Raskaita, harmaita savukierteitä tuprutellen painui matkustajajuna
suunnattoman matelijan kaltaisena keskellä viljapeltojen merta aron
syvyyteen. Savun kanssa hajosi paahteiseen ilmaan äkäistä ryminää, joka
hetkeksi oli häirinnyt avaran, aution lakeuden velttoa äänettömyyttä ja
pienen aseman seutua, minkä yksinäisyys keskellä tasankojen
hiljaisuutta herätti raskaita tunteita.
Ja kun kumea, mutta elämää tietävä junan humu oli haihtunut pilvettömän
taivaan holveihin, vallitsi aseman seudulla jälleen jäytävä raukeus ja
aron unelias yksitoikkoisuus tuntui enenevän.
Aro kuumotti kullankeltaisena, taivas helakan sinisenä. Kumpikin tuntui
käsittämättömän suurelta. Ruskeat asemarakennukset, jotka olivat
viskotut näiden väliin, tekivät arkipäiväisen vaikutuksen, joka turmeli
tuon raukean kuvan keskustan, minkä mielikuvista ja aatetta vailla
oleva taiteilija oli piirtänyt.
Joka päivä sukeltaa arolta asemalle 12 ja 4 aikaan junia pysähtyen
siihen pariksi minuutiksi. Nämä neljä minuttia ovat aseman ainoa ja
päähuvitus. Ne tuottavat vaihtelua palveluskunnan yksitoikkoiseen
elämään. Jokaisessa junassa on joukko kirjavapukuista yleisöä. Ne
ilmestyvät tuokioksi. Vaunujen ikkunoista vilkkaa heidän väsyneet,
kärsimättömät ja veltot kasvonsa. Helähtää kellon soitto, kimeä pillin
vihellys kuuluu, veturi puhkaa ja he kiitävät pois, kauas kaupunkeihin,
missä kiehuu meluinen elämä.
Aseman palveluskunnasta, joka on turtunut ikävän yksitoikkoisuudessa,
on huvittavaa nähdä noita kasvoja ja junan mentyä on puhetta kotvaksi
yhdestä ja toisesta tuokion huomiosta. Heidän ympärillään levitteleikse
äänetön aro, yllä kaartuu taivas välinpitämättömän näköisenä ja heidän
mielissään asuu samea kade niitä ihmisiä kohtaan, jotka joka päivä
kiitävät heidän ohitsensa jättäen heidät elämään ja olemaan aivan kuin
osattomiksi elämästä.
Ja siinä ne junan mentyä seisovat asemasillalla seuraten silmillään
tumman juovan katoamista kullalle hohtavien viljapeltojen
äärettömyyteen, mykistyneinä ohi vilahtaneen elämän vaikutuksesta.
Siinä ovat melkein kaikki. Asemapäällikkö, hyväntahtoinen, lihava,
vaaleatukka mies, jolla on tuuheat viikset kuin kasakalla; hänen
apulaisensa, ruskeaverinen ja teräväpartainen nuorimies; asemavahti
Luka, pientäkättä oleva, nokkela, viekas mies, sekä eräs vaihdemies,
Gomosov, tanakka, leveäpartainen ja juro musikka, jonka naama on aina
vakava ja pullea.
Asemahuoneen oven vieressä istuu penkillä päällikön vaimo, pieni, paksu
nainen, joka on haleta kuumuudesta. Hänen polvillaan nukkuu lapsi,
jonka posket ovat yhtä pyöreänpullakat kuin äidinkin.
Juna painuu ylänteen taa ja näyttää kuin se sukeltaisi maan sisään.
Silloin asemapäällikkö virkkaa vaimolleen:
-- Jokos se tee on valmista, Sonja?
-- Tietysti, -- vastaa tämä hiljaa ja vetelästi.
-- Luka! Kuuleppas, ota ja lakaise asemasilta... ne ovat taas
tiputelleet sen roskaa täyteen...
-- Kyllä, Matvei Jegorovitsh...
-- No, Nikolai Petrovitsh, mentäisiinkö teetä juomaan?
-- Niinhän se on ollut tapa, -- vastaa apulainen.
Kun iltapäivän juna on lähtenyt, kysäsee Matvei Jegorovitsh vaimoltaan:
-- Jokos se päivällinen on valmis, Sonja?
Sitte hän antaa Lukalle käskyn, joka aina kuuluu vanhaan tapaan ja
kutsuu apulaistaan, joka on heillä ruokamiehenä:
-- No, mentäisiinkö päivälliselle?
Ja apulainen vastaa yksikantaan:
-- Kuten ainakin...
He poistuvat huoneeseen, jossa on paljo kukkia ja vähän huonekaluja,
mutta paljo keittiön ja lapsen kääreiden hajua. Täällä keskustellaan
pöydän ympärillä siitä, mitä äsken oli vilauksella nähty.
-- Näittekö, Nikolai Petrovitsh, toisen luokan vaunussa erästä
vaaleatukkaista naista, jolla oli keltainen puku? Oli se aika hempukka!
-- Mukiin menevä, mutta mauttomasti puettu... -- vastaa apulainen.
