-- Syksyllä, tuona kuihtumisen ja kuoleman ikävänä aikana on raskasta
elää!
Harmaat päivät, auringoton, itkevä taivas, pimeät yöt, synkästi ulvova
tuuli, syksyn varjot -- nuo raskaat, mustat varjot! -- kaikki tämä
pimentää ihmisen ajatukset pilvillä ja hänen sydämmessään syntyy
salainen kammo elämään, jossa ei ole mitään pysyvää, vaan kaikki
muuttelehtaa alinomaan: syntyy, hajaantuu, kuolee... Miksi? Mikä on
tarkoituksena?
Toisinaan puuttuu voimia taistella niiden ajatusten pimeyttä vastaan,
jotka valtaavat mielen syksymyöhällä... Sen tähden jokainen, joka
tahtoo nopeammin päästä niiden tuskasta, käyköön niitä vastaan. Se on
ainoa tie, joka ihmisen saattaa surujen ja epäilyjen kaaoksesta
itseluottamuksen vankalle pohjalle.
-- Mutta se on tukala tuo tie... Se kulkee orjantappuroiden kautta,
jotka verille repivät sydänjuuret ja tällä tiellä odottaa aina -- piru.
Tämä on juuri se parhain kaikista meille tunnetuista piruista, sama,
johon meidät suuri Göthe tutustutti.
Tästä pirusta minä pakisenkin.
* * * * *
Pirulla oli ikävä.
Se on liian viisas aina nauraakseen, se tietää, että elämässä on
ilmiöitä, joille itse pirukaan ei jaksa nauraa. Se ei esimerkiksi ole
koskaan kajonnut terävän ivansa kärellä oman olemisensa suureen
totuuteen. Tämä meidän lempipirumme on totta puhuen paljoa julkeampi
kuin viisas, ja jos sitä tarkkaan tutkimme, niin käy ehkä selville,
että se samoin kuin mekin, uhraa suurimman osan ajastaan joutavaan.
Vaan jääköön tämä sikseen, emmehän ole lapsia emmekä tahdo särkeä
parasta leikkikaluamme nähdäksemme, mitä sisällä on.
Kerran synkällä syyspimeällä kuleksi piru kalmistossa hautojen
keskellä. Sen oli kovin ikävä, vihelteli väliin hiljaa ja vilhuili
ympärilleen rattoa hakeakseen. Se vihelteli vanhaa romanssia -- isäni
lempiromanssia:
-- Kuin lehti syksyssä
Mä lennän määrättä,
Mun myrsky tempas kotikoivustain...
Ja tuuli matki häntä ulvoen mustien ristien välissä, taivaalla liikkui
hitaasti raskaita syksyn pilviä, jotka kylmillä kyynelillään
kostuttivat vainajien ahtaita asuntoja. Kalmiston alastomat puut
säikähtyneinä vaikeroivat myrskyn käsissä ja ne kohottivat viluisia
oksiaan mykkää taivasta kohden. Ja kun oksat rapsahtivat risteihin,
syntyi kalmistossa kaameaa kahinaa. Ja se ääni oli pelottava ja
raskas...
Piru vain vihelteli ja ajatteli:
-- Olisi somaa tietää, miten vainajat haudoissaan jaksavat tämmöisellä
ilmalla. Kosteus luultavasti tunkee sinne... ja vaikka he
kuolinpäivästään ovat vakuutetut luuvalon varalta, ei niillä sentään
mahtane olla hauskaa! Olisikohan kutsua joku ylös ja tarinoida
ajanratoki... Menisihän tuommoinen pieni huvi mukiin hänellekin...
Minäpä kutsun! Jonnekin on tänne kerran pistetty eräs tuttavani,
kirjailija... Kävinhän hänen eläissään joskus hänen luonaan... miksi en
voisi uudistaa tuttavuutta? Kaikki sen ammatin ihmiset ovat hirveän
vaativaisia, katsotaanpa, miten heitä hauta tyydyttää? Missä se
olikaan?
