IHMISSYÖJÄ

Minä matkustin äskettäin eräänä päivänä St. Louis'iin, ja matkalla

länteenpäin, muutettuani junaa Terr--e Hautessa, Indianassa, astui

muuan neli- tahi viisikymmenvuotias, lempeä ja hyväntahtoisen

näköinen herra eräällä väliasemalla vaunuun ja istuutui minun

viereeni. Kenties tunnin ajan juttelimme me sangen hauskasti

keskenämme kaikellaisista aineista, ja minusta tuntui siltä

että hän oli tavattoman lahjakas ja huvittava. Saatuaan tietää

että olin Washingtonista, alkoi hän kysellä minulta erityisistä

julkisista henkilöistä ja kongressin kuulumisista, ja minä huomasin

heti puhuvani miehen kanssa, joka tunsi tarkalleen pääkaupungin

valtiollisen elämän sekä samaten senaattorien ja kamarinjäsenten --

siis maan lakiasäätäväin piirien -- kesken vallitsevat tavat. Nyt

pysähtyi meidän viereemme kaksi miestä hetkiseksi ja toinen sanoi

toiselle:

-- Harris, jos teet minulle sen palveluksen, niin en sitä milloinkaan

unohda, poikaseni.

Matkatoverini silmissä välähti. Sanat olivat herättäneet hänessä

jonkin mieluisan muiston, ajattelin minä. Sitte näyttivät hänen

kasvonsa ajattelevilta, miltei synkiltä. Hän kääntyi puoleeni ja

sanoi:

-- Tahdonpa kertoa teille tarinan, salaisen kappaleen elämästäni --

kappaleen, josta en ole koskaan maininnut kenellekään senperästä kun

ne tapahtumat tulivat tunnetuiksi. Kuulkaa minua kärsivällisesti ja

luvatkaa, että ette minua keskeytä.

Minä sanoin sen tekeväni, ja hän kertoi seuraavan omituisen

seikkailun: väliin puhui hän innokkaasti, väliin surumielisesti,

mutta aina tunteellisesti ja vakuuttavasti:

_Tuntemattoman kertomus_.

Joulukuun 9 päivänä 1853 matkustin minä iltajunalla St. Louisista

Chicagoon. Meitä oli kaikkiaan ainoastaan kaksikymmentäneljä

matkustajaa. Ei ollut ollenkaan naisia eikä lapsia. Olimme mitä

parhaimmalla tuulella, ja pian tehtiin miellyttäviä tuttavuuksia.

Matka tuntui tulevan erittäin hupaiseksi, enkä luule, että

kenelläkään seuraan kuuluvalla oli pienintäkään aavistusta niistä

kauhuista, joita oli meillä vastassa.

Kello yksitoista illalla alkoi sataa lunta rajusti. Heti kun olimme

jättäneet taaksemme Weldenin pikku kylän tulimme kauhean autiolle

tasangolle, joka penikulmittain asumattomana erämaana laajenee

Jubilee Settlemetsiin päin. Tuuli, jota eivät puut eikä mäet eikä

edes yksinäiset kalliontörmänteet olleet estämässä, ulvoi hirveästi

aukeassa erämaassa ja juoksutti satavaa lunta edellään niinkuin

vaahtoa myrskyisen meren aaltojen harjalle. Pian oli lunta paksulti

ja junan vähenevästä vauhdista voimme me älytä, että veturin oli yhä

vaikeampi puskea nietosten läpi. Väliin täytyi sen melkein pysähtyä

keskelle suuria kinoksia, joita suurten hautakumpujen kaltaisina

muodostui radalle. Keskustelu alkoi pysähtyä. Hilpeyden sijaan

tuli vakava huoli. Mahdollisuus tulla haudatuksi lumeen tuolla

kolkolla tasangolla, viidenkymmenen penikulman päässä lähimmästä

ihmisasunnosta, oli kaikille selvillä ja se teki mielet raskaiksi.

Kello kaksi aamulla heräsin minä levottomasta unenhorroksesta siihen

että kaikki liike ympärilläni taukosi. Heti pisti päähäni kauhea

totuus -- me olimme vankeina lumikinoksessa!

-- Joka mies auttamaan!

