... Me läksimme Perekopista mitä huonoimmalla tuulella, nälkäisinä kuin
sudet ja vihaisina koko maailmalle. Kokonaista puoli vuorokautta olimme
turhaan käyttäneet kaiken kykymme ja tarmomme saadaksemme jotain
varastetuksi tai hankkiaksemme työntapaista, ja kun viimein huomasimme,
ettei mikään vedellyt, päätimme kulkea edelleen. Mihinkä sitten? Kunhan
mentiin.
Päätöksemme oli yksimielinen ja me ilmaisimme sen toisillemme. Mutta me
olimme valmiit jatkamaan matkaa joka suhteessa sillä elämän polulla,
jota jo kauan olimme kulkeneet -- senkin oli jokainen meistä itsekseen
päättänyt, ja vaikka emme sitä ääneen ilmaisseetkaan, niin loisti se
kuitenkin selvään nälkäisten silmiemme synkässä heijastuksessa.
Meitä oli kolme. Tutustuneet olimme toisiimme vasta äsken Hersonissa
eräässä kapakassa Dnjeprin rannalla.
Yksi meistä oli sotamies rautatie-pataljoonasta; sitte oli hän ollut
ratamestarintapaisena. Hän oli punatukkainen, punapartainen ja vanttera
mies, jonka harmaissa silmissä oli kylmä ilme. Hän osasi saksaa ja
tunsi hämmästyttävän tarkasti kaikki vankila-elämän salaisuudet.
Meikäläinen mies ei mielellään puhu paljoa entisyydestään, sillä
hänellä on siihen aina enemmän tai vähemmän päteviä syitä. Sen vuoksi
luotimme me toisiimme -- luotimme ainakin ulkonaisesti, sillä
sisällisesti ei kukaan meistä luottanut paljoa edes itseensäkään.
Kun toinen tovereistamme, kuivankarakka, pieni mies, jonka ohuet huulet
aina olivat epäilevässä puristuksessa, sanoi olevansa Moskovan
yliopiston entinen ylioppilas, niin pidimme minä ja sotamies sen
totena. Meistä oli aivan yhdentekevää, oliko hän ollut ylioppilaana,
salapoliisina vaiko varkaana, tärkeää oli vain se, että hän
tutustumisemme hetkenä oli meidän vertaisemme -- oli nälkäinen, nautti
kaupungeissa poliisin erityistä huomiota ja maaseudulla talonpoikien
epäilevää silmälläpitoa, vihasi kaikkia voimattoman, ajetun ja
nälkäisen pedon vihalla, hautoi mielessään yleistä kostoa kaikelle ja
kaikille, sanalla sanoen hän oli sekä asemaltaan luonnon ja elämän
herrana että mielenlaadultaan yhtä lihaa ja luuta kuin mekin.
Onnettomuus on lujin side yhdistämään toisiinsa aivan vastakkaisetkin
luonteet ja me kaikki olimme vakuutetut oikeudestamme pitää itseämme
onnettomina.
Kolmas olin minä. Vaatimattomuudesta, joka johtuu minulle luodun
nuoruuteni luonteen ajoilta, en virka sanaakaan ansioistani ja
tahtomatta näyttäytyä naivilta olen vaiti puutteistani. Ehkä sentään
jonkullaisen selvyyden vuoksi mainitsen, että olen aina pitänyt itseäni
muita parempana ja suurella menestyksellä teen sitä tänäkin päivänä.
Me siis olimme lähteneet Perekopista ja taivalsimme edelleen
päämääränämme sinä päivänä tshabanit, joilta aina saa pyytää leipää ja
jotka harvoin kieltävät sitä kulkevilta.