Hän puhuu aina lyhyeen ja vakuuttavasti, sillä hän pitää itseään
kokeneena ja sivistyneenä miehenä. Hän on päättänyt kymnaasin. Hänellä
on mustakantinen vihko, johon hän kirjoittelee kaikenmoisia ajatelmia
penkoen niitä sanomalehtien nurkkanovelleista ja kirjoista, jotka
sattumalta joutuvat hänen käsiinsä. Päällikkö tunnustaa kaikessa ja
tinkimättä hänen auktoriteettinsa, kun se vain ei koske virka-asioita,
ja kuuntelee häntä hartaasti. Varsinkin ovat hänen mieleensä Nikolai
Petrovitshin vihkoon kirjoitetut viisaudet ja niitä hän aina sydämensä
yksinkertaisuudella ihmettelee. Apulaisen huomautus puvun johdosta saa
Matvei Jegorovitshin kysymään:
-- Eikö sitten keltainen sovi vaaleaveriselle?
-- Tarkoitin kuosia enkä väriä, -- selittää apulainen ammentaen
marjahilloa lautaselleen lasimaljakosta.
-- Kuosia... sitähän minäkin, -- säestää päällikkö.
Puheeseen tarttuu vaimo, jota asia koskee lähemmin. Mutta kun nämä
ihmiset ovat keskinkertaisella kehityskannalla, venyy keskustelu
hitaasti ja saa harvoin liikkeelle tunteita.
Melkein joka tunti tulee tavarajunia, joiden palvelusväki on tuttua
joukkoa. Kaikki nuo konduktöörit ovat unisia nahjuksia, ikävien
aromatkojen veltostamia. Joskus nämä kertovat radalla kohdanneista
tapauksista tai tietävät uutisia; niin ja niin monennella virstalla jäi
joku junan alle, sitä ja sitä on sakotettu virkavirheestä tahi on joku
saanut ylennystä. Tämmöiset tiedot ahmitaan herkkupaloina.
Vaan aurinko kierii hitaasti aron äärtä kohden. Kun se on ehtinyt maan
laitaan, hehkuu se purppuralle. Arolle valahtaa punertava hämy, joka
herättää kaipauksen surumielisen tunteen, selittämättömän halun
jonnekin kauas, pois tästä tyhjyydestä. Ja sitte aurinko vitkaan painuu
syvemmä... Taivaalla leikkivät sen valot vielä kauan aikaa kuin
hiljaiset sävelten aallot. Mutta vähitellen sammuu ehtoisen ruskon
leimu, hämärä hiipii kätköstään esiin, lämmin ja uinaileva. Tähdet
syttyvät palamaan ja vilkkuvat hätäisesti kuin pelästyneinä maassa
vallitsevasta ikävästä.
Aseman kietoo vaippoihinsa yö, musta ja tyly. Sytytetään lyhdyt.
Kirkkaimmin ja korkeimmalla palaa viheriä tuli merkkipatsaassa. Sen
ympärillä on pimeä äänettömyys.
Toisinaan helähtää kello. Se on junan tulomerkki. Hätäinen kaiku kiitää
arolle ja sammuu siellä. Kohta tämän jälkeen sukeltaa pimeästä
punainen, vilkkuva valo esiin ja aron hiljaisuus värähtelee veturin
kumeasta huohotuksesta.
* * * * *
Aseman väestön alin kerros elää toisenlaisissa oloissa kuin ylin.
Vahtimies Lukaa kiusaa myötäänsä ajatus päästä pistäytymään vaimonsa ja
veljensä luo kylällä, jonne tulee seitsemän virstaa. Siellä on hänellä
talous, kuten hän selittää Gomosoville, pyytäessään tätä juroa miestä
"hoitamaan virkaansa" sillä aikaa.
Sana "talous" saa Gomosovin aina raskaasti huokaamaan ja hän sanoo
Lukalle:
-- Ka, mene vain. Eihän se talous tule ilman toimeen...
Mutta toinen vaihdemies, Afanasi Jagodka, entinen sotamies, jonka
pyöreät, punaiset kasvot ovat harmaassa harjaksessa, on ilkeä ja
pistelijäs eikä usko Lukaa.
-- Talous! huudahtaa hän irvistellen. -- Vaimo... Kyllä minä sen
tiedän... Onko akkasi sitte leski, vai...?
-- Mokoma variksien marssittaja!? murahtaa Luka halveksien vastaan.
Hän sanoo Jagodkaa variksien marssittajaksi sen vuoksi, että tämä vanha
sotamies pitää tavattomasti linnuista. Hänen vahtikojunsa on ulkoa ja
sisältä täynnä häkkiä. Päivät pääksytystään kuuluu kojulta lintujen
säkätystä. Siinä on rastasta, kottaraista ja jos mitä, jotka hän on
vanginnut. Hän askaroitsee niiden kanssa uppopäivät vapaana aikanaan,
hoitaa ja vaalii elättejään eikä välitä tovereistaan vähääkään. Lukaa
hän nimittää pässiksi ja Gomovia aasiksi ja sanoo kummallekin vasten
silmiä, että he ovat naisten hännässäjuoksijoita ja että sietäisivät
saada selkäänsä.
