Kansa Nevadassa Kaliforniassa oli kuusikymmenluvulla aivan hurjana
merkillisten kivettymäin ja muiden luonnonihmeiden etsinnässä.
Tuskin ilmestyi sitä sanomalehteä, jossa ei olisi ollut selontekoa
yhdestä tai useammasta tuontapaisesta löydöstä. Tämä into alkoi
jo tulla vähän naurettavaksi. Minä olin ihan uusi paikallislehden
toimittaja Virginia Cityssä ja tunsin velvollisuudekseni perinpohjin
karsia pois tuon yhä karttuvan paheen; meillähän on kaikilla silloin
tällöin isällisen huolenpidon puuskia. Minä päätin musertaa tuon
kivettymäintoilun hienolla, oikein hienolla pilalla. Mutta kenties se
oli liiankin hieno, sillä ei kukaan koskaan käsittänyt siinä piilevää
satiiria. Minun suunnitelmani perustui siihen, että olisi tehtävä
merkillinen löytö, nimittäin -- kivettynyt mies.
Minulla oli ollut satunnainen riita herra Servallin, Humboldtin uuden
rauhantuomarin ja ruumiintarkastusmiehen kanssa, ja minä ajattelin,
että samalla kertaa voisin antaa hänelle pienen näpäyksen ja tehdä
hänet vähän naurettavaksi ja siten yhdistää hyödyllisen huvittavaan.
Minä tein senvuoksi laajasti ja uskottavimpia yksityisseikkoja myöten
selkoa kivettyneen ihmisen löydöstä Graveley Fordissa (täsmälleen
sadankahdenkymmenen peninkulman päässä -- ja tie niskoille
vaarallinen vuoristotie -- siitä paikasta, missä Servall asui);
miten seudun kaikki tiedemiehet olivat olleet löytöä tutkimassa (oli
tunnettu asia, ettei siellä löytynyt elävää olentoa viidenkymmenen
peninkulman alueella, lukuunottamatta muutamia nälistyneitä
intiaaneja, muutamia raajarikkoisia heinäsirkkoja ja neljää viittä
hiirihaukkaa, jotka olivat ilman ravintoa ja voimattomia pääsemään
sieltä pois); miten kaikki nämä tiedemiehet selittivät, että tuo
kivettynyt mies oli ollut täydellisessä kivettymisen tilassa enemmän
kuin kymmenen miespolven ajan; senjälkeen kerroin varmuudella,
jonka olisi pitänyt levittää häpeän puna poskilleni, että heti kun
herra Serval oli kuullut uutisen, kutsui hän kokoon juryn, nousi
aasinsa selkään ja läksi, virkavelvollisuudelleen uskollisena,
tuolle vaivaloiselle viiden päivän matkalle alkaliraunioista,
koiruohopensastoista, hengenvaaroista ja uhkaavasta nälkäkuolemasta
välittämättä pitämään _ruumiintarkastuksen_ miehestä, joka oli
ollut kuolleena ja kivettyneenä enemmän kuin kolme sataa vuotta! Ja
kun kerran olin päässyt vauhtiin, esitin samalla horjumattomalla
varmuudella, että vainaja oli juryn lausunnon mukaan kuollut
ilmanlaadun pitkällisestä vaikutuksesta. Tuo kiihotti vaan
mielikuvituksen yhä vinhempaan lentoon ja minä kerroin, että jury
kullankaivajille ominaisella ihmisrakkaudella kaivoi haudan ja
aikoi antaa kivettyneelle miehelle kristillisen hautauksen, kun he
huomasivat, että kalkkikivisakkaa oli miespolvien ajan tippunut
sen kivilouhen päälle, jolla hän istui, ja että tuo sakka oli
valunut hänen alleen ja muurannut hänet vuoreen kiinni; että jyry
(kaikki sen jäsenet olivat työmiehiä eräässä hopeakaivoksessa)
hetkisen keskustelivat tuosta vaikeudesta ja sitte ottivat esille
poran ja sytytyslangan ja ryhtyivät kaivamaan reikää hänen alleen,
_räjäyttääkseen_ hänet irti kalliosta, kun herra Serval sillä
hienotunteisuudella, joka on niin hänen luonteensa mukaista, kielsi
heitä sitä tekemästä, huomauttaen, että sellainen teko olisi
pyhyydenloukkausta.
