On ehkä hyvä kirjottaa yleisön huviksikin, mutta paljon ylevämpää
ja jalompaa on kirjottaa sen valistamiseksi, sen hyödyksi. Tällä
kirjotuksella on ainoastaan viimeksi mainittu tarkotus. Jos se voi
parantaa jonkin kärsivän yksilön terveyden kanssaihmisteni seassa,
sytyttää toivon ja iloisuuden tulen hänen sammuviin silmiinsä ja
jälleen henkiin herättää menneitten päiväin reippaat, jalot tunnelmat
hänen kuolleessa sydämessään, niin tulevat vaivani kyllin palkituiksi
ja minun sieluni täyttää se onnellinen autuus, jota kristitty tuntee
tehtyään hyvän ja omaa etua pyytämättömän työn.
Koska minä olen elänyt puhdasta ja tahratonta elämää, on minulla
oikeus uskoa, ettei kukaan, joka minut tuntee, tule hylkäämään niitä
neuvoja, joita nyt aijon antaa, pelosta että minä muka koettaisin
pettää häntä. Lukekoon yleisö seuraavassa esittämäni kokemukset
vilustumisen parantamisessa ja seuratkoon sitte minun esimerkkiäni.
Eräässä Virginiassa sattuneessa tulipalossa kadotin minä kotini,
onneni, terveyteni ja kapsäkkini. Kahdesta ensinmainitusta
vahingosta ei nyt maksa puhua, sillä kodin ilman äitiä tahi sisarta
tahi jotain kaukaista naissukulaista, joka korjaamalla talteen
likaiset liinavaatteet tahi edes noutamalla saappaat uuninkomerosta
muistuttaisi siitä että on edes joku, joka ajattelee ja rakastaa --
sellaisen kodinhan voi helposti hankkia sijaan. Enkä minä paljon
piitannut onneni kadottamisestakaan, sillä koska kerran en ollut
mikään runoilija, ei alakuloisuus olisi kauvan mieltäni painanut.
Mutta hyvän terveyden ja paremmanpuoleisen kapsäkin menettäminen oli
tuntuvampi kolaus.
Sinä päivänä, jolloin tulipalo sattui, vilustuin minä ankarasti
ylenmäärin ponnisteltuani pelastaakseni jotakin. Päälle päätteeksi ei
minulla ollut mitään hyötyä suunnitelmastani tulen sammuttamiseksi,
sillä se suunnitelma oli niin monimutkainen, etten saanut edes sitä
valmiiksi ennenkuin puoli viikkoa perästäpäin.
Kun ensi kerran aloin ryhtyä varokeinoihin vilustumista vastaan,
kehotti minua muuan ystäväni pesemään jalkani lämpimällä vedellä ja
sitte menemään maata. Minä tein sen. Kohta sen perästä neuvoi minulle
eräs toinen ystävä kylmää suihkua. Minä otin senkin. Tunnin perästä
sanoi minulle muuan toinen sääntönä olevan, että vilustuessa on
syötävä ja kuumeessa sulatettava. Minulla oli kumpaakin. Minä katsoin
senvuoksi parhaaksi ahmia vatsani täyteen vilustumisen vuoksi ja olla
siitä mitään mainitsematta kuumeelle ja antaa sen sitte sulaa jonkin
aikaa.
Sellaisessa tapauksessa kuin tämä en minä tee tavallisesti
mitään puolinaista; minä söin oikein vahvasti, tein tuttavuutta
erään tuntemattoman herran kanssa, joka juuri samana aamuna
oli avannut uuden ravintolansa; hän seisoi hiukan loitompana
ja odotti kunnioittavan äänettömänä, kunnes olin lopettanut
vilustumissyömiseni, ja kysyi sitte, tokko ihmiset täällä Virginiassa
olivat paljon vilustumisen vaarassa? Minä vastasin, että niin luulin
olevan.
Hän meni ulos ja irrotti sylttinsä seinältä sulkeakseen koko
ravintolaliikkeensä.