Luka ei ole hänen sanoistaan niinä miehinäänkään, mutta kun sotamiehen
onnistuu saada hänet suuttumaan, silloin Luka laskettelee kauan ja
voimakkaasti:
-- Senkin harjasturpa, heittiö... Mitä sinä mokoma virkaheitto-rumpali
oikeastaan ymmärrät? Ikäpäiväsi olet kykkinyt pataljoonan kaalinpäitä
vartioimassa... pidä suusi kiinni äläkä viisastele, kun et ymmärrä
hölynpölyä... Mene komentamaan variksiasi, marssimestari!
Kuunneltuaan tyynesti loppuun meni Jagodka kantelemaan päällikölle,
mutta tämä ärjäsi, ettei tultaisi hänelle joutavia juoruamaan ja ajoi
sotamiehen pois. Silloin lähtee Jagodka itse Lukan luo, lukee tyyneesti
ja kiivastumatta tälle semmoisen messun, että Luka lähtee syleksien
tiehensä.
Paitsi päällikön vaimoa oli asemalla vielä toinenkin nainen, nimittäin
palvelijatar. Hänen nimensä oli Arina, iältään neljänkymmenen korvilla
ja muuten hyvin rumannäköinen: kömpelöruumiinen, aina likainen ja
repaleissa, kulki lynkyttäen, kesakkoisista kasvoista kiilui kaksi
vinoa, säikähtynyttä silmää. Oli jotain orjamaista ja tukahtunutta
hänen karkeassa vartalossaan, oli kuin hän olisi tahtonut pyytää
anteeksi kaikilta ihmisiltä, heittäytyä jalkoihin uskaltamatta itkeä.
Gomosov oli asunut asemalla kahdeksan kuukautta välittämättä Arinasta
sen enempää. Tavatessaan tämän sanoi hän "terve" ja Arina vastasi
samaten, vaihtoivat vielä pari kolme sanaa ja sitte menivät omille
asioilleen. Kerran ilmestyi Gomosov päällikön keittiöön ja pyysi Arinan
ompelemaan hänelle paitoja. Tämä ompeli ne ja meni itse niitä viemään.
-- Suurkiitos, -- sanoi Gomosov. -- Kolme paitaa, riuna kappale, siis
kolmekymmentä kopekkaa olet saapa... Eikö niin?
-- Niin tuo lienee... -- vastasi Arina.
Gomosov vaipui ajatuksiinsa eikä hyvään aikaan virkkanut mitään.
-- Mistäs läänistä sinä olet? -- kysyi hän viimein naiselta, joka
kaiken aikaa oli katsellut hänen partaansa.
-- Rjäsanin, -- vastasi nainen.
-- Etäältä! Mikäs se tänne toi?
-- Ka, tänne toi... itsemiehiäni olen... yksinäinen...
-- Pääsee sitä etemmäksikin... -- huokasi Gomosov.
Ja taasen syntyi äänettömyys.
-- Niin sitä minäkin... Nishegorodin läänistä olen, Sergatshevin
pitäjää, alkoi Gomosov viimein. -- Yksinään on tässäkin eletty. Oli
talouskin ennen ja vaimo oli, kaksi lasta. Vaimo kuoli koleraan ja
lapset... kun tuli kuolema, niin oli se heidän aikansa... Surra on
saanut kyllikseen... sitte koettelin uudelleen nousta pystyyn -- ei
tullut mitään. Ei ruvennut masinanrämppä käymään. Läksin liikkeelle,
sai kulkea mieroa pitkät taipaleet ja nyt on saanut jo kolmatta vuotta
hapuilla...
-- Paha se on, kun ei ole omituista pesää, virkkoi Arina hiljaa.
-- Tietäähän sen...! Leskikös se sinä, vai...?
-- Tyttö...
-- Oikeinko tosissa? -- ihmetteli Gomosov avomielisesti.
-- Jumaliste tyttö, -- vakuutti Arina.
-- Miksi et ole mennyt naimisiin?
-- Kuka minua ottaisi? Ei ole omaa mitään... ja pahannäköinen...
-- Niinpä niin... -- myhähteli Gomosov miettivästi ja partaansa
sivellen rupesi katsomaan naista tarkkaavasti. Sitte kysyi, paljoko hän
sai palkkaa.
-- Puolenkolmatta...
-- Vai niin. Ja minulta tulee sinulle siis kolmekymmentä kopekkaa?
Kuulehan, käy illalla hakemassa, tuossa kymmenen tienoissa!... sitte
saat... juodaan teetä ja puhellaan ajan ratoksi... Molemmat olemme
yksinäisiä. Muista tulla!
-- Tulen... -- virkkoi nainen ja läksi.
Ja tultuaan täsmälleen kymmenen aikaan hän viipyi Gomosovin luona
aamuhämäriin. Tästä pitäen ei tämä kutsunut häntä enää kertaakaan
luokseen eikä suorittanut maksua paidoista. Mutta Arina tuli itsestään,
aina tylsänä ja nöyränä ja jäi ääneti seisomaan hänen eteensä. Gomosov
virui lavitsalla, katsahti tulijaan ja siirryttyään seinemmä sanoi:
-- Paina puuta.
Ja kun Arina oli istuutunut, selitti hän:
-- Pidä sinä se salassa. Älä hisahdakaan, ei kellekään... muuten voi
minulle käydä pahoin. Minä en ole nuori etkä sinäkään... ymmärrätkö?
Nainen nyökäytti myöntävästi päätään.
Hän saattoi tämän ulos ja antoi pukunsa korjattavaksi sanoen:
-- Muista nyt, ettei kukaan...