Kulin rinnan sotamiehen kanssa, "ylioppilas" saapasteli takana. --
Hänen harteillaan roikkui jotain, joka muistutti nuttua. Suipossa,
kulmikkaassa ja sileäksi ajetussa päässä lepäsi leveäraiteisen lakin
tähteitä, harmaat, kirjavaksi paikatut housut peittivät laihoja koipia
ja jalkapohjiin oli hän nuttunsa vuorin siekaleista punomiensa nuorien
avulla kiinnittänyt pari saapasvarren palasta, jotka hän oli matkalla
löytänyt, sanoen näitä laitoksia sandaaleiksi. Hän astui ääntä
päästämättä, tuprutteli kovasti pölyä ja vähäväliä räpytteli vihreälle
vivahtavia, pieniä silmiään. Sotamiehellä oli päällään punainen paita,
jonka hän oman puheensa mukaan oli "omakätisesti hankkinut" itselleen
Hersonissa. Paidan päällä oli vielä puuvillalla topatut liivit ja
päässä sotilaan lakki epämääräistä väriä. Jaloissa hoikalehtivat leveät
housut. Hän oli avojaloin.
Minäkin olin pukimissa ja avojaloin.
Me kulimme ja ympärillämme aukeni kaikkiin suuntiin aron valtava
väljyys, sen yllä kaartui pilvettömän taivaan paahtava siniholvi.
Harmaa, pölyinen tie halkoi aina leveänä juovana, joka poltti
jalkojamme. Paikoin tuli vastaan sänkisiä pellonsarkoja, joilla oli
omituista yhtäläisyyttä sotamiehen harjasposkien kanssa.
Sotamies kulki laulaen käheällä basso-äänellään jotain messua.
Palvelusaikanaan oli hän näet toimittanut virrenlaulajan ammattia
pataljoonan kirkossa ja siitä pitäen osasi hän lukemattoman paljouden
messuja, joita hän aina alkoi luritella, kun vain keskustelusta ei
tullut mitään.
Kaukana taivaanrannalla kasvoi jotain pehmeiden piirteiden ja
sinipunervan valon hymyilevien varjojen epämääräisiä muotoja.
-- Ne taitavat nuo olla Krimin vuoria, -- sanoi "ylioppilas" kuivalla
äänellä.
-- Vuoria? -- huudahti sotamies. -- Liian aikaiseenpa, veliseni, ne
näet. Pilviä eikä mitään muuta... Aika somia, ovat kuin karpalohyytelö
maidossa...
Minä huomautin, miten hauskaa todellakin olisi, jos pilvet olisivat
olleet hyytelöä. Tämä herätti meissä heti nälän tuimimmilleen.
-- Lempo vieköön, -- noitui sotamies syleksien, -- ei näy ainoatakaan
elävää olentoa! Ei ketään... Täytynee käydä kuin karhut talvella
käpäliään imemään.
-- Johan minä sanoin, että olisi pitänyt kulkea asutuille paikoille, --
huomautti "ylioppilas".
-- Johan sinä sanoit! -- tiuski sotamies. -- Sitä vartenhan sinä olet
oppinutkin, että osaisit puhua. Senkö asuttuja paikkoja täällä on?
Hitto tietäköön, missä ne ovat!
"Ylioppilas" vaikeni. Aurinko alkoi laskea, pilvet taivaanrannalla
välkkyivät sanoin selittämättömän hohteen vallassa. Ilmassa oli maan ja
suolan hajua.
Tästä kuivasta ja miellyttävästä hajusta kiihtyi nälän tunne kaksin
verroin.
Vatsassa ellosteli. Tuntui kuin ruumiin kaikista lihaksista olisi mehu
vähitellen vuotanut jonnekin ja haihtunut, josta lihakset kadottivat
elävän joustavuutensa. Kuivuus vihloi suuta ja kurkkua, päätä huimasi
ja silmissä kieppui tuontuostakin mustia pilkkuja, jotka toisinaan
näyttivät höyryäviltä liha- tai leipäpalasilta. Silloin tuntui vatsaa
viiltelevän kuin terävällä veitsellä.
Mutta me kulimme kuitenkin, kerroimme toisillemme tunteitamme ja
visusti katselimme tiepuoliin, eikö näkyisi jossain lammaslaumaa,
kuuntelimme, eikö sattuisi kuulumaan tatarin kärryjen vonkumista,
joilla hedelmiä kuletettiin Armeniaan markkinoille.
Vaan aro oli autio ja äänetön.