Ja itse piru, joka, kuten tietty, tietää kaikki, sai harhailla kotvan
aikaa ympäri kalmistoa, ennenkuin löysi kirjailijan haudan...
-- Hoi, kuulkaa! -- huusi hän jyskyttäen kavioillaan raskaaseen
hautapaateen, joka painoi hänen tuttavaansa. -- Nouskaa ylös!
-- Miksi? .- kuului kumea ääni maasta.
-- On asiaa...
-- En nouse!
-- Minkä tähden?
-- Kukas te olette?...
-- Kyllä te minut tunnette...
-- Sensuuri?
-- Ha, ha, haa! Ei!
-- Ehkä... santarmi?
-- Ei, ei!
-- Eikä arvostelijakaan?
-- Olen piru...
-- Aa! Heti paikalla tulen...
Paasi vierähti haudalta, maa aukeni ja sieltä ilmestyi luuranko,
melkein samallainen kuin nekin, joiden avulla ylioppilaat tutkivat
luiden rakennetta. Tämä oli kuitenkin likainen eikä siinä ollut
rautalanka-siteitä ja silmien paikoilla tuikki fosforivalo. Kun se oli
ryöminyt haudasta ylös, kopisteli se luitaan puhdistaakseen pois
multakokkareet. Luut kalahtelivat kolkosti toisiaan vasten. Se nosti
kallonsa pystyyn ja loi vihreän, kylmän katseen tummalle, pilviselle
taivaalle.
-- Mitä kuuluu? kysyi piru.
-- Huonoa, -- vastasi kirjailija lyhyesti. Hän puhui hiljaa ja niin
kummallisella äänellä kuin olisi kaksi luuta tuskin kuultavasti
naristen hankaantuneet toistaan vasten.
-- Anteeksi, että tervehdin, -- sanoi piru kohteliaasti.
-- Ei se mitään... Vaan miksi oikeastaan nostatitte minut?
-- Ajattelin esittää teille pientä kävelyä...
-- Mielelläni jaloittelen hieman, vaikka ilma onkin huono.
-- Ette varmaankaan pelkää vilustuvanne? -- kysäsi piru.
-- En toki, johan minä eläissäni vilustuin perinpohjin.
-- Aivan oikein, te kuolitte aivan kylmänkohmeessa.
-- Ilmankos minua koko ikäni jäähdytettiinkin...
He kulkivat rinnakkain kapeaa polkua hautojen ja ristien keskellä.
Kirjailijan silmistä lankesi maahan kaksi sädettä, jotka näyttivät
pirulle tietä. Tuhusade kasteli heidät märiksi ja tuuli sai vapaasti
vinkua kirjailijan paljaiden kylkiluiden lomitse rinnan läpi, missä ei
ollut enää sydäntä.
-- Mennäänkö kaupunkiin? -- kysyi hän pirulta.
-- Mikäs teitä siellä huvittaa?
-- Elämä, herrani, -- selitti kirjailija avomielisesti.
-- Hyh! Mitä arvoa elämällä on teille?
-- No, eikö sitte?
-- Mitä varten?
-- Mitenkä häntä nyt sanoisi? Ihminen mittaa kaikki ponnistustensa
suuruuden mukaan... ja jos hän esimerkiksi on tuonut tavallisen kiven
Araratin vuorelta, niin pitää hän sitä kalleutena...
-- Poloista! -- hymähti piru.
-- On se onnellinenkin, -- intti kirjailija kylmästi.
Piru kohautti olkapäitään eikä vastannut mitään.
He olivat tällä välin tulleet kalmistosta pois. Heidän edessään oli
katu, kaksi taloriviä ja niiden välillä pimeys, jossa pahanpäiväiset
lyhdyt todistivat valon vähyyttä maailmassa.
-- Sanokaapas, -- alotti piru hetkisen kuluttua, -- miltä tuntuu
haudassa olo?