Ja niin he alkoivat elää yhdessä salaten kaikilta välinsä. Arina hiipi
öisin salaa hänen luoksensa. Mies kohteli häntä ystävällisesti, mutta
sanoi toisinaan suoraan:
-- Et tosiaankaan ole kaunis.
Arina vain kuunteli raukeasti hymyillen ja lähtiessään sai aina jotain
ompelemista.
He tapasivat toisiaan harvoin. Kun Gomosov sattui näkemään Arinan
asemalla, sanoi hän tälle puoliääneen:
-- Tule tänään.
Ja hän tuli, nöyränä kuten ennenkin ja niin vakavin ilmein
kesakkoisilla kasvoillaan, että hän aivan kuin näytti tulleen
täyttämään velvollisuutta, jonka tärkeys oli hänelle käynyt selväksi.
Mutta kun hän kulki kotiinsa, kuvastui hänen kasvoillaan entinen
syyllisyyden ja pelon eloton leima.
Toisinaan hän pysähtyi johonkin rakennuksen kulmaan tai nojautui puuta
vasten ja kauan katseli arolle... Siellä oli yö ja sen synkkä
äänettömyys puistatti sydäntä.
* * * * *
Eräänä iltana, kun juna oli jo mennyt, kokoutuivat aseman virkamiehet
juomaan teetä puutarhaan Matvei Jegorovitshin asunnon ikkunan alle
tuuheiden poppelien siimekseen.
Kuumina päivinä he usein tekivät näin. Olihan siitä edes jonkunlaista
vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä.
Teenjuonti oli parhaallaan menossa. Oltiin ääneti, sillä junan antama
puheenaihe oli jo loppunut.
-- Tänään on kuumempi kuin eilen, -- alkoi Matvei Jegorovitsh viimein.
-- Ikävän tähden tuntuu vain kuumemmalta, vastasi hänen vaimonsa.
-- Hm, taitaa olla... Ikävä tosiaankin on! Olla nyt edes kortit, mutta
meitä ei ole kuin kolme...
Nikolai Petrovitsh kohautti olkapäitään ja kulmiaan rypistellen lausui
seuraavat sanat:
-- Korttipeli on Schopenhauerin mukaan kaikkien ajatusten vararikko.
-- Sepä oli viisaasti sanottu! -- ihmetteli Matvei Jegorovitsh. --
Ajatusten vararikko, vai miten se oli... Jaa-a! Kuka se muka olikaan?
-- Schopenhauer, saksalainen filosoofi.
-- Fi-ilosoofi? Mm...
-- Mitäs ne filosoofit sitte... ne taitaa olla yliopistoissa? -- uteli
asemapäällikön vaimo.
-- N-niin, tavallaan... Ei se ole mikään virka-arvo, vaan niin
sanoakseni synnynnäinen taipumus. Filosoofi voi olla ken tahansa, jos
hänellä vain on synnynnäistä taipumusta ajattelemaan ja etsimään alkua
ja loppua kaikessa. Tietysti on yliopistoissakin filosoofeja, mutta
saattaa niitä olla yhtähyvin muuallakin... esimerkiksi rautatien
virkamiehissä...
-- Lie niillä hyvät tulot, jotka ovat yliopistoissa?
-- Jos on hyväjärkinen...
-- Ah, kun olisi tässä neljäs, niin olisi aika soma pistää skruuviksi!
-- virkkoi Matvei Jegorovits syvään huoaten.
Ja keskustelu katkesi.
Leivojen laulu kaikuu taivaalta, poppeleissa hyppii oksalta oksalle
pikkulintuja hiljaa sirkuttaen. Huoneesta kuuluu lapsen itku.
-- Onko Arina siellä? -- kysäsee Matvei Jegorovitsh.
-- Tietysti, -- vastaa vaimo.
-- Omituinen akka se on tuo Arina; tarkastakaapas, Nikolai
Petrovitsh...
-- Omituisuus on banaalisuuden selvin merkki, sanoo Nikolai Petrovitsh
aivan kuin itsekseen ja ajattelevan näköisenä.
-- Mitenkä? -- kysyy päällikkö elostuen.
Ja kun Nikolai Petrovitsh selvästi ja painavasti on toistanut sanat,
siristää hän hyvillä mielin silmiään. Mutta Sofja Ivanovna virkkaa
painuneella äänellä:
-- Hyvin te näytte muistavan, mitä olette lukenut, vaan minä unohdan jo
seuraavana päivänä. En muista, vaikka tapa. Tässä eräänäkin päivänä
luin jotain niin hauskaa ja jännittävää, mutta en muista sanaakaan.
Se on tottumuksessa... selittää Nikolai Petrovitsh lyhyesti.
-- Tämä viimeinen oli parempi kuin -- mikä se olikaan -- kuin
Schopenhauer, -- sanoo Matvei Jegorovitsh hymyillen. Kaikki uusi
näyttää olevankin vanhaa.
-- Ja päinvastoin, sillä eräs runoilija on sanonut: "on säästäväinen
elon viisaus -- vanhasta siinä ommellahan uus."
-- Kehveli olkoon tuota miestä! Siltä tulee kuin turkinhihasta!