Tämän raskaan päivän aattona olimme me kolmeen mieheen syöneet neljä
naulaa ruisleipää ja viisi arbuusia ja kulkeneet neljäänkymmeneen
virstaan, mutta sittekään ei säkki ollut suuta myöten, sillä kun
Perekopissa olimme nukkuneet yömme torilla, tunsimme tuimaa nälkää.
"Ylioppilas" oli aivan oikein neuvonut pysymään valveilla ja öiseen
aikaan toimiskelemaan... Mutta kun kunnollisessa seurassa ei ole tapana
puhella ääneen omistusoikeuden rikkomisen aikeista, en puhu minäkään
siitä mitään. Tahdon vain pysyä totuudessa enkä rupea omaksi edukseni
raa'aksi. Minä tiedän, että ihmisten sydämet pehmenevät näinä korkean
sivistyksen aikoina ja silloinkin kun he tarttuvat lähimmäisensä
kurkkuun ilmeisessä aikeessa kuristaa hänet, koettavat he tehdä tämän
mitä sydämmellisemmin ja noudattamalla kaikkea sopivaisuutta. Oman
kurkkuni kokemus saa minut lausumaan julki tämän tapojen edistyksen ja
mieluinen velvollisuuteni on vakuuttaa, että kalkki tässä maailmassa
kehittyy ja täydellisentyy. Muuten tätä hämmästyttävää kehitystä
eittämättä todistaa vankiloiden, kapakkojen ja haureuslaitosten
vuosittainen kasvu...
Ja niin taivalsimme me, sylkeä niellen ja koettaen toverillisella
keskustelulla unhottaa vatsan vaivoja, pitkin aron autioita, äärettömiä
lakeuksia, taivalsimme päivän laskevien säteiden kultaisessa hohteessa,
joka oli täynnä hämärää toivoa. Ja aurinko edessämme aleni, hiljaa
painui pehmeiden pilvien peittoon, jotka välkkyivät sen ruskossa, ja
takanamme ja sivuillamme leijaillen nousi sinervä hämy arolta taivasta
kohden.
-- Kerätkää, pojat, nuotiotarpeita, -- sanoi sotamies nostaen tieltä
paksun oksan. -- Täytyy yöpyä arolle... Jo on kastetta... Ottakaa
kaikki mitä löytyy!
Poikkesimme eri tahoille keräämään kuivaa aroheinää sekä muutakin, mikä
vain voi palaa. Joka kerran kun piti kumartua, syntyi ruumiissa
omituinen halu heittäytyä maahan, venyä siinä liikahtamatta ja syödä
sitä, syödä mustaa, mehevää multaa, syödä paljon, uuvuksiin asti ja
sitte nukahtaa. Ja nukahtaa vaikka ainiaaksi, kunhan vain saisi syödä,
hotkia ja tuntea, miten lämmin ja paksu multasotku verkkaan valuu
suusta kuivanutta ruuansulatuskanavaa myöten kurisevaan, kutistuneeseen
vatsaan, joka paloi halusta saada jotain sisäänsä.
-- Kun löytäisi edes jonkullaisia juuria, -- huokasi sotamies. -- Niitä
on semmoisia syötäviä juuria...
Vaan mustassa, kynnetyssä maassa ei ollut minkäänlaisia juuria. Etelän
yö läheni nopeasti eikä auringon viime säde ollut vielä ehtinyt sammua,
kun tummansinisellä taivaalla alkoi jo vilkkua tähtiä. Ja ympärillämme
tummat varjot yhä sakenivat, peittäen meidät ja aron äärettömän
lakeuden.
-- Pojat, -- sanoi puoliääneen "ylioppilas", tuolla vasemmalla viruu
mies...
-- Mies? -- virkkoi sotamies epäillen. -- Mitä virumista sillä siellä
on?
-- Mene kysymään. Sillä mahtaa olla leipääkin, koska on arolle
asettunut, -- selitti "ylioppilas".
Sotamies katsahti sinne päin, missä mies virui ja päättävästi syläisten
sanoi:
-- Mennään luo!
Ainoastaan "ylioppilaan" vihreät ja terävät silmät voivat erottaa, että
tumma esine, joka oli noin viidenkymmenen sylen päässä tiestä
vasempaan, oli ihminen. Me läksimme sinne päin, nopeasti astuen pellon
sarkojen poikki ja tunsimme, miten toivo saada syödä yhä nostatti nälän
tuottamaa kipua. Olimme jo aivan lähellä, mutta mies ei liikahtanut.