-- Menee se nyt jo mukiin kun on tottunut, mutta alussa oli hirveän
tukalaa. Ilkiö, joka naulasi ruumisarkkuni kannen kiinni, löi naulan
pääkalloni läpi. Se tietysti on pikku asia, mutta tuntui sentään
pahalta. Olenpa taipuvainen uskomaan, että se oli karvasta pilaa,
tahdottiin turmella aivoni, joiden avulla minä muka olin turmellut
ihmisiä... Sitte tulivat madot kiusaamaan ja ne, piru vieköön, jäytivät
minua hirveän hitaasti...
-- Kummako se, -- huomautti piru, -- ei niitä siitä voi syyttää, sillä
ei kai sapensyömä ruumis ole mikään makupala.
-- Paljoko minussa sitte oli ruumista? Kuiva ranko! -- vastasi
kirjailija.
-- Siksipä sen nakertaminen onkin enemmän vastenmielinen velvollisuus
kuin nautinto... Katsotaanpas kustantajia, niitä syövät madot nopeaan
ja hyvällä halulla.
-- Tietysti -- ne kai ovat maukkaampia...
-- Onko haudassa syksyllä kosteaa? kysyi piru.
-- On vähän, mutta tottuu siihen. Kaikista enimmän häiritsevät lepoa
kaikenmoiset idiotit, jotka kalmistossa kuleksiessaan sattumalta
joutuvat haudalleni. En tiedä, minkä verran lienen maassa levännyt,
sillä kaikki ympärilläni, samoin kuin itsekin, on liikkumatonta, ajan
kulusta on minun mahdoton saada selvää...
-- Neljä vuotta, kohta tulee viisi, -- ilmaisi piru.
-- Joko? Vai niin.... Tällä ajalla on haudallani käynyt kolme henkeä...
Kirottuja, ei muuta kun ärsyttävät! Eräskin, tiedättekö, teki aivan
tyhjäksi sen, että olin aikoinani elänyt. Tulee haudalle ja luettuaan
rististä kirjoituksen sanoo jyrkästi: "ei semmoista ole ollut, en
milloinkaan ole lukenut hänen tuotteitaan. Nimi on sentään tuttu...
nuoruuteni päivinä oli eräällä tuonnimisellä salainen panttilaitos
meidän kadulla". Ajatelkaa nyt mokomaa! Ja minun tuotteitani julaistiin
kuusitoista vuotta mitä laajimmalle levinneissä lehdissä ja kolmasti
julaistiin kirjoituksiani eri teoksina.
-- Kuolemanne jälkeen on vielä julaistu kahdesti, -- ilmoitti piru.
-- Siinäpä se!... Sitte tuli kaksi, joista toinen sanoo: "aa, sekö se
on!" -- "Se juuri", -- vastaa toinen. -- "Taidettiin sitä aikoinaan
lukea hänenkin tuotteitaan." -- "Kaikkien tuotteita luetaan". -- "Mitäs
se tämä saarnailikaan?" -- "Eipä juuri erityistä... hyvän ja kauniin
aatteita ynnä muuta." -- "Niin, niin, kyllä muistan". -- "Sillä oli
kankea kieli." -- "On niitä jo koko joukko mullattu..." -- "Venäjänmaan
povi on rikas kyvyistä". -- Ja sitte ne aasit poistuivat! Lämpimät
sanat eivät enää huojenna haudan kylmyyttä enkä minä niitä tahdokaan...
mutta loukkaavaa se sentään on! Aika mielelläni olisin niitä haukkunut!
-- Mahdoitte pitää aika saarnan, -- hymähti piru.
-- Ei, se ei olisi sopinut... Kahdeskymmenes vuosisata ja muuta... ja
materialistit olisivat saaneet aika kolahduksen, jos kuolleet yhtäkkiä
rupeaisivat haukkumaan...
Pirun tuli taas ikävä.