Matvei Jegorovitsh nauraa hyvän aikaa, hänen vaimonsa hymyilee ja
Nikolai Petrovitsh on hyvillä mielin, jota hän turhaan koettaa salata.
-- Kuka se onkaan sanonut siitä banaalisuudesta?
-- Barjatinsky, eräs runoilija.
-- Entä viimeisen?
-- Fofanov, myöskin runoilija.
-- Sukkelia miehiä! -- myöntää Matvei Jegorovitsh ja toistaa säkeet
tyytyväisyydestä myhäillen.
Ikävä näyttää pitävän näitä ihmisiä leikkikalunaan. Hetkeksi heittää se
heidät, mutta sitte taas tulee ja tarttuu uudelleen kiinni. Ja silloin
ovat he vaiti ja puhkavat paahteissaan, jota tee enentää.
Asemalla vallitsee hiljaisuus. Aro on yhtenä valomerenä.
-- Niin, minä alotin äsken Arinasta, -- sanoo Matvei Jegorovitsh. --
Kummallinen nainen! On kuin puulla päähän lyöty, ei naura, ei laula,
puhuu vähän... Mutta työt tekee hyvin ja hoitaa Ljoljaa ihmeteltävän
huolellisesti...
Hän puhuu hiljaa, ettei Arina ikkunan kautta kuulisi, sillä hän tietää,
ettei palvelijoita sovi näiden kuullen kiittää. Vaimo keskeyttää hänet
merkitsevästi naamaillen:
-- Anna olla... et sinä kaikkea hänestä tiedä.
Ma orja lemmen oon
Ja siksi taisteloon
Mun täytyy väsyä,
Oi, demon väkevä!
hyräilee Nikolai Petrovitsh ja rummuttaa sormillaan tahtia. Hän
myhäilee.
-- Mitä? Hän... te valehtelette kumpikin! Matvei Jegorovitsh remahti
nauramaan, että posket tärisivät ja otsalta herneili hiki.
-- Se ei ole ollenkaan naurun asia! -- huomauttaa hänen vaimonsa. --
Ensiksikin hänellä on lapsi hoidettavana eikä mikään demon ja
toisekseen katsoppas leipää! Hapanta ja palanutta.
-- Jaa-a, leipä on tosiaankin huonoa, täytyy nuhdella... Mutta,
jumaliste, enpä olisi osannut uskoa! Lempo vieköön! Vaan kukas se
toinen olisi... Lukashka? Kyllä minä sen marakatin opetan! Vai olisiko
Jagodka... Aa, pallinaama!
-- Gomosov... -- vastaa Nikolai Petrovitsh lyhyesti.
-- Jokohan! Katsoppas sitä hiljaista jäärää... Oo-o! Ettehän vain
omianne...
Matvei Jegorovitsh innostuu tavattomasti tästä hauskasta jutusta.
Vuoroin hän nauraa, että silmät vettyy, vuoroin sanoo tosissaan, että
rakastuneita on ankarasti nuhdeltava, sitten kuvittelee mielessään
näiden helliä keskusteluja ja taas nauraa röhöttää.
Viimein valtaa asia hänet kokonaan. Silloin Nikolai Petrovitsh muuttuu
ankaran näköiseksi ja Sofja Ivanovna sättii miestään.
-- Lemmot! Kyllä minä niille kestit laitan! Mainion hupaista! --
laskettelee Matvei Jegorovitsh.
Samassa ilmestyy Luka ja ilmoittaa:
-- Telekrahvi naputtaa.
-- Tulen. Soita 42:n tulo.
Kohta lähtee päällikkö apulaisineen asemalle. Luka soittaa kelloa.
Nikolai Petrovitsh istuutuu koneen ääreen ja kysyy seuraavalta
asemalta: voinko lähettää junan n:o 42. Päällikkö kävelee edestakasin
huoneessa ja puhuu hymyillen:
-- Pitää niille lystit näyttää... mitäs sitä ajan ratoksi, saa toki
vähän nauraa...
-- Sopii, -- myöntää Nikolai Petrovitsh koneeseen naputtaen.
Hän tietää, että filosoofin on ilmaistava ajatuksensa lyhyesti.
* * * * *
Pian saivatkin he nauraa.
Kerran eräänä yönä meni Gomosov Arinan luo kellariin, jonne tämä
päällikön vaimon luvalla oli laittanut vuoteen keskelle kaikellaista
rojua. Täällä oli kosteaa ja viileää ja särkyneet tuolit, tynnyrit ja
laudat näyttivät pimeässä kummituksilta. Ja kun Arina oli täällä yksin,
pelkäsi hän niin, ettei voinut nukkua, vaan silmät auki venyen
selällään olilla höpisi myötäänsä rukouksia.
Gomosov tuli kellariin. Kauan aikaa hän käpelehti Arinan kanssa ääneti,
vaan sitte nukkui. Arina herätti hänet kuitenkin kohta:
-- Timofei Petrovitsh!
-- No? -- kysäsi Gomosov unimielin.
-- Lukon takana ollaan...
-- Mitenkä niin? -- kysyi Gomosov pystyyn kavahtaen.
-- Kuka lie ollut ja lukinnut...
-- Valehtelet, -- virkkoi Gomosov vihaisesti ja säikähtyneenä tyrkäten
Arinan luotaan.
-- Katso itse, -- sanoi Arina nöyrästi.
