piru, älyä lopettaa! -- kiljasi Harajalka äkäisesti.

-- Jumaliste! Älä suutu, Stepan, minuun... Jääköön hiiteen...!

-- Oletko saanut ruokatorveesi tänään mitään? tiuski Harajalka.

-- E-en! -- vastasi Hinterä nolona ja vavahtaen toverinsa huudosta.

-- Istu siinä sitte ja laho... vähät minä...

Hinterä katseli häneen ääneti. Tällä oli sylissä kimppu pajuja, joita

hän punoi ja palmikoi vihasta puhkien. Nuotiosta lankesi heijastus

hänen kasvoilleen, jotka olivat punaiset ja äkäiset.

Hinterä käänsi päänsä pois ja huokasi raskaasti.

-- Tee, miten tahdot, viis minä siitä, -- sähisi Harajalka

sydämystyneenä. Hinterä kyyristihe käppyrään ja rupesi rykimään. Sitte

hän raskaasti hengittäen sanoi:

-- Enhän minä muuta, kuin että se on vaarallista...

-- Olkoon! -- kiljasi taas Harajalka.

Hän kokosi pajut kainaloonsa, heitti keskentekoisen vasun olkapäälleen

ja nousi pystyyn.

Hinterä nousi myöskin, katsahti toveriinsa ja läksi verkin askelin

hevosta kohti.

-- Heposeni...! Jiessiunaamaan... älä pelkää! -- kuului notkosta hänen

ontto äänensä.

Harajalka katseli hevosen luona puuhailevaa toveriansa. Juron varkaan

viikset vavahtelivat.

-- Joudutko siitä! -- sanoi hän liikkeelle lähtien.

-- Joudun, -- vastasi Hinterä.

Ja pensaiden lomitse pujotteleimalla he ääneti astelivat pitkin notkoa

yön pimeydessä, joka sen oli täyttänyt ääriään myöten.

Hevonen läksi heidän perässään.

Sitte kuului heidän takantaan veden pulskahdus, joka ehkäisi puron

solinan.

-- Öh, kötys... puroon harppasit... -- sanoi Hinterä.

Harajalka sihisti nenäänsä vihaisesti eikä virkkanut mitään.

Notkon pimeydessä ja tylyssä äänettömyydessä kuului pensaiden hiljaista

kahinaa, joka verkkaan häipyi kauemma ja kauemma siltä kohden, missä

nuotion hehkuva hiilos punotti tuijottaen kuin jättiläisen silmä

ilkeänä ja ilkkuvana...

Nousi kuu.

Sen haaveellinen loiste täytti notkon autereisella hämärällä. Tämän

johdosta metsä näytti sakeammalta, vaan sen hiljaisuus oli

täydellisempi ja kaameampi. Kuun hopeoimat koivujen valkeat oksat

näyttivät tammien, jalavien ja viidakon tummaa taustaa vasten

vahakynttilöiltä.

Ääneti astuivat toverukset notkon pohjaa. Kulkeminen oli vaivaloista,

sillä jalkoja vuoroin livetti, vuoroin upotti syvään lokaan. Hinterä

hengitti läähättäen ja hänen rintansa vinkui, kähisi ja rutisi kuin

olisi sinne ollut kytkettynä uusi, kauan puhdistamatta ollut

seinäkello. Harajalka kulki edellä. Hänen kookkaan ja suoran vartalonsa

varjo peitti Hinterän kokonaan. Viimemainittu huokasi ja sanoi:

-- Yökin on lyhyt kuin varpusen nokka, kylään päästessä nousee jo

päivä. On tämä menoa... ollaan kuin herraskävelyllä...

-- Minun on raskasta, veliseni, -- sanoi Hinterä hiljaa.

-- Raskasta? -- kiljasi hänen toverinsa pilkallisesti. Miksi...?

-- En jaksa hengittää, -- vastasi sairas varas.

-- Hengittää? Miksi et jaksa?

-- Tautihan se...

-- Valehtelet? Tyhmyys estää eikä mikään muu.

Harajalka pysähtyi, käännähti ympäri ja punoen sormeaan toverinsa nenän

edessä lisäsi:

-- Tyhmyytesi tähden et voi hengittää, ymmärrätkö?...

Hinterän pää vaipui alas, kun hän nöyrästi vastasi:

-- Kyllähän minä sen...

Hän aikoi lisätä vielä jotain, mutta yskänpuuska esti sen ja pidellen

vapisevin käsin puusta hän ryki suu selällään kauan ja kovasti, että

hyppimään pani ja päätä täytyi heiluttaa.

Harajalka tuijotti tämän surkastuneihin kasvoihin jotka kuun valossa

näyttivät viheriänkeltaisilta.

-- Kaikkihan sinä metsänpeikotkin saat säikkymään, -- sanoi hän viimein

synkästi.