-- Tämä kirjailija olisi eläissäänkin tahtonut olla kukkona joka
tunkiolla ja nytkin, kun hänessä on kaikki kuollutta, elää hänessä
vielä kunnianhimo. Mutta ihminenkö se sitte on tärkeä elämälle! Tärkeä
on vain ihmisen henki ja hänen henkensä yksistään ansaitsee
kättentaputuksia ja kunnioituksia... Miten ikäviä ihmiset ovat! Piru jo
aikoi esittää kirjailijalle, että he palaisivat takaisin kalmistoon,
mutta samassa välähti hänen ilkeässä päässään uusi ajatus. Tällöin
olivat he tulleet eräälle torille, jota kaikilta puolin ympäröi suuret
rakennukset. Torin yllä kiiti repaleisia, mustia pilviä ja näytti kuin
olisi synkkä taivas pysytelleinyt kattojen varassa ja katsellut kylmin
katsein likaiseen maahan...
-- Kuulkaapas, -- sanoi piru kohtelijaasti kumartuen lähemmä
kirjailijaa, -- ettekö haluaisi nähdä, miten vaimonne elää?
-- Hm, enpä tiedä oikein... -- virkkoi kirjailija hitaasti.
-- Mitä kummia, olettehan oikea vainaja! huudahti piru pistelijäästi.
-- Saisihan tuota... -- ja kirjailija kolisutteli reippaasti luitaan.
-- Mennään vain... eihän hän minua näe, ja jos näkisikin, niin ei
tunne... -- selitti kirjailija.
Samassa katosi erään talon seinä näkymättömiin vai liekö tullut
läpinäkyväksi kuin lasi. Kirjailija näki suurten huoneiden sisään,
siellä oli valoisaa, hauskaa, kodikasta...
-- Erinomainen sisustus! -- kähisi hän mielissään, -- mainiota
kerrassaan! Tuommoisessa eläen en kai vielä olisi kuollut...
-- Olen samaa mieltä, -- lisäsi piru hymyillen.
-- Eikä se paljo maksakaan tuo sisustus... kolmen tuhannen paikoille.
-- Hm... ei muka paljon? Muistan saaneeni suurimmasta teoksestani 815
ruplaa... ja sen eteen työskentelin vuoden päivät'... Kukas tässä asuu?
-- Teidän vaimonne, vastasi piru.
-- Vaimoni? Vai niin... sepä mainiota... Entä tuo nainen, onko se
hän... vaimoni?
-- On... tuossa tuli hänen miehensä.
-- Hän on tullut kauniiksi... ja miten hyvin puettu! Hm... Miehensä,
sanoitte? Se on aika pulska mies, naama on kuin milläkin... mutta
mahtaa muuten olla hyvä mies, vaikka kasvot ovat tyhmät. Ne näyttävät
ilkeiltäkin...! Niin no, semmoiset kasvot miellyttävät naisia.
-- Tahdotteko, että huokaan teidän edestänne? -- esitti piru luoden
kavalan silmäyksen kirjailijaan. Mutta tämä oli vaipunut katselemiseen.
-- Miten iloisilta ja reippailta ne näyttävät! Kumpikin taitaa olla
tyytyväinen elämäänsä... Tiedättekö, rakastaako hän miestään?
-- Kovasti...
-- Kukas mies on?
-- Kauppapalvelija muotikaupasta...
-- Kauppapalvelija muotikaupasta, -- matki kirjailija hitaasti eikä
pitkään aikaan virkkanut mitään. Piru katseli häneen iloisesti
hymyillen.
-- Miellyttääkö teitä tuo näky? -- kysyi hän.
Kirjailija puheli verkkaan ja vaivaloisesti:
-- Minulla oli lapsia... missähän lienevät... niin, tiedän, ne
elävät... oli lapsia, poika ja tyttö... ajattelin silloin, että pojasta
tulee vielä joskus kunnollinen mies...
-- Kunnollisia miehiä on maailmassa paljon, mutta se tarvitsee
täydellisiä, -- sanoi piru kylmästi ja rupesi viheltelemään jotain
marssia.
-- Luulen, ettei kauppapalvelijasta ole kasvattajaksi ja poikani...