-- Gomosov kavahti pystyyn ja kompuroi ovelle, jota potkaisi ja sanoi:
-- Se on sotamies...
Oven takaa kuului ilkkuvaa hohotusta.
-- Laske! -- virkkoi Gomosov lujasti.
-- Mitä? -- kuului sotamiehen ääni.
-- Laskehan...
-- Aamulla lasketaan, -- vastasi sotamies ja läksi menemään.
-- Pitää mennä vahtiin, riiviö! -- huudahti Gomosov vihaisesti ja
rukoilevasti.
-- Kyllä minä vahdin, -- istu siellä...
Ja sotamies meni.
-- Koira! murahti vaihdemies tuskallisesti. -- Maltahan, et sinä minua
tänne kytke. Entä asemapäällikkö... mitäs hänelle... mitäs hänelle
sanot? Kysyy, missä Gomosov on ja silloin saat vastata...
-- Mene ja tiedä, ettei asemapäällikkö olekin itse käskenyt, -- virkkoi
Arina hiljaa ja toivottomalla äänellä.
-- Asemapäällikkö? -- säikähti Gomosov. -- Mitä hyötyä siitä hänelle?
-- Ja hetken vaiettuaan hän ärjäsi: -- valehtelet!
Arina huokasi raskaasti.
-- Mikä nyt perii? -- kysyi Gomosov istuutuen tynnyrin laidalle
pihtipieleen. -- On häpeää minulle kerraksi... ja kaikki on sinun
syytäsi, mokoma heittiö!
Hän heristi nyrkkiä sinne päin, missä Arina ääneti istui. Vaan Arina
oli vaiti.
Heidät ympäröi kostea pimeys, jossa lemusi hapankaalin ja homeen katku
sekä vielä jotain, joka kutkutti sieraimia. Oven raoista tirkisteli
sisään kuu. Vähän matkan päässä puhki veturi lähtöä tehden.
-- Mitä murjotat siellä, luntus? -- alkoi Gomosov äkäisesti ja
halveksivasti. -- Mitä minä nyt teen? Tekee tepposet ja vielä
murjottaa... Sanotko, heittiö, mitä on tehtävä tahi...! Mihin joudun
häpeältä? Kapineeseen minä puutuinkin...
-- Anna anteeksi, -- sanoi Arina hiljaa.
-- Anteeksi...
-- Jospa eivät suutukaan...
-- Ei se minua liikuta. Sinulle antavat anteeksi, mutta minä se häpeän
kärsin. Minulle nauretaan...
Hetken vaijettuaan alkoi hän uudelleen manata ja sättiä. Ja aika kului
tuskallisen hitaasti... Viimein sanoi nainen vapisevin äänin:
-- Anna sinä minulle anteeksi, Timotei Petrovitsh.
-- Annan korvillesi anteeksi! -- ärjäsi tämä.
Ja taas syntyi äänettömyys, synkkä, masentava, täynnä tylsää kipua ja
ahdistusta.
-- Hyvä Jumala! Ei päiväkään vielä sarasta, ruikutti Arina väräjävin
äänin.
-- Suusi kiini tahi minä näytän päivän! -- uhkaili Gomosov ja alkoi
uudelleen purkaa manauksia. Sitte seurasi jälleen synkkä äänettömyys.
Ja hetkien tylyys yhä kasvoi ja oli kuin olisi joka tuokio viivyttänyt
menoaan nauttiakseen kummankin häpeällisen raskaasta kohtalosta.
Gomosov torkahti hetkeksi, vaan heräsi, kun lähellä kellaria kiekahti
kukko.
-- Nukutko, velho? -- murahti Gomosov.
-- En, vastasi Arina raskaasti huoaten.
-- Sitä vielä olisi puuttunut...
-- Timotei Petrovitsh, -- älähti nainen melkein ujeltaen, -- älä
tuskaile minulle... Sääli minua! Jumalan nimessä pyydän, sääli toki
vähän... Poloinenhan olen, yksin onneton maailmassa. Ja sinä... sinä...
-- Ole uikuttamattasi! -- keskeytti Gomosov hänet tylysti ja hieman,
pehmentyneenä naisen ruikutuksesta.
-- Suu kiinni, jos tässä kerran on kärsiä sallittu...
Ja taas odottivat he ääneti, mitä seuraava hetki toisi mukanaan. Jopa
viimein oven halkeamista kurkisti auringon ensi säteitä. Kellarin luona
kuului askeleita. Joku lähestyi ovea, seisattui ja poistui.
-- Kiusanhenget! -- voihkasi Gomosov syläisten.
Taasen äänettömyys, jännittävä, pitkä.
-- Herra... armahtakoon... huokaili Arina.
Joku varovasti hiipii kellarille... Lukko kahisee ja kuuluu
asemapäällikön ankara ääni:
-- Gomosov! Ota Arinaa kädestä ja astu ulos, nopeaan!
-- Joudu! -- sanoi Gomosov puoliääneen. Arina tuli ja pysähtyi pää
kumarassa hänen rinnalleen.
Aukeni ovi, heidän edessään seisoi päällikkö, joka syvään kumartaen
virkkoi:
-- Onnittelen avioliittonne johdosta! Tehkää hyvin, käykää esiin.
Pillit soimaan!