-- Jospa se ei olekaan ihminen, -- ilmaisi sotamies synkästi yhteisen
ajatuksemme.
Mutta epäilyksemme haihtui samassa, sillä esine maassa äkkiä liikahti,
kasvoi ja me huomasimme, että se oli aivan tavallinen elävä ihminen,
polvillaan maassa ja kädet ojennettuina meihin päin.
Ja hän sanoi meille kolkolla, vapisevalla äänellä:
-- Älkää tulko, ammun!
Pimeästä kuului kuiva, lyhyt napsahdus.
Me pysähdyimme kuin käskystä ja vaikenimme hetkiseksi hämmästyneinä
moisesta vastaanotosta.
-- Sepä on roisto! -- murahti sotamies.
-- On, virkkoi "ylioppilas". -- Kulkee revolveri mukana... taitaa olla
rasvainen kala...
-- Hoi! klljasi sotamies, nähtävästi tehtyään jonkun päätöksen.
Mies ei vastannut mitään eikä liikahtanut paikaltaan.
-- Hoi mies! Me emme sinua koske... anna vain meille leipää, jos on.
Anna veikkonen, herran nimessä... Senkin kirottu...
Viimeiset sanat mutisi sotamies partaansa.
Mies pysyi vaiti.
-- Kuuletko? alkoi sotamies uudelleen vihasta vapisevalla äänellä. --
Anna leipää! Me emme tule likelle... viskaa tänne...
-- Kyllä... sanoi mies lyhyesti.
Jos hän olisi sanonut: "rakkaat veljeni", ja vuodattanut näihin
kristillisiin sanoihin kaikki pyhimmät ja puhtaimmat tunteet, niin
eivät ne sittenkään olisi vaikuttaneet meihin niin kuin tuo tyly ja
lyhyt:
-- Kyllä!
-- Älä sinä meitä pelkää, hyvä mies, -- sanoi sotamies pehmeästi ja
makeasti hymyillen, vaikka hän ei miestä kuitenkaan nähnyt, sillä tämä
oli meistä noin kahdenkymmenen askeleen päässä.
-- Me olemme rauhallisia ihmisiä... kulemme Venäjältä Kubaniin...
tiellä loppuivat rahat... kaikki on syöty, mitä on päältä irti
lähtenyt... nyt ollaan jo toista vuorokautta syömättä...
-- Tuoss' on! -- sanoi se hyvä mies kättään heilauttaen. Musta palanen
putosi eteemme. "Ylioppilas" syöksähti sitä ottamaan.
-- Tuoss' on vielä! Vielä... muuta ei ole...
Kun "ylioppilas" oli koonnut viskatut antimet, huomasimme, että meillä
oli nelisen naulaa kuivettunutta vehnäleipää. Palaset olivat hyvin
kasattuneita ja ryvettyneet mullassa. Edellinen oli meistä mieleistä,
jälkimäiseen emme taas panneet mitään huomiota. Kasattunut leipä on
kylläisempää kuin pehmeä, jossa on paljon vettä.
-- Noin... ja noin... ja noin! -- jakoi sotamies kullekin osuutensa. --
Eheh... ei noin paljoa! Sinulta, oppineelta, pitää lohkaista liika
pois, ettei toinen jäisi vähemmälle... "Ylioppilas" nurkumatta tyytyi
leipäsikareen menettämiseen. Sen sain minä ja pistin suuhuni.
Kun olin saanut oman osani, aloin sitä verkalleen järsiä, tuskin kyeten
hillitsemään leukojen kuumeentapaista vapisemista, jotka olisivat
voineet hienontaa vaikka kiviäkin. Kiimainen nautinto antoi minun
tuntea, miten ruokatorvi hätäisesti vavahteli ja miten pisara pisaralta
sitä tyydytin. Suuntäyteinen toisensa perästä, lämmin ja sanoin
selittämättömän maukas, solui paahteiseen vatsaan ja tuntui kuin se
olisi tuokiossa sulanut vereksi ja lihaksi. Riemu, niin kumma,
hiljainen ja virkistävä riemu lämmitti sydäntä sitä mukaa, kuin vatsa
täyttyi, ja minun tilani muistutti unenhorrosta. Unohdin noiden
kirottujen päivien alituisen nälän, unohdin toverini, olin kokonaan
vaipunut siihen nautintoon, jota tunteet parhaillaan tuottivat.