Alusta loppuun oli kirjotus "kivettyneestä miehestä" sarja pelkkiä
mahdottomuuksia, vaikka tarina kerrottiinkin kovalla, teeskennellyllä
uskottavuudella, joka vaikutti itseenikin, vaikutti siinä määrässä,
että olin melkein uskoa omaa petostani. Mutta minulla ei tosiaankaan
ollut halua pettää ketään enkä edes luullut, että siitä seuraisi
sellainen tulos. Minä luotin siihen, että kivettyneen miehen
_istumistapa_ olisi saattanut yleisön ymmärtämään, että koko juttu
oli paljasta pilaa. Minä sotkin siihen kuitenkin innolla muita
asioita, toivoen saada sen hämärämmäksi -- ja siksi se todella
tulikin. Minä kuvailin hänen toisen jalkansa asentoa ja sanoin
sitte, että hänen oikea peukalonsa oli painunut nenää vasten;
sitte puhuin minä hänen toisesta jalastaan, pyörähdin takaisin ja
sanoin, että oikean käden sormet olivat hajallaan; sitte puhuin minä
hänen takaraivostaan ja kerroin senjälkeen, että vasen peukalo ja
oikea pikkusormi olivat koukussa; senperästä tein sivuharppauksen
tarinoidakseni jostain muusta, mutta palasin taas vähitellen
takaisin ja huomautin, että vasemman käden sormet olivat hajallaan
samoinkuin oikean kädenkin. Mutta minä olin ollut liiaksi ovela.
Minä sotkin sitä liian paljon ja koko kuvaus hänen asennostaan,
joka olisi paljastanut kirjotuksen ilveellisen luonteen kokonaan,
teki aivan päinvastaisen tuloksen kuin mitä sillä oli tarkotettu,
sillä ei kukaan muu kuin minä koskaan huomannut eikä älynnyt, minkä
johtopäätöksen voi tehdä tuon kivettyneen miehen käsien asennosta.
[Laittakaapa, lukijat, kätenne edellä kuvailtuun asentoon, niin
löydätte arvotuksen avaimen! Suoment. huomautus.]
Satiirina kivettymä-intoilijoita vastaan -- tai miksi heitä sitte
kutsuin -- oli minun "Kivettynyt mieheni" täydellinen fiasko; sillä
kaikki pitivät juttua totena ja minä huomasin hämmästyksekseni, miten
mielikuvitukseni luoma olento, sen sijaan että se oli hävittänyt
pois ja tehnyt naurunalaiseksi koko ihme-esineiden touhun, ihan
häikäilemättä sai ensimäisen sijan niiden todellisten ihmeiden
joukossa, joita Nevadastamme oli tavattu. Minä olin niin pettynyt
suunnitelmani kummallisesta myttyynmenemisestä, että aluksi suutuin
enkä mielelläni ajatellut koko asiaa, mutta vähitellen, kun alkoi
saapua toisia lehtiä, joissa kivettynyttä miestä kuvailtiin ja
mitään epäilemättä ylisteltiin, aloin tuntea salaista, lohduttavaa
tyydytystä; ja kun huhu tuosta miehestä levisi yhä laajempiin
piireihin ja minä sanomalehdistä näin, että se yhtämittaa ja
vastustamattomalla voimalla riensi mantereelta mantereelle
valtakunnasta valtakuntaan, maasta maahan, kunnes se oli kiertänyt
maapallon ympäri ja pysähtynyt ylevänä ja kieltämättömänä totuutena
ylen vakavaan lontoolaiseen _Lancet_ nimiseen aikakauskirjaan,
oli minun maljani täysi ja minä olin iloinen siitä että olin
saanut sen aikaan. Noin yhdentoistakuukauden ajan, ellen väärin
muista, oli herra Servallin postilaukussa joka päivä puolen
puutaa kaiken mailman sanomalehtiä, jotka sisälsivät viirulla
merkittyjä kirjotuksia kivettyneestä miehestä. Minä lähettelin
niitä hänelle. Tein sen ilkeydestä, en pilan vuoksi. Hän heitti ne
takapihalle ja kiroili ja joka päivä näiden kuukausien kuluessa tuli
kaivostyömiehiä, hänen valitsijoitaan (sillä kullankaivajat eivät
jätä koskaan kujeilemistaan jonkun henkilön kanssa alkuun päästyään)
hänen luokseen kysymään häneltä, mistä he saisivat käsiinsä
sanomalehden, jossa olisi jotain kivettyneestä miehestä. Hän olisi
voinut varustaa koko maanosan sellaisilla lehdillä. Minä vihasin
Servallia siihen aikaan ja kaikki tuo oli kuin palsamia ja nautintoa
minulle. En olisi koskaan voinut saada hänestä todellisemmin iloita
kuin ehkä ottamalla hänet hengiltä.