Gomosov astui kynnyksen yli ja pysähtyi typertyneenä korviavihlovasta,
päättömästä melusta. Oven luona oli Luka, Jagodka ja Nikolai
Petrovitsh.
Luka peitoi nyrkillään ämpärin pohjaan ja kirkui kimeällä äänellä;
sotamies vingutteli sarvipilliä, Nikolai Petrovitsh huitoi käsillään ja
posket pullollaan puhalsi kuin torvella:
-- Pum, pum! Pum-pum-pum!
Ämpäri kumisi, sarvipilli vinkui ja ujelsi. Matvei Jegorovitsh nauroi
katketakseen, samoin apulainenkin nähdessään Gomosovin seisovan
hämillään, kasvot harmaana ja huulet vavisten. Hänen takanaan seisoi
Arina kuin kivettyneenä ja pää rintaa vasten painuneena.
"Timotei ja Arina
Ovat tässä parina..."
hoilotti Luka täyttä kurkkua ja vääristeli naamaansa Gomosovin nenän
alla. Sotamies vingutti pilliään, minkä jaksoi aivan hänen korvaansa.
-- No, alkakaa mennä... ota kädestä kiinni! huusi päällikkö nauruun
menehtymäisillään. Aseman rapuilla istui hänen vaimonsa ruumistaan
heiluttaen puoleen ja toiseen ja huusi tukahtumaisillaan:
-- Motja... riittää... ah, läkähdyn!
Vaan meteli jatkui.
-- Eläköön nuori pari! -- komensi Matvei Petrovitsh, kun Gomosov läksi
liikkeelle. Ja kaikki neljä päästivät räikeän äläkän.
Arina kulki Gomosovin perästä pää pystyssä, suu auki ja kädet sivuilla
riippuen. Tylsät silmät katselivat eteenpäin, mutta tuskin mitään
nähden.
-- Motja, käske suutelemaan, ha, ha, haa!
Raakaa melua jatkui vielä hyvän aikaa. Viimein poikkesi Gomosov
asemarakennuksen taa. Arina jäi pihalle kiusaajiensa käsiin, jotka
huusivat, kirkuivat hänen korviinsa ja hyppivät ympärillä hillittömän
riemun pyörteessä kuin mielettömät. Arina seisoi keskellä jäykin
kasvoin, avuttomana, likaisena, sääliä herättävänä...
-- Aviomies pötki tiehensä eikä ottanut vaimoaan! -- huusi Matvei
Jegorovitsh vaimolleen ja nauroi pakahtuakseen.
Arina käänsi hänelle päänsä ja läksi menemään arolle päin naurun,
kirkunan ja melun seuratessa takana.
-- Riittää, antakaa olla! -- huusi Sofja Ivanovna. Ruuanlaittoon pitää
joutua!
Vaan Arina kulki arolle, sinne mistä kaukaa siinsi viljapeltojen
keltainen lakeus. Hiljaa kulki hän kuin syviin mietteisiin vaipuneena.
-- Miten, miten se oli? -- kyseli Matvei Jegorovitsh jälestäpäin
vehkeen osanottajilta, kun nämä toisilleen selittivät yksityiskohtia
Arinan ja Gomosovin käytöksestä. Ja kaikki nauraa röhöttivät. Vaan
Nikolai Petrovitshin mielestä asian ansaitsi muistaa viisaalla
mietelmällä.
"On nauraminen paikallaan
Jos hassulle vain nauretaan..."
sanoi hän Sofja Ivanovnalle, mutta lisäsi rajoittavasti:
-- Paljo nauraminen on kuitenkin vahingollista.
* * * * *
Sinä päivänä naurettiin asemalla paljon, mutta syötiin vähän, sillä
Arinaa ei kuulunut ruokaa valmistamaan. Sen sai laittaa päällikön vaimo
itse. Kehno ateria ei kuitenkaan vienyt hyvää mielialaa. Gomosovia ei
näkynyt liikkeellä ennen hänen vahtivuoroaan, mutta kun hän sitte
ilmestyi näkyviin, sai hän kutsun asemapäällikön konttoriin, missä
Nikolai Petrovitsh Lukan ja Matvei Jegorovitshin nauraessa, alkoi
kysellä Gomosovista, miten tämä oli "armastellut" kaunotartaan.
-- Omituisuuteensa nähden se oli ensimäisen numeron syntiinlankeemus,
-- sanoi Nikolai Petrovitsh asemapäällikölle.
-- Syntiinlankeemus se oli, -- säesti juro vaihdemies jäykästi
hymähtäen. Hän käsitti, että jos hän osaa kertoa asiasta ivallisesti,
niin hänelle nauretaan sen vähemmän. Ja hän kertoi:
-- Alussa, se ei muuta kuin katsoa naljaili minuun...
-- Katsoa naljaili?! Ha, ha, haa! Nikolai Petrovitsh, kykenettekö
kuvittelemaan, miltä näyttää kun semmoinen naamarustinki naljailee?
Mainiota!
-- Siinä se sitte yhä naljaili, vaan minä en ollut niissä mielissäkään,
ajattelin vain: pelitse, mitä pelitset! Ottaa sitte ja sanoo kerran,
että tahdotko muka, niin ompelen sinulle paitoja!