Vaan kun olin pannut kämmeneltäni viimeisen murun suuhuni, tunsin
olevani kauhean nälkäinen.
-- Sille taisi tuolle riiviölle jäädä vielä läskiä tai lihaa... --
mutisi sotamies vastapäätä minua vatsaansa hieroskellen.
-- Totta varmaan, koska leipä haisi lihalle... Ja leipääkin on sille
voinut jäädä, sanoi "ylioppilas" ja lisäsi hiljaa:
-- Kun ei olisi sitä revolveria...
-- Kukahan se mahtaa olla?
-- Näkeehän tuon, meidän veljemme Isak...
-- Koira! sanoi sotamies.
Me istuimme lähekkäin ja syrjäkaria katselimme sinne, missä
hyväntekijämme revolverineen istui. Sieltä emme kuullut ainoatakaan
ääntä emmekä elonmerkkiä.
Yö kokoili ympärillämme mustia voimiaan. Kuoleman hiljaisuus vallitsi
arolla -- me kuulimme toistemme hengityksen. Silloin tällöin kuului
jostain kaukaa arolinnun unelias sävel... Yllämme välkkyivät tähdet,
nuo taivaan elävät kukkaset... Me halusimme syödä...
Sanon ylpeydellä, etten ollut toveriani huonompi enkä parempi tuona
kummallisena yönä. Esitin heille, että nousisimme ylös ja menisimme
katsomaan tuota miestä. Häntä ei tarvitseisi koskea, mutta söisimme
kaikki, mitä häneltä löytäisimme. Jos ampuu, niin ampukoon! Kolmesta
osuu hän yhteen, jos osuu. Ja jos osuukin, niin tuskinpa revolverin
luoti hengen vie.
-- Lähdetään! -- sanoi sotamies pystyyn hypähtäen.
"Ylioppilas" nousi hitaammin kuin hän.
Ja me läksimme melkein juoksujalassa. "Ylioppilas" pysyttelihe takana.
-- Toveri! -- huudahti sotamies nuhtelevasti.
Vastaukseksi kuului kolkkoa mutisemista ja kilahtavan hanan terävä
ääni. Samassa välähti tulta ja kuului paukahdus.
-- Ohi! -- kiljaisi sotamies iloissaan ja hypähti yhdellä askeleella
miehen luo. -- Paholainen, nyt sinä kylvet... --
"Paholainen" retkahti polviltaan selälleen, kädet lennähtivät
levälleen, hän alkoi korista...
-- Senkö lempo tämä on! -- ihmetteli sotamies nostaen jo jalkansa,
jolla aikoi potkaista miestä. -- Olisikohan paukauttanut itseensä? Hoi
mies, kuuletko! Ammuitko itsesi, vai?
-- Ja lihaa ja leipää ja jotain muutakin... aika kasa! -- kuului
"ylioppilaan" iloinen ääni.
-- Lempo sinusta huolikoon, heitä henkesi. Käydään syömään, ystävät! --
huudahti sotamies.
Minä otin revolverin miehen kädestä. Hän lakkasi korisemasta ja virui
liikkumattomana. Revolverissa oli vielä yksi luoti jälellä.
Me söimme uudestaan, söimme ääneti. Mies makasi myöskin äänettömänä
eikä liikuttanut ainoatakaan jäsentä. Emme välittäneet hänestä
ollenkaan.
-- Ihanko te vain, rakkaat veljet, leivän tähden näin...? kuului äkkiä
kähisevä, väräjävä ääni.
Me vavahdimme. "Ylioppilas" oikein lekahti ja kumartuen maahan alkoi
rykiä.
Sotamies nieli palan alas ja alkoi haukkua.