Minä läksin konttoriini ja tapasin tiellä muutaman tuttuni, joka
selitti, että _jos_ yleensä tahdottiin parantaa vilustumista, niin
oli juotava neljänneskannua lämmintä suolavettä. Minä luulin, että
sisälleni tuskin enää olisi sopinut, mutta koetin kumminkin. Tulos
oli hämmästyttävä. Luulin melkein, että kuolematoin sieluni purkautuu
ulos.
Kun minä nyt kerron kokemuksiani ainoastaan niiden hyödyksi,
jotka potevat nyt mainitsemaani tautia, niin toivon minä, että
he ymmärtävät varotukseni käyttämästä sellaisia parannuskeinoja,
jotka minusta tuntuivat tehottomilta, ja sitä näkökohtaa silmällä
pitäen varotan minä heitä juomasta lämmintä suolavettä. Se on
kenties hyvinkin hyvä lääke, mutta minusta se on ehdottomasti
liian voimakasta. Jos kaulani vielä kerran vilustuisi ja minulla
olisi valittavana joko maanjäristys tahi neljänneskannua lämmintä
suolavettä, niin koettaisin ensiksimainittua.
Sitte kun vatsassani raivonnut myrsky oli asettunut eikä enää ketään
laupeita samarialaisia ollut teillä eikä kujilla, lainailin minä
edelleenkin nenäliinoja niistääkseni ne rikki pieniksi palasiksi,
niinkuin olin tehnyt vilustumisen ensi kautena. Silloin tapasin
minä erään naisen, joka juuri oli tullut sisämaasta ja joka sanoi
asuneensa sellaisella seudulla, missä lääkäreitä oli harvassa.
Välttämättömyyden pakottamana oli hän tottunut parantelemaan
yksinkertaisia pikkutauteja. Minä arvelin, että hänellä oli
äärettömän suuri kokemus alallaan, sillä hän näytti ainakin
sadanviidenkymmenen vuoden vanhalta.
Hän valmisti sekotuksen siirapista, sievedestä, tärpätistä ja
muutamista muista aineksista ja kehotti minua juomaan lääkettä
viinilasin verran joka viidestoista minuutti. Minä otin sitä vaan
yhden annoksen, se riitti; se poisti minulta kaikki moraaliset
käsitteet ja sai hereille luontoni huonoimmat taipumukset. Sen
huonosta vaikutuksesta hiipi aivoihini kaikenmoisia alentavia
ajatuksia, mutta käteni olivat liian heikot voidakseni ryhtyä niitä
toteuttamaan; elleivät minun voimani olisi uupuneet vilustumisen
vuoksi käyttämistäni luotettavista parannuskeinoista, olen varma
siitä että samalla hetkellä olisin voinut ryöstää vaikka kirkkomaan.
Niinkuin useimmilla muillakin ihmisillä, on minullakin usein ollut
alhaisia vaikuttimia, mutta en koskaan ennenkun nautin nuo lääkkeet
ollut tuntenut nahkassani sellaista yliluonnollista roistomaisuutta
ja ollut vielä ylpeä siitä. Parin päivän kuluttua olin taas valmis
alottamaan laastaroimisen itseni kanssa. Otin muutamia vaarattomampia
lääkkeitä ja onnistuin viimein ajamaan vilustuksen päästä
keuhkoihin.
Aloin yskiä lakkaamatta ja ääneni laski nolla-asteen alapuolelle;
minä puhuin ukkosen kaltaisella bassoäänellä, kahta oktaavia
alemmassa äänilajissa kuin tavallisesti. Unta sain ainoastaan
rykimällä itseni lopen väsyksiin, mutta heti kun aloin puhella
unissani, heräsin rämisevään ääneeni.
Minun tilani kävi vakavammaksi päivä päivältä. Minulle annettiin
puhdasta paloviinaa, join sitä. Sitte paloviinaa ja siirappia;
sitä nautin myöskin. Sitte paloviinaa ja valkosipulia; minä panin
siirappia joukkoon ja nautin kaikkia kolmea sekasin. En huomannut
mitään erityistä tulosta.