Vaan kun Hinterä oli rykimisen lopettanut, ja nostanut päänsä pystyyn

ja saanut henkeä sisäänsä, sanoi hän toiselle:

-- Levätään velikulta, en jaksa...

Ja he istuutuivat kostealle mättäälle.

Harajalka kierrälsi töllötupakan, pani sen palamaan ja alkoi verkkaan:

-- Jos olisi kotona edes jotain syötävää, niin voisihan tästä kääntyä

sinnekin...

-- Voisi kyllä... -- nyökäytti Hinterä päätään.

Harajalka katsahti häneen kierosti ja jatkoi:

-- Vaan kun ei kotona ole mitään, niin on kulettava...

-- Niin on... -- huokasi Hinterä.

-- Vaikka toisekseen kun ei ole menopaikkaa, niin ei tule mitään

tolkkuakaan... Tyhmiä kolloja olemme, siinä se vika on! Niin tyhmiä,

että...

Harajalan ääni kaikui terävänä ilmassa ja nähtävästi viilsi Hinterää,

koska tämä levottomana vääntelihe maassa, huokaili ja omituisesti

urahteli.

-- Hirmuisesti nälättää! -- lopetti Harajalka puheensa.

Silloin Hinterä päättävästi nousi pystyyn.

-- Mihin nyt? -- kysyi Harajalka.

-- Mennään...

-- Mikä se nyt hypittää?...

-- Mennään?

-- Sama se... -- Harajalka myöskin nousi. -- Ei tule kuitenkaan

tolkkua...

-- Tuli, mikä tuli! -- viittasi Hinterä kädellään.

-- Sitä rohkeutta!...

-- No eikö sitte? Vähäkö olet minua muokannut ja vanuttanut... Herra

nähköön!

-- Mitäs sitte joutavaa vastustelet?

-- Vastustelet?

-- Niin!

-- No, kun on sääli.

-- Mitä? Ketä?

-- Ketä? Ihmistä...

-- Ihmistä? -- matki Harajalka. -- Voipas sinun armelijasta sieluasi,

vaan järkeä ei ole tippaakaan! Mikä se ihminen sitte sinulle on? Häh?

Tarttuu kurkkuusi ja rutistaa mäsäksi kuin kirpun. Sääli sinä

semmoista! Itse silloin näyttäisit tyhmyytesi. Säälisi tähden panee se

sinut myrskän kynttyrään. Repii suolet sisuksistasi ja nyhtää suonesi

tuuman tunnissa... Sääli... Rukoile vain Jumalaasi, että säälittä sinut

johonkin kyykistäisi eikä mitään muuta. Sääli... hyi!

Harajalka oli raivoissaan.

Hänen vihainen, halpamaista katkeruutta täynnä oleva äänensä kaikui

kolkosti öisessä metsässä ja puiden oksat heiluivat hiljaa kahahdellen

ikäänkuin vahvistaen ankarat sanat oikeiksi.

Masentunein mielin ja vapisevin polvin raahusti Hinterä hitaasti

edelleen.

-- Maltahan, -- sanoi hän viimein arasti, -- kunhan tässä piristyn...

kohta päästään kylään... menen... yksinäni menen, sinä saat olla

poissa. Otan mitä ensiksi käteen sattuu ja kotiin! Sitte käyn

pitkälleni... Vaikealta tuntuu...

Hän puhui tuskin kuultavasti, hengästyneenä ja rinta vinkuen. Harajalka

loi häneen epäilevän katseen, pysähtyi, aikoi jotain sanoa, mutta

viittasi vain kädellään ja läksi edelleen.

Kauan he kulkivat ääneti.

Jostain läheltä kuului kukon kiekumista. Sitte kilahti kaukaisesta

kyläkirkosta vahtikellon surullinen ääni ja hukkui metsän jylhään

äänettömyyteen... Ja mustana kummituksena kuun sumeassa valossa

lennähti jostain suuri lintu, jonka kaamea rääkkynä ja siipien suhina

kaikuivat pahaa ennustavana äänenä notkon yksinäisyydessä.

-- Korppi... vai liekö muu ollut, -- huomautti Harajalka.

-- Kuule, veli... sanoi Hinterä maahan retkahtaen, -- mene sinä, minä

jään tähän... en jaksa enää... Ahdistaa... pyörryttää...

-- Siinä se nyt on! virkkoi Harajalka tyytymättömänä. -- Etkö

tosiaankaan?

-- En jaksa...

-- Istu ja pala!

-- Ei ole voimia...

-- Kummako se, kun aamusta pitäen syömättä kuleksitaan!

-- Ei se sitä ole.... tiedän... loppu tulee! Näetkö, miten verta

työntää...

Ja Hinterä nosti jollain tummalla tahrautuneen kätensä toveriaan kohti.

Tämä vilkaisi käteen ja kysyi matalalla äänellä:

-- Mikäs nyt neuvoksi?