-- Koiran kutkale... jottapa sinut tikahtaisi paikalleen. Nylkemäänkö
tässä on sinua ruvettu? Nahkaasiko luulet tarvittavan? Senkin
paksuturpa pakana... on sillä sisua, tuossa on muka lyijyä nahkaanne!
Kirottu...
Hän sätti ja sylki, josta sättiminen menetti merkityksensä ja voimansa.
-- Maltahan aikaa, kyllä tässä sinusta selvitään, kun on syöty, --
selitti "ylioppilas" pahaa ennustavasti.
Silloin kuului yön hiljaisuudessa vihlovaa nyyhkytystä, josta me
säikähdimme.
-- Hyvät ystävät... mistäs minä tiesin? Ammuin siksi, että pelotti...
Tulen Uudesta Athonista, menossa Smolenskin lääniin. Ohhoh, hyvä
Jumala! Horkka tappaa; auringon laskettua raatelee se pahiten... Horkka
se ajoi Athonistakin... nikkaroin siellä... olen nikkari... Kotona on
vaimo, kaksi tyttöä... vähilleen neljään vuoteen en ole heitä nähnyt...
ystävät! Syökää kaikki...
-- Syödään, älä käske, sanoi "ylioppilas".
-- Herra Jumala, jos olisin tiennyt, että olette hyviä, rauhallisia
ihmisiä... olisinko ampunut? Aro... yö... olenko syyssä?
Hän puhui itkien tai oikeammin päästeli haikeita voivotuksia.
-- Sillä mahtaa olla rahojakin, -- huomautti "ylioppilas".
Sotamies siristi silmiään, katsahti häneen ja hymähti.
-- Olet hyvä arvaamaan... Kuulkaapas, tehdään nuotio ja sitte
nukkumaan!
-- Entä hän? -- kysäsi "ylioppilas".
-- Lempo hänestä! Paistamaanko häntä, vai...
-- Kylläpä sietäisi, -- arveli "ylioppilas".
Nyt viritimme nuotion. Hiljaa leimuili se tyynessä yössä ja valaisi sen
pienen alan, jolla istuimme. Meitä nukutti, vaikka vielä olisimme
voineet syödä yhden iltasen.
-- Ystäväiset! -- huudahti nikkari, joka virui kolmen askeleen päässä
meistä.
-- No? -- virkkoi sotamies.
-- Saisinko tulla sinne... tulen luo? Kuolemani lähestyy... luitani
särkee... Herra Jumala, en taida jaksaa enään kotiin...
-- Ryömi tänne! -- käski "ylioppilas".
Varovasti, aivan kuin peläten, että häneltä putoaisi käsi tai jalka,
alkoi nikkari ryömiä nuotiolle. Hän oli pitkä, kauhean kuihtunut mies.
Näytti kuin joka jäsen hänessä riipattaisi irti, suuret, hämärät silmät
ilmaisivat kovan tuskan jäydettä. Kasvot olivat vääristyneet, luiset,
ja tulenkin valossa oli niillä mullankellahtava, kalman väri. Hän
vapisi ja herätti halveksivaa sääliä. Ojentaen nuotion yli pitkät,
laihat kätensä, hän hieroi luisevia sormiaan ja niiden jäsenet
taipuivat veltosti, vähitellen. Viimein alkoi inhottaa katsoa häneen.
-- Mikä sinut on tuommoiseksi tehnyt... ja kulet jalan? Oletko saita?
-- kysyi sotamies synkästi.
-- Neuvottiin sillä tavalla... älä lähde, sanoivat, vettä myöten, mene
Krimin kautta, ilma muka... sanoivat. Vaan kulkea en, veliseni, voi...
kuolen. Yksin kuolen arolle, linnut raatelevat ruumiini... eikä kukaan
tunne minua... Vaimo... lapset odottavat -- kirjoitin niille... ja
luitani aron sateet huuhtelevat... Voi, Herra Jumala!
Ja hän päästi haavoitetun suden valittavan voivotuksen.
-- Ah, paholainen! -- kirosi sotamies jaloilleen hypähtäen. -- Mitä
siinä möliset? Miksi et anna rauhaa ihmisille? Jos henkeäsi
haukottelet, niin haukottele minusta nähden, mutia pidä suusi kiinni...