-- Mutta "ei ompelussa ollut vetovoima", -- huomautti Nikolai
Petrovitsh ja lisäsi asemapäällikölle selittäen: -- ne ovat Nekrasovin
sanat hänen runoelmastaan "Narjadnaja i ubogaja" ["Koreapukuinen ja
repaleinen"]... Jatka, Timotei!
Ja Timotei jatkoi kertomistaan, ensin vähän itseään pakottaen, vaan
sitte yltyi laskettelemaan valheita, sillä hän huomasi, että valhe
häntä auttoi.
Vaan hän, josta Gomosov kertoi, virui arolla. Syvälle ruispeltoon oli
hän painunut. Raskaasti laskeutui hän täällä pitkälleen ja kauan makasi
maassa hievahtamatta. Mutta kun aurinko oli paahtanut selkää niin
kovasti, ettei hän enää sietänyt säteiden polttavaa paahdetta, kääntyi
hän selälleen ja peitti silmänsä, ettei olisi nähnyt taivasta, sillä
sen kirkkaus oli liian häikäisevä eikä aurinkoa sen syvyydessä.
Ja rukiin tähkät ja korret kahisivat oudosti tämän häpeän musertaman
naisen ympärillä ja lukemattomat sirkat sikattivat huolestuneina ja
taukoamatta. Oli tukahduttavan kuuma. Hän koetti muistella rukouksiaan,
vaan ei voinut -- silmissä kihisi hurjaa vauhtia irvisteleviä naamoja,
korvissa humisi räikeä vinkuna. Ja tästä sekä paahteesta poltti ja
ahdisti rintaa kovasti ja hän aukaisi röijynsä ja paljasti rintansa
auringon säteille mahdollisesti luullen että se helpottuisi. Ja sillä
aikaa kun päivä poltti hänen pintaansa, rintaa repi tunne, joka oli
kivun kaltainen ja vihlova kulu poltinraudan jälki.
-- Herra... armahtakoon...
Mutta vastaukseksi kahisivat vain korret ja huolestunut sirkkojen laulu
kaikui lakkaamatta. Hän nosti päätään aaltoavasta pellosta, näki
kullanmoisia viljavainioita silmänkantamattomiin, näki pumppuhuoneen
mustan savutorven ja asemarakennuksen katot. Ei mitään muuta ollut
äärettömällä tasangolla, jonka yllä kaartui sininen taivaanlaki. Ja
Arinasta tuntui, että hän on yksin maailmassa, onneton, hyljätty,
polettu, on sen keskipisteessä eikä kukaan tule koskaan jakamaan
raskasta yksinäisyyttä hänen kanssaan, ei kukaan, ei koskaan...
Illalla hän kuuli huutoja:
-- Arina-a! Arishka, heittiö...
Toinen oli Lukan, toinen sotamiehen ääni. Hän halusi kuulla
kolmannenkin, mutta se ei häntä kutsunut ja silloin virtasi hänen
silmistään kuumia kyyneleitä, niitä vuosi paljo ja ne tulvivat
ahavoittuneilta kasvoilta rinnoille. Hän itki katkerasti ja riuhtoi
rintaansa kuivaa, lämmintä maata vasten, että olisi lauhtunut poltto,
joka siellä kiihtyi kiihtymistään. Ja hän itki ja oli ääneti eikä
uskaltanut voihkia aivan kuin peläten, että joku sen kuulisi ja
kieltäisi hänet itkemästä.
Kun lankesivat yön varjot maahan, hän nousi ylös ja läksi hiljaa
astelemaan asemalle.
Tänne saavuttuaan hän nojausi selin kellarin seinää vasten. Seisoi
siinä kauan ja katseli arolle. Tavarajunia tuli ja meni. Hän kuuli,
miten sotamies kertoi konduktööreille hänestä ja ne nauroivat. Ja yö
uinui hiljaa ympärillä, paistoi kuu... Naurun kantoi kaiku kauas
autiolle arolle.
-- Jumala, armahda minua, -- huokaili nainen. Mutta eivät huojentaneet
huokaukset sydäntä jäytävää tuskaa...
Aamupuolella yötä hän nousi asemahuoneen ylisille ja hirttäytyi siellä
nuoraan, jolle hän ennen oli levittänyt vaatteita kuivamaan.
Kahden päivän kuluttua löydettiin hänet ruumiin hajusta. Alussa kaikki
pelästyivät, sitte ruvettiin harkitsemaan, ken oli syyllinen. Nikolai
Petrovitsh näytti toteen kumoamattomasti, että se oli Gomosov. Siitä
tämä sai päälliköltä selkäänsä ja ankaran käskyn pysyä vaiti.
Tuli sitte viranomaisia, jotka pitivät tutkinnon. Siinä ilmeni, että
Arina oli sairastanut synkkämielisyyttä. Ratamestarin työmiehet saivat
viedä ruumiin arolle haudattavaksi. Kun tämä oli tehty, vallitsi
asemalla entinen järjestys ja rauha.
Ja taas palasi sen asukkaille entinen elämä, palasi hermostuttava
ikävä, toimettomuuden ja kuumuuden auhto velttous.
... Vaan kun talvella riehuvat arolla ulvovat myrskyt, jotka syytävät
lunta asemalle ja öisin valittavat sen ympärillä, silloin on asukkaiden
täällä vieläkin ikävämpi...