Kaikki riensivät noudattamaan kehotusta. Ulos raivoavaan yöhön,

pikimustaan pimeyteen, lumituiskuun ja ulvovaan myrskyyn kiiruhti

jokainen hyvin tietäen, että hukkaanmennyt silmänräpäys voisi nyt

syöstä meidät kaikki turmioon. Lapioita, lautoja -- kaikki, mitä

voitiin käyttää lumen luomisessa, haalittiin heti kokoon. Siinä oli

harvinainen näky: pieni joukko epätoivoisia miehiä taistelemassa

lumivallien kanssa, puoli ruumista mitä synkimmän pimeyden peitossa,

toinen puoli mitä voimakkaimmassa valaistuksessa, mikä tuli veturin

valonheittäjistä.

Jo tunnin kuluttua havaitsimme, että ponnistuksemme olivat aivan

turhat. Myrsky ajoi tusinan kinoksia radalle sill'aikaa kun me saimme

lapioiduksi yhden. Ja kaikkein pahinta: huomattiin että viimeisessä

hyökkäyksessä nietoksia vastaan oli veturin akseli katkennut!

Vaikkakin rata olisi ollut vapaa, olisimme kuitenkin olleet

avuttomia. Me nousimme vaunuihin väsyneinä työstä ja sangen allapäin.

Keräännyimme lämmityslaitosten ympärille ja keskustelimme vakavasti

asemasta. Meillä ei ollut ollenkaan ruokaa -- se oli suurin vaikeus.

Palella meidän ei tarvinnut, sillä poltinaineita oli riittävästi

etuvaunussa. Se oli ainoa etumme. Neuvottelun päätökseksi yhdyttiin

yleisesti veturinkuljettajan väitteeseen, että se olisi samaa kuin

kuolla, jos koetettaisin kävellä jalkaisin viisikymmentä penikulmaa

sellaisessa lumituiskussa. Emme voineet lähettää ketään noutamaan

apua, ja vaikka olisimme voineetkin, ei sitä olisi tullut. Meidän

täytyi alistua ja niin kärsivällisesti kuin voimme odottaa apua tahi

nälkäkuolemaa! Minä luulen, että rohkeintakin sydäntä pöyristytti

noita sanoja lausuttaessa.

Tunnin kuluttua hiljeni keskustelu vienoksi supatukseksi vaunussa,

jota tuuli tuontuostakin heilutteli; lamput valaisivat heikosti

ja useimmat onnettomat heittäytyivät pitkäkseen ajatellakseen --

unohtaakseen nykyhetken, jos voisivat -- nukkuakseen, jos saisivat

unta silmiinsä.

Iankaikkinen yö -- meistä tuntui se tosiaankin iankaikkiselta -- oli

viimeinkin ohitse hitaasti kuluneine tunteineen, ja kylmä, harmaa

aamu kajasti idässä. Kun alkoi tulla yhä valoisammaksi, alkoivat

matkustajat liikutella jäseniään yksi toisensa perästä ja kukin

kohotti otsalle painunutta hattuaan, oikoi kankeita jäseniään ja

katseli akkunasta kolkkoa ympäristöä. Se oli tosiaankin kolkkoa:

Ei missään näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, ei ihmisasuntoa,

ei mitään muuta kuin tavattoman suuri valkonen erämaa; lumipilviä

kierteli sinne tänne tuulen mukana; lentelevät lumihiutaleet

peittivät koko taivaan.

Koko päivän me istuimme vaunuissa ja torkuimme, puhelimme vähä ja

ajattelimme paljo. Vielä pitkä, ikävä yö -- ja nälkä.

Uusi aamu sarasti -- uusi äänettömyyden, synkkyyden, purevan nälän

päivä, jolloin toivottomina odotettiin apua, jota ei voinut tulla.

Yö levottomassa uinailussa, jolloin nähtiin unta herkullisista

aterioista -- herättyämme katkera mieli kalvavan nälän vuoksi.

Neljäs päivä tuli ja meni -- ja viides! Viiden päivän kauhea vankeus!

Raivoisa nälkä väreili kaikkien silmistä. Katseessa kuvastui jotain

kauheata -- se oli merkki siitä mitä kaikkien sydämmissä liikkui --

jotain, jota ei kenenkään kieli vielä rohjennut lausua.

Kuudes päivä oli kulunut -- seitsemäs sarasti kuihtuneille,

kalmankalpeille ja toivottomille miehille, jotka eivät ennen olleet

katsoneet kuolemaa silmiin. Nyt oli se sanottava! Se sana, jota

kaikki olivat ajatelleet, oli nyt viimeinkin valmis tulemaan esiin

jokaisen huulilta. Oli ponnisteltu viimeiseen asti luonnonlakeja

vastaan -- nyt oli taivuttava. _Rickhard H. Gaston_ Minnesotasta

nousi ylös pitkänä, kummituksen näköisenä ja kalpeana. Kaikki

tiesivät, mitä tuleman piti. Kaikki valmistautuivat -- ei tehty

mitään liikettä, ei osotettu mitään mielenilmausta -- tyyni,

punnitseva vakavuus näkyi nyt kaikkien silmissä, joiden ilme juuri

äsken oli ollut niin raivokas.