Minä katsoin parhaaksi matkustaa terveyteni hoitamista varten.
Matkustin Tahoe-järvelle sanomalehtimiestoverini Wilsonin kanssa. On
ihan hupaista muistella, miten komeasti me matkustimme. Me ajoimme
samoissa kyytivaunuissa kullankaivajain kanssa, ja ystävälläni oli
kaikki matkakapineet mukanaan, nimittäin kaksi hienoa, silkkistä
nenäliinaa ja äidinäitinsä valokuva. Me purjehdimme ja metsästimme
ja kalastimme ja tanssimme kaiket päivät ja minä lääkitsin yskääni
kaiket yöt. Mutta sairauteni tuli yhä pahemmaksi ja pahemmaksi.
Minulle suositettiin kylmiä kääreitä. En ollut vielä
koskaan vastustanut mitään parantamiskeinoa ja minusta tuntui
epäjohdonmukaiselta vastustaa nytkään; päätin senvuoksi koettaa
kylmiä kääreitä, vaikkei minulla ollut aavistustakaan siitä
minkälaista se mahtoi olla.
Niitä annettiin minulle keskiyön aikaan ja ulkona oli hyvin
kylmä. Rinta ja selkä riisuttiin paljaaksi ja jääkylmässä vedessä
liotettu lakana (se näytti tuhat metriä pitkältä) käärittiin minun
ympärilleni, kunnes minä olin sellaisen rasuluudan näköinen, jolla
tykkejä puhdistetaan.
Se on julma keino. Kun kylmä lakana sattuu lämpimään ihoon,
silloin hypähtää rajusti ylös ja pidättää henkeään, aivan kuin
kuolinkamppailussa. Ytimet säärissäni jäätyivät ja sydämeni lakkasi
sykkimästä. Luulin viimeisen hetkeni tulleen.
Älkää koskaan suvaitko kylmiä kääreitä, -- älkää koskaan. Lähinnä
sitä seikkaa, että tapaat tutun naisen, joka -- syistä, jotka hän
itse parhaiten tietää -- ei näe sinua, vaikka katsoo sinuun, eikä
tunne sinua vaikka näkee sinun, on tämä kaikkein kauheinta maailmassa.
Mutta kun kylmät kääreet eivät voineet parantaa minun yskääni,
kehotti muuan ystävätär panemaan sinappilaastarin rinnan päälle.
Minä luulen, että se tosiaankin olisi minut parantanut, jos nuorta
Wilsonia ei olisi ollut. Sänkyyn mennessäni asetin sinappilaastarin
-- joka oli tavattoman suuri, kahdeksantoista neliötuumaa -- viereeni
tuolille, niin että voisin sen ottaa silloin kuin haluaisin. Mutta
nuorelle Wilsonille tuli yöllä nälkä ja...
Oltuani viikon verran Tahoe-järven rannalla matkustin
Steamboat-Springsiin, ja paitsi höyrykylpyjä nautin inhottavinta
lääkettä mitä milloinkaan on valmistettu. Se olisi kyllä parantanut
minut, mutta minun täytyi palata Virginiaan, jossa minun, huolimatta
päivittäin nauttimistani monista lääkkeistä, onnistui lisätä
sairauttani senkautta että en ollenkaan pelännyt ja kävin liian
ohuesti puettuna.
Lopuksi päätin matkustaa San Franciskoon ja ensi päivänä siellä
ollessani neuvoi eräs nainen minua juomaan tuopin whiskyä
vuorokaudessa ja muuan ystäväni neuvoi sitä samaa. Jok'ainoa kehotti
minua juomaan tuopin; siitä tuli yhteensä kannu. Minä join sen, mutta
vieläkin elän.
Mitä ystävällisimmässä tarkotuksessa olen nyt kertonut kaikille
sairaille ja kärsiville niistä monista parannuskeinoista, joita minä
viime aikoina olen käyttänyt. Koetelkoot hekin niitä; ellei niistä
ole heille apua, niin eihän se muuta haittaa kuin ottaa heistä
korkeintaan hengen.