Kirjailijan tyhjä kallo nyykähti surullisesti.
-- Näettekö, hän syleilee vaimoaan... Niillä on elämä iloista! --
huudahti piru.
-- Niin näkyy... Onko kauppapalvelija miten rikas?
-- Oli köyhempi minua, vaan vaimonne oli rikas...
-- Vaimoni? Mistä hän sai rahoja?
-- Teidän kirjoistanne.
-- Vai minun kirjoistani, -- virkkoi kirjailija hiljaa nyökytellen
kaljua kalloaan. -- Vai niin... Minä olen siis tehnyt työtä
kauppapalvelijaa varten...
-- Siltä se tuntuu, -- myönsi piru mielissään.
Kirjailija katsoi maahan ja sanoi pirulle:
-- Viekää minut takaisin hautaani.
... Oli pimeä; satoi, taivaalla kulki raskaita pilviä ja kalisten
riensi kirjailija hautaansa kohden. Piru kulki takana iloisesti
vihellellen...
Lukija on tietysti jäänyt tyytymättömäksi. Hän on hotkinut itsensä
kipeäksi kirjallisuudesta eivätkä nekään, jotka kirjoittavat vain hänen
mielitekoja tyydyttääkseen, ole hänen mieleisiään. Tässä tapauksessa on
lukija jäänyt tyytymättömäksi siihenkin, etten ole maininnut mitään
helvetistä. Sillä kun ihminen -- aivan oikein kyllä -- on vakuutettu
siitä, että hän kuoltuaan joutuu helvettiin, niin tahtoisi hän jo
eläissään saada jotain tietää siitäkin. Vaan totta puhuen minä en voi
kertoa mitään, mikä lukijaa miellyttäisi, sillä helvettiä, tuota
tulista pätsiä, jota kyllä on helppo kuvitella, ei ole. Jotain toista
kuitenkin on ja se on sanomattoman paljoa kauheampi.
Heti kun lääkäri on jostakusta sanonut hänen omaisillensa:
-- Hän on kuollut... -- hän joutuu erääseen äärettömään, kirkkaasti
valaistuun piiriin ja tämä on hänen erehdystensä tietoisuuden piiri.
Hän viruu haudassaan ahtaassa arkussa ja hänen silmiensä editse kulkee
kuin kieppuva pyörä hänen poloinen elämänsä. Ja se liikkuu kiusoittavan
hitaasti, liikkuu alusta loppuun -- ensimäisestä itsetietoisesta
askeleesta alkaen kuoleman hetkeen asti. Hän näkee kaikki, olemisensa
valheen ja inhottavuuden kokonaisuudessaan, kaikki ajatuksensa hän
uudelleen ajattelee, hän näkee jok'ainoan harha-askeleensa ja koko
hänen elämänsä jälleen uudistuu -- ihan hetkestä hetkeen! Ja että hänen
kärsimystensä mitta kasvaisi, hän vielä tulee tietämään, että sitä
ahdasta typeryyden tietä, jota hän oli kulkenut, kulkee muitakin, jotka
tyrkkivät toinen toisiaan ja kiiruhtavat ja valehtelevat... Ja hän
käsittää, hän näkee selvään, että kaikkea tätä he tekevät vain sen
tähden, että ajan pitkään saisivat tietääkseen, miten häpeällistä on
elää niin katalaa ja hengetöntä elämää.
Mutta nähdessään heidän joutumalla jouduttautuvan perikatoansa kohti,
hän ei mitenkään kykene heitä varottamaan: -- hän ei voi nostaa huutoa,
ei liikettä tehdä ja halu auttaa heitä vain hyödyttömänä hänen
rintaansa raastaa... Tuntuuko se hyvältä?
Ja hänen editsensä vaeltaa hänen elämänsä uudestaan, palaa ja jälleen
hän näkee sen alusta alkaen... eikä hänen tietoisuutensa tuska koskaan
loppua saa eikä hänen kärsimystensä kauhu... ei koskaan!