-- Hyvät herrat -- sitä ei enää voida lykätä tuonnemmaksi! Aika on

tullut! Meidän täytyy päättää, kenen meistä on kuoleminen toisten

ravinnoksi!

Herra _John J. Williams_ Illinoisista nousi ja sanoi:

-- Hyvät herrat -- minä ehdotan pastori James Sawyeriä Tennesseestä.

Herra Wm _R. Adams_ Indianasta sanoi:

-- Minä ehdotan herra Daniel Slotea Newyorkista.

Herra _Charles J. Langdon_:

-- Minä ehdotan herra Samuel A. Bowenia St. Louisista.

Herra _Slote_:

-- Minä pyydän saada kieltäytyä herra John A. Van Nastrand nuoremman,

New Jerseystä, eduksi.

Herra _Gaston_:

-- Ellei kellään ole vastaan, voitaneen tämän herran ehdotus katsoa

hyväksytyksi.

Herra _Van Nastrand_ pani vastalauseen, ja herra Sloten

kieltäytymistä ei hyväksytty. Herrain Sawyerin ja Bowenin

kieltäytymiset hylättiin samoilla perusteilla.

Herra _A. L. Bascom_ Ohiosta:

-- Minä ehdotan, että me tyydymme niihin ehdokkaihin, joita meillä

nyt on, ja että kamari ryhtyy äänestykseen suletuilla lipuilla.

Herra _Sawyer_:

-- Hyvät herrat, minä panen vakavan vastalauseen tätä menettelytapaa

vastaan. Se on kaikin puolin muodoton ja sopimaton. Minä pyydän

saada ehdottaa, että tapa heti hylätään ja että me valitsemme

puheenjohtajan asianmukaisine valiokuntineen ja sitte käsittelemme

esilläolevaa kysymystä asianmukaisessa järjestyksessä.

Herra _Belknap_ Iowasta:

-- Hyvät herrat, minä panen vastalauseeni. Meillä ei ole nyt

tilaisuutta pitää kiinni muodoista ja turhanpäiväisistä säännöistä.

Yli seitsemän päivää olemme me olleet ilman ruokaa. Jokainen

silmänräpäys, jonka me hukkaamme turhaan lörpötykseen, pahentaa

yhä meidän hädänalaista asemaamme. Minä tyydyn niihin ehdokkaihin,

joita jo on esitetty -- ja heihin varmaankin tyydymme kaikki -- enkä

ymmärrä, miks'emme heti voisi valita heistä yhtä tahi useampia. Minä

ehdotan, että me teemme välipäätöksen...

Herra _Gaston_:

-- Se aiheuttaisi vastalauseen ja tulisi pannuksi pöydälle huomiseen

asti ja siis saisi aikaan juuri sen lykkäyksen, jota te haluatte

välttää. New Jerseystä oleva herra:

Herra _Van Nastrand_:

-- Hyvät herrat, minä olen vieras teidän joukossanne, minä en ole

halunnut sitä huomaavaisuutta, mikä on tullut minun osakseni, ja

minun hienotunteisuuteni...

Herra _Morgan_ Alabamasta (keskeyttäen):

-- Minä ehdotan, ettei tätä kysymystä oteta ratkaistavaksi.

Tähän ehdotukseen suostuttiin ja sen kautta keskeytyivät

luonnollisesti enemmät keskustelut. Ehdotus virkailijain

valitsemisesta hyväksyttiin, herra Gaston valittiin puheenjohtajaksi,

herra Blake sihteeriksi, herrat Holcomb. Dyer ja Balewin

valiokunnanjäseniksi sekä hra R. M. Howtand neuvottelevaksi jäseneksi.

Sitte otettiin puolen tunnin loma, joka käytettiin valmistelevaan

keskusteluun. Kun puheenjohtajannuija antoi merkin, avattiin taas

kokous, ja valiokunta ilmotti ehdokkaikseen herrat George Fergusonin

Kentuckystä, Lucien Hermannin Louisinasta ja Messickin Goloradosta.