Kenelle olet tarpeen? Suu kiinni!
-- Anna ikenille, -- esitti "ylioppilas".
-- Käydään nukkumaan, -- sanoin minä. -- Ja jos sinä haluat olla tulen
luona, niin ole ulisematta, tosiaankin...
-- Kuulitko? -- sanoi sotamies tuikeasti. -- Pane mieleesi! Luuletko,
että tässä säälimään ja hoitamaan sinua ruvetaan sillä, että leipää
viskasit ja luotia lennätit? Pallinaama piru! hyi...
Sotamies valkeni ja ojensihe pitkälleen.
"Ylioppilas" jo loikoi. Minäkin asetuin maahan. Säikähtynyt nikkari
kyyristyi yhteen käppyrään ja siirryttyään nuotion ääreen alkoi katsoa
siihen. Minä viruin hänestä oikeaan ja kuulin, miten hänen hampaansa
kalisivat. "Ylioppilas" oli painaltunut vasemmalle ja taisi jo vedellä
unia. Sotamies oli pannut kätensä päänsä alle ja makasi kasvot ylöspäin
taivaaseen katsellen.
-- Ompa tämä yö... Miten paljo tähtiä... lämmin, -- sanoi hän minulle
hetkisen kuluttua. -- Kas tuota taivasta -- se on peite eikä taivas.
Minä rakastan tätä kulkurin elämää... Kylmää ja nälkäistä se on, mutta
vapaata... Ei ole päälliköt käskemässä, itse on oman elämänsä herra.
Puri vaikka päänsä poikki, niin ei ole kenenkään sanaa sanomista...
Kyllä kelpaa... On nälkäkin näinä päivinä kurninut, vihaksi on
pistänyt... mutta nyt saa tässä loikoilla ja taivaaseen katsella...
Tähdet tuikkivat minulle... aivan kuin sanoisivat: älä ole milläsikään,
Lakutin, maleksi vain maita, äläkä anna kenellekään perään... Niin...
Ja sydämestä tuntuu hyvälle. Entä sinä, hoi, nikkari! Älä huoli olla
minulle vihoissasi äläkä pelkää mitään... Ei se mitään, jos leipäsi
söimme. Kun sinulla sitä oli ja meillä ei ollut, niin ei auttanut muu
kuin syödä... Sekö sinut ampumaan riivasi kuin minkäkin villin? Etkö
ymmärrä, että luoti voi vahingoittaa... Minä suutuin sinuun taannoin
kovasti ja ellet olisi kaatunut, olisit saanut aika löylyn uhmastasi.
Mitä leipään tulee, niin saat sitä ostaa Perekopista, kun huomenna
pääset sinne, rahoja sinulla on, se on tietty... Joko se tauti kauvan
sinua vaivaa?
Kauan kuului vielä sotamiehen ääni korvissani ja nikkarin surkea
uikutus. Pimeä, melkein musta yö laskihe yhä lähemmä maata ja rintaan
virtasi raikas, mehevä ilma.
Nuotio levitti tasaista valoa ja raitista lämmintä... Silmiä raukasi ja
torkunnan läpi väikkyi niissä jotain tyynnyttävää, puhdasta.
* * * * *
-- Ylös, joutuin! Matkaan!
Pelästyneenä aukasin silmäni ja hypähdin ylös.
-- Joutuin, mars! -- komensi sotamies.
Hänen kasvoillaan oli synkkä, levoton ilme. Katsahdin ympärilleni.
Aurinko teki nousuaan, sen ensimäinen vaaleanpunerva säde lepäsi
nikkarin jäykillä, sinisillä kasvoilla. Hänen suunsa oli auki, silmät
olivat pullistuneet ulos kuopistaan ja niissä oli lasimainen, kauhua
ilmaiseva katse. Puku rinnan kohdalta oli kokonaan revitty ja hän
lepäsi luonnottoman köyristyneessä asennossa. "Ylioppilas" oli
kadonnut.
-- Älä töllistele enään! -- sanoi sotamies ja tarttui minua käteen.
-- Onko hän kuollut? -- kysyin.
-- Tietysti. Jos sinut kuristaisi, et suinkaan sinäkään jäisi eloon, --
selitti sotamies.