-- Mene sinä, minä jään... lepään, ehkä...

-- Mihin? Olisiko mennä kylään... ja sanoa, että siellä on mies

huonona.

-- Anna olla... pieksävät!

-- On se sitäkin.

Hinterä viskautui selälleen, ryki tikahtuakseen ja sylki suustaan

kokonaisia maksoja verta...

-- Yhäkö tulee? -- kysyi Harajalka seisten toverinsa ääressä ja katsoen

syrjään.

-- Kovasti tulee... -- vastasi tämä tuskin kuultavasti ja alkoi rykiä.

Harajalka päästi karkean kirouksen.

-- Mitähän, jos läksisi jotakuta hakemaan?

-- Ketä? -- toisti Hinterä surullisesti.

-- Tahi ehkä jaksaisit nousta... koetahan, lähdettäisiin hiljaa...

-- Turha vaiva...

Harajalka istuutui toverinsa pääpohjiin ja pidellen käsillään

polvistaan katsoi tätä kasvoihin. Hinterän rinta kohoili epätasaisesti

ja pahasti koristen, silmät kuopahtivat ja huulet venyivät omituisesti

ja aivan kuin tarttuivat kiinni hampaisiin. Vasemmasta suupielestä

virtasi poskea myöten tumma juova.

-- Vieläkö vuotaa? -- kysyi Harajalka hiljaa ja hänen äänessään oli

jotain kunnioitusta ilmaisevaa.

Hinterän kasvot vavahtivat.

-- Vuotaa... -- kuului heikko kähinä.

Harajalka painoi päänsä polvia vasten ja mietti.

Heidän vieressään kohosi notkon rinne, johon ouruvedet olivat uurtaneet

syviä ojia. Sen harjalla seisoivat puut kuun hopeoissa synkkinä,

uhkaavina. Ja notkon salaperäisyys oli kuin unennäkö, kuin ikävä uni,

jossa ei ollut elämän väritystä. Mutta puron hiljainen sorina enensi

vieläkin sen elottomuutta, se soi kuin tuskan valitus...

-- Kuolen... -- sopersi Hinterä. Sitte hän toisti selvään ja kovasti:

-- minä kuolen, Stepan!

Harajalan koko ruumis vavahti. Hän oli tuokion vaiti ja virkkoi sitte

hiljaa aivan kuin peläten häiritsevänsä jotain:

-- Ole jo... älä pelkää! Ei se mitään... ilmanhan se vaan... ei mitään,

veli, jumaliste!

-- Herra Jesus Kristus...! -- huokasi Hinterä raskaasti.

-- Ei se mitään! -- supatti Harajalka kallistuen lähemmä toverinsa

kasvoja. Koettele pidellä vastaan... jos menisi ohi...

Vaan Hinterä alkoi taas rykiä. Rinnasta kuului uusi ääni -- ikäänkuin

olisi märällä rievulla läiskinyt kylkiluihin. Harajalka katsoi häneen

ääneti viiksiään liikutellen. Hinterä alkoi hetken kuluttua kovasti ja

katkonaisesti hengittää -- aivan kuin täysin voimin juostessa. Kauan

hän hengitti niin ja sanoi viimein:

-- Anna anteeksi, Stepan, jos mitä olen... hevonen... anna anteeksi,

rakas veli!

-- Anna sinä minulle anteeksi, -- keskeytti Harajalka ja hetkisen

kuluttua lisäsi: -- mihinkä minä nyt? Mikä eteen?

-- Jumalapa si...

Hän parkasi eikä saanut sanoja loppuun. Sitte alkoi korista, jalat

oikenivat, toinen venyi syrjään...

Harajalka katseli koko ajan toveriinsa. Kului muutamia hetkiä, pitkän

pitkiä.

Hinterä kohautti päätään. Mutta samassa retkahti se takasin.

-- Mitä, veliseni? -- kumartui Harajalka kysymään. Mutta ei vastannut

toveri. Hän oli levollinen, liikkumaton.

Istui vielä jonkun aikaa juro Harajalka toverinsa ääressä, vaan nousi

sitte ylös, paljasti päänsä, risti silmänsä ja läksi verkin askelin

painumaan notkoa pitkin. Hänen kasvonsa reipastuivat ja hän kulki

lujasti, aivan kuin pieksäen maata jaloillaan, että olisi siihen

koskenut.

Alkoi sarastaa. Taivas oli ikävän harmaan peitossa. Notkossa vallitsi

synkkä hiljaisuus. Ja ainoastaan puro, ketään häiritsemättä, piti

yksitoikkoista, hämärää puhettaan.

Mutta samassa rusahti jotain... multakokkare varmaankin vierähti notkon

pohjaan. Peltovaris heräsi ja hätäisesti rääkkyen lensi tiehensä. Sitte

kuului tilhin ääni. Notkon kosteassa, kylmässä ilmassa kuolivat äänet

heti.