Herra _Rogers_ Missourista:

-- Herra puheenjohtaja! Kun nyt ehdokaslista on asianmukaisesti

kamarille esitetty, pyydän saada ehdottaa siihen sen muutoksen,

että herra Hermannin nimi vaihdetaan herra Lucius Harris'iin St.

Louisista, jonka me kaikki hyvin tunnemme. Minä en tahdo ehdotustani

siten käsiteltävän, että olisin halunnut heittää pienintäkään

varjoa louisianalaisherran ylevään luonteeseen ja arvoon -- kaukana

siitä. Minä kunnioitan ja pidän häntä arvossa yhtä paljon kuin

muutkin läsnäolijat, mutta ei kukaan meistä voi olla huomaamatta

sitä asianhaaraa, että hän on tämän viikon kuluessa kadottanut

painostaan enemmän kuin kukaan muu teistä, -- ei kukaan meistä voi

olla huomaamatta, että valiokunta on laiminlyönyt velvollisuutensa,

olkoompa sitte huomaamattomuudesta tahi painavimmista syistä,

ehdottaessaan äänestettäväksi henkilöstä, jolla -- miten puhtaita

hänen omat motiivinsa lienevätkin -- tosiaankin on vähemmän

ravintoainetta tarjottavana...

_Puheenjohtaja_:

-- Missourin edustaja suvaitsee olla hyvä ja istua alas. Valiokunnan

rehellisyyttä vastaan ei sallita tehtävän mitään viittauksia;

sellaisesta täytyy tapahtua sääntöjenmukainen ilmotus ja tutkimus.

Mitä sanoo kokous nyt tehdystä ehdotuksesta?

Herra _Halliday_ Virginiasta:

-- Minä pyydän vieläkin ehdottaa sellaista muutosta ehdokaslistaan,

että herra Messickin sijalle asetetaan herra Harvey Davis Oregonista.

Voidaan ehkä väittää, että ulkoilman rasitukset ja kieltäymykset

ovat tehneet herra Davisin sitkeäksi, mutta, hyvät herrat, onko nyt

aika tehdä rikkiviisaita huomautuksia ja osottautua turhantarkaksi

pikku asioissa? Onko nyt aika keskustella noin vähän merkitsevistä

seikoista? Ei, hyvät herrat, laajuutta me haluamme -- kokoa, painoa,

tilavuutta -- siinä ovat tärkeimmät ehdot -- emme kykyä, emme

nerokkuutta, emme sivistystä. Minä pysyn ehdotuksessani.

Herra _Morgan_ (kiivaasti): -- Herra puheenjohtaja! Minä panen jyrkän

vastalauseen tätä muodosehdotusta vastaan. Oregonin edustaja on vanha

ja sitäpaitsi painava ainoastaan luihinsa nähden, ei lihaan. Minä

tahdon kysyä Virginian edustajalta, onko se soppaa vai särvintä,

jota me haluamme? Tahtooko hän pilkata meitä varjokuvilla! Tahtooko

hän lahjoa meidän kärsimyksemme Oregonin kummituksella? Minä kysyn

häneltä, voiko hän nähdä tuskan ahdistamia kasvoja ympärillään, voiko

hän katsoa meidän synkkiin silmiimme, voiko hän kuunnella meidän

odottavien sydäntemme lyöntiä ja kuitenkin harjottaa tätä petosta

meidän nälkäämme vastaan? Minä kysyn häneltä, voiko hän ajatella

meidän surullista tilaamme, meidän kestettyjä kärsimyksiämme,

synkkää tulevaisuuttamme, ja kuitenkin armotta tyrkyttää meille

tuota hylkyrähjää, tuota ränsistynyttä, kaatumaisillaan olevaa

raukkaa, tuota luisevaa, turmeltunutta, mehutonta kulkuria Oregonin

vihamielisiltä rannoilta? Ei koskaan! (Kättentaputusta.)

Muutosehdotus tuli äänestyksen alaiseksi kiivaan keskustelun perästä,

ja se hylättiin. Herra Harris tuli ensimmäisen muutosehdotuksen

mukaisesti otetuksi ehdokaslistalle. Sitte ryhdyttiin valitsemaan.

Viisi ensimäistä äänestystä meni myttyyn. Kuudennen kerran

äänestettäessä tuli Harris valituksi, koska kaikki äänestivät

häntä paitsi hän itse. Nyt esitettiin vaalin vahvistamisia

huutoäänestyksellä, mutta siitä ei tullut mitään senvuoksi että

Harris äänesti taas itseään vastaan.