-- "Ylioppilasko" se, vai? -- huudahdin minä.
-- Kukas se sitte? Sinäkö ehkä tai minä? Siinä sen nyt näki lukeneen
miehen... Tekonsa teki miehelle ja toverinsa pulmaan jätti... Jos sen
tiesin, niin eilen minä sen "ylioppilaan" Olisin tappanut yhdellä
lyönnillä. Pötkäys nyrkillä ohimoon ja maailmassa olisi ollut yhtä
heittiötä vähemmän! Ymmärrätkö, mitä hän on tehnyt?... Meidän täytyy
liikkua nyt niin, ettei ainoakaan ihmissilmä näe meitä arolla.
Ymmärrätkö? Katso, kun vihdoin nikkari löydetään, niin nähdään, että
hänet on kuristettu ja ryöstetty ja meikäläisiä ruvetaan vaanimaan.
mistä muka tulet ja missä olet yötä ollut? Joutuu kiinni, vaikka meillä
ei ole mitään... hänen revolverinsa on tosiaankin povellani.
-- Viskaa se pois! -- kehoitin.
-- Poisko? sanoi hän ajattelevasti. -- Kalu on arvokas ja kuka sen
tietää, joudummeko kiinni? Ei, en viskaa, mistä ne tietävät, että
nikkarilla oli ase? En viskaa... Se maksaa kolmeen ruplaan. Siinä on
vielä yksi luoti... Nyt laskisin sen suoraa päätä rakkaan toverini
kalloon... Paljokohan se koira ryösti rahoja?
-- Niin se nyt kävi nikkarin tyttöjen, -- sanoin.
-- Tyttöjen? Kenen? Aa, tuon... Ne kyllä kasvavat, joutuvat naimisiin
toisellaisille kuin me olemme; siitä ei ole puhettakaan... Vaan nyt
lähdetään joutuin... Mihin olisi mennä?
-- En tiedä... Saman tekevä minusta.
-- En minäkään. Lähdetään oikealle, siellä pitäisi olla meren.
Ja me läksimme.
Katsahdin jälelle. Kaukana aavalla yleni kumpare, vaan sen yllä säteili
aurinko.
-- Katsotko, olisiko mies noussut kuolleista? Älä pelkää, ei se perästä
tule. Oli se lukumies tosiaankin terävä... Oli siinä toveria! Ohhoh,
veli! Huononevat ihmiset, vuosi vuodelta yhä huononevat! -- sanoi
sotamies surullisesti.
Aro, ääretön ja autio ja kylpien aamuauringon kirkkaissa säteissä,
aukeni ympärillämme ja yhtyi kaukana taivaaseen, missä valo oli niin
kirkasta, hymyilevää ja runsasta, että jokainen likainen ja väärä teko
tuntui mahdottomalta keskellä tuota vapaan tasangon ääretöntä lakeutta,
jota sinervä taivas hyvyydellään kattoi.
-- Minulla on haikea nälkä, -- sanoi toverini mahorkasta paperitöllöä
käärien.
-- Mitähän saisi tänään syödä ja missä?
Se oli arvoitus!
* * * * *
Tähän lopetti kertoja -- naapurini erään sairashuoneen kopissa --
kertomuksensa ja lisäsi:
-- Siinä kaikki. Meistä tuli hyvät ystävät sen sotamiehen kanssa ja me
saavuimme yhdessä Karssin alueelle. Hän oli hyväntahtoinen ja paljon
kokenut poika, tyypikäs paljasjalka-kulkuri. Minä kunnioitin häntä.
Vähään-Aasiaan asti kulimme yhdessä, siellä sitte hävisimme toisistamme.
-- Muistatteko koskaan nikkaria? -- kysyin minä.
-- Kuten näette tai -- kuten kuulitte...
-- Ja miltä tuntuu?
Hän naurahti.
-- Mitäs minun pitäisi tuntea? Ei ollut minun syyni, että hänen niin
kävi, samoin kuin ei ole teidän syynne, miten minun on käynyt... Eikä
mikään ole kenenkään syy, sillä kaikki olemme me samallaisia --
elukoita.