Herra _Radway_ ehdotti, että kamari nyt siirtyisi toisiin

ehdokkaisiin ja toimittaisi vaalin aamiaista varten. Ehdotus

hyväksyttiin. Ensimäisessä äänestyksessä oli yhtä monta ääntä

kummallakin puolen syystä että toinen puoli puolusti erästä ehdokasta

hänen nuoruutensa vuoksi ja toinen puoli äänesti erästä toista

senvuoksi kun hän oli suurempi. Tämä päätös herätti paheksumista

niiden kesken, jotka puolustivat herra Fergusonia, ehdokasta, joka

sai vähemmistön, ja aijottiin juuri pyytää uutta äänestystä, kun

kesken kaiken hyväksyttiinkin lykkäysehdotus ja kokous hajotettiin.

Illallisvalmistukset kiinnittivät kauvan aikaa Fergusonin puolueen

huomiota ja kun he taas aikovat ottaa kysymyksen esille, hämmentyi se

siihen iloiseen sanomaan, että Harris oli valmis.

Me järjestimme tilapäisen pöydän kääntämällä tuoleja ylösalasin

ja ryhdyimme kiitollisin mielin nauttimaan ihaninta ateriaa,

mitä koskaan näinä seitsemänä piinapäivänä olimme mielissämme

kuvitelleet. Miten olimmekaan toisellaisia kuin muutama tunti

sitten! Silloin toivottomuutta, synkkää kurjuutta, nälkää, kuumeista

tuskaa, epätoivoa -- nyt kiitollisuutta, autuaallista rauhaa, iloa

suurempaa kuin mitä sanoin voi selittää. Se oli onnellisin hetki

koko minun vaiherikkaassa elämässäni. Tuuli ulvoi ja lumi tuiskusi

rajusti vankilamme ympärillä, mutta nyt ei mikään saattanut meitä

levottomiksi. Minä pidin Harrisista. Hän olisi ehkä voinut olla

hiukan paremmaksi paistettu, mutta minä voin sanoa, ettei ainoakaan

ihminen ole ollut niin minun makuni mukainen kuin Harris tahi

saattanut minua niin jakamattoman tyytyväiseksi. Messick oli sangen

hyvä, vaikka vähän ulonmakuinen, mutta todelliseen ravintoarvoon ja

maukkuuteen nähden oli Harris numero yksi. Messickillä oli hänelläkin

hyvät puolensa -- sitä minä en tahdo enkä voikaan kieltää -- mutta

hän oli yhtä vähän sopiva aamiaiseksi kuin muumio -- vai niin.

Laihako? Kyllä, se minun täytyy myöntää!

-- Entä sitkeä?

-- Oi, hän oli niin kauhean sitkeä! En voi koskaan teille kuvitella,

miten sitkeä hän oli!

-- Ette kai tahtone väittää, että se tosiaankin...

-- Suvaitkaa olla keskeyttämättä minua. Aamiaisen jälkeen valitsimme

me päivälliseksi erään Warker nimisen miehen Detroitista. Hän oli

sangen hyvä. Minä kirjoitin siitä sittemmin hänen vaimolleen. Hän

oli mitä suurimman kiitoksen arvoinen. Minä tulen aina muistamaan

Warkeria. Hän oli vähän raaka mutta kovin hyvä. Ja seuraavana

aamuna oli meillä aamiaiseksi Morgan Alabamasta. Hän oli hienompia

miehiä, joiden kanssa koskaan olen ollut tekemisissä -- kaunis,

sivistynyt, siloutunut, puhui sujuvasti useita kieliä -- täydellinen

gentlemanni -- niin, hän oli täydellinen gentlemanni ja tavattoman

mehevä. Päivälliseksi oli meillä se Oregonin patriarkka, ja hän _oli_

tosiaankin kaiken arvostelun ulkopuolella -- vanha luiseva, sitkeä,

oi, te ette voi ajatella toista senkaltaista! Lopuksi sanoin minä:

-- Hyvät herrat, voitte tehdä niinkuin haluatte, _mutta_ minä odotan

ensi vaalia.

Ja Grimes, Illinoisista sanoi:

-- Hyvät herrat, _minä_ odotan myös. Kun valitsette miehen, jolla on

_jotakin_ edellytyksiä meitä tyydyttääksemme, niin olen minä jälleen

mukana.

Pian ilmeni, että oltiin tyytymättömiä Oregonin Davidiin, ja sen

vilpoisan mielialan ylläpitämiseksi, joka oli vallinnut sen jälkeen

kun meillä oli ollut Harris, toimitettiin uusi vaali, ja tulos oli

se että Barker Georgiasta tuli valituksi. Hän oli ihana! Niin...

niin... sitte oli meillä Doolitle ja Hawkis ja Mc Elroy (sitä vähän

valitettiin, että Mc Elroy oli tavattoman pieni ja hintelä) ja

Benrad ja kaksi Smithiä ja Bailey (Baileyllä oli puujalat ja se

oli vahinko, mutta muuten oli hän hyvä) ja muuan intialainen poika

ja muuan posetiivinsoittaja ja eräs Buckminster niminen herra --

irtolaisraukka, joka ei ollut erittäin kehuttava aamiaiseksi eikä

juuri seuralaiseksikaan. Olimme iloisia siitä että hänet oli ehditty

valita ennenkuin apu saapui.

-- Vai niin, _tuliko_ siis apua tosiaankin lopuksi?

-- Tuli, apu tuli eräänä kauniina, aurinkoisena aamuna juuri vaalin

jälkeen. John Murphy tuli valituksi, eikä arvokkaampaa olisi

koskaan voitu valita, sen vakuutan, mutta John Murphy tuli kotiinsa

meidän mukanamme junalla, joka tuli meitä auttamaan. Sitte meni hän

naimisiin rouva Harrisin kanssa...

-- Leskenkö...

-- Ensiksi valitun lesken. Hän meni naimisiin lesken kanssa ja elää

vielä tänäkin päivänä onnellisena ja arvossa pidettynä ja voiden

erittäin hyvin. Niin, se on oikea romaani, herra, -- oikea romaani.

Tässä on minun asemani, herra, nyt täytyy minun sanoa teille

hyvästi. Jos teillä on tilaisuus tulla tervehtimään minua päiväksi

tahi pariksi, niin olette sydämmellisesti tervetullut. Minä pidän

teistä, herra; minä tunnen oikein mieltymystä teihin. Luulen voivani

pitää teistä yhtä paljon kuin pidin Harrisista. Hyvästi, herrani!

Onnellista matkaa!

Hän oli poissa. En koskaan elämässäni ollut tuntenut itseäni niin

hämmästyneeksi, niin pelästyneeksi, niin puusta pudonneeksi, Mutta

muuten olin iloissani siitä että hän oli mennyt tiehensä. Miten hieno

olikaan ollut hänen käytöstapansa ja miten herttainen hänen äänensä.

Minua värisytti, kun hän iski nälkäiset silmänsä minuun; ja kun

kuulin saavuttaneeni hänen isällisen mieltymyksensä ja olevani hänen

silmissään melkein yhtä suuressa kunniassa kuin Harris, niin oli

sydämeni lakata sykkimästä!

Minä olin hämilläni niin ettei sitä voi kuvailla. Minä en epäillyt

hänen sanojaan; minä en voinut epäillä kertomuksen ainoatakaan

yksityiskohtaa, joilla oli mitä juhlallisimman totuuden leima, mutta

tarinan kauhistuttavat puolet saattoivat minut ihan pois suunniltaan.

Minä huomasin, että konduktööri katsoi minuun: Minä kysyin:

-- Kuka tuo mies oli?

-- Hän oli kongressin jäsen entisaikaan ja kaikkein huomatuimpia.

Mutta sitte sattui kerran hänen junansa tarttumaan kiinni

lumikinoksiin ja hän oli kuolla nälkään. Hän oli melkein kokonaan

paleltunut ja nälän näännyttämä ja hän oli sairaana ja mielipuolena

pari kolme kuukautta sen perästä. Nyt hän on taas terve, mutta

hänellä on omat päähänpistonsa, ja kun hän pääsee puhumaan siitä

tapahtumasta, ei hän hellitä ennenkuin on syönyt suuhunsa kaikki ne

matkustajat, joista hän puhuu. Hänellä on heidän nimensä muistissaan

yhtä selvänä kuin se että kaksi kertaa kaksi on neljä. Kun hän on

saanut syöneeksi kaikki muut paitsi itseään, sanoo hän aina:

-- Sitte tuli tavallinen aamiaisvaalin toimittamisen aika, ja koska

mitään vastalauseita ei tehty, tulin minä asianmukaisesti valituksi,

ja siinä loppu.

Tuntui tavattoman helpottavalta tietää, että olin kuullut ainoastaan

höperön viattomia mielikuvituksia sen sijaan että ne olisivat olleet

verenjanoisen ihmissyöjän todellisia kokemuksia.