Kolmekymmentäviisi vuotta sitte olin etsimässä kultaa Stanislaus
piirikunnassa. Kiertelin ylt'ympäri kuokka ja huuhdinastia kädessäni,
huuhdoin siellä ja täällä vähän malmirautaa ja odotin alati löytäväni
kelpo aarteen, mutta en koskaan onnistunut. Se oli kaunista seutua,
tuoksuavaa, metsäistä, ihanaa, ja oli aikoinaan ollut tiheästi
asuttuakin, mutta nyt olivat ihmiset kadonneet ja tuo ihana paratiisi
oli erämaana. Ne olivat menneet matkoihinsa, kun malmikerrokset
olivat pinnalta loppuneet. Muutamassa paikassa, jossa ennen oli
ollut pieni, vilkas kaupunki pankkeineen ja sanomalehtineen,
palovakuutusyhtiöineen ja pormestareilleen ja raatimiehineen,
oli nyt ainoastaan laaja, smaragdinvihreä ruohokenttä, jossa ei
näkynyt pienintäkään merkkiä siitä, että siellä koskaan olisi ollut
ihmiselämää. Se oli Tulltetowiin päin. Ympäristöllä, tomuisten teiden
varsilla näkyi siellä täällä mitä sievimpiä pikku huviloita, komeita
ja kodikkaita ja niin köynnöskasvien ja valkoruusujen peitossa,
ettei ovia eikä akkunoita voinut ollenkaan erottaa -- siitä huomasi
niiden olevan hylättyjä koteja, jotka jo vuosia sitte oli jätetty
oman onnensa nojaan. Sen olivat tehneet perheet, joilla oli ollut
ainoastaan vastoinkäymisiä ja pettymyksiä ja jotka eivät voineet
niitä myydä tahi edes lahjottaakaan. Siellä täällä, noin puolen
tunnin matkan päässä toisistaan, tapasi yksinäisiä puuhökkeleitä
kullanetsinnän ensimäisiltä ajoilta. Ne olivat kullankaivajain,
huvila-asukasten edeltäjäin, rakentamia. Hyvin harvoin tapasi noissa
hökkeleissä asukkaita, ja jos niin sattui, niin voi olla aivan
varma siitä, että hökkelin omisti sama kullankaivaja, joka oli sen
aikoinaan rakentanut; ja varma sai olla eräästä toisestakin asiasta
-- nimittäin siitä, että hän kerran oli ollut rikas ja tilaisuudessa
matkustamaan synnyinseuduilleen, mutta ei ollut sitä tehnyt;
myöhemmin oli hän hävittänyt omaisuutensa ja silloin harmissaan
päättänyt katkasta kaiken yhteyden omaistensa ja ystäväinsä kanssa
ja olla siitälähin heille niinkuin kuollut. Yli koko Kalifornian oli
siihen aikaan tuollaisia "eläviä kuolleita" koko liuta siroteltu --
vanhoja raukkoja, harmaahapsisia, jo nelikymmenvuotiaita, joiden
ajatuksena oli pelkkä katumus ja kaipuu -- katumus hukkaan menneestä
elämästä ja kaipaus päästä taistelusta rauhaan ja saada kaikesta
surkeudesta loppu.
Se oli autio maa! Ei ääntäkään noilla ruoho- ja metsätasangoilla,
ainoastaan hyönteisten nukuttavaa surinaa; ei ihmisen eikä eläimen
varjoakaan; ei mitään, joka voisi vilkastuttaa ja tehdä elämän
iloiseksi. Kun senvuoksi lopultakin eräänä iltapäivänä sain nähdä
ihmisolennon, tunsin melkein kiitollisuutta rinnassani. Hän oli
noin neljänkymmenenviiden ikäinen mies ja hän seisoskeli tuollaisen
pienen, hauskan, ruusujen kaunistaman maalaistalon ympärillä, joista
juuri olen puhunut. Mutta tämä talo ei näyttänyt hylätyltä; se näytti
olevan asuttu ja hyvin hoidettu, samoinkuin talon edustalla oleva
kenttäkin, joka oli laitettu puutarhaksi täynnänsä reheviä, hauskoja,
lemuavia kukkia. Minua tietysti pyydettiin käymään sisään ja olemaan
kuin kotonani -- se oli sen seudun tapa.
Oli hupaista saapua sellaiseen paikkaan viruttuaan yöt päivät
kullankaivajain hökkeleissä -- likaisella lattialla, ilman sänkyjä,
lautasia, tinapikareita, läskiä ja papuja ja mustaa kahvia ja ilman
mitään muita koristeita kuin mitä sanomalehdistä leikatut, seinille
naulatut itämaiden sotakuvat tarjosivat. Siellä oli kaikki jäykkää,
ilotonta, onnettoman autiota, mutta tämä oli paikka, jossa näytti
voivan lepuuttaa väsynyttä silmää ja virkistyttää sitä edes luonnon
näkemisellä. Kun pitkän paastoamisen jälkeen tulee taideteoksen
eteen, vaikkapa halvan ja vaatimattomankin, niin huomaa, että silmä
on nähnyt nälkää ja nyt on saanut ravintonsa. En koskaan olisi
voinut luulla, että rasumatto tuntui minusta niin ylelliseltä tahi
että olisin tuntenut sellaista sielunrauhaa katsellessani tapetteja
ja kehyksisiä kivipiirroksia ja lamppumattoja ja windsorintuoleja
ja vernissoituja hyllyjä kirjoineen, vaaseineen ja näkinkenkineen,
noita lukemattomia naiskäden järjestelyn jälkiä, joita katselee
tietämättään, mutta joita heti kaipaisi, ellei niitä olisi. Se
ihastus, jota sydämessäni tunsin, näkyi myös kasvoillani, mies
huomasi sen ja oli tyytyväinen, hän näki sen niin selvästi, että
vastasi ikäänkuin tehtyyn kysymykseen:
-- Kaikki on hänen työtään, sanoi hän. mielihyvällä, hän järjesteli
kaikki itse, jok'ainoan esineen.
Mies katseli ihastuksella ympäri huonetta. Muuan sellainen
pehmeä, japanilainen vaate, jolla naiset huolellisesti koristavat
taulunkehysten yläosan, oli joutunut epäkuntoon. Hän huomasi sen ja
korjasi varovasti ja astui sitte pari askelta takaperin katsellakseen
ennenkuin uskoi sen olevan paikallaan. Lopuksi taputti hän sitä pari
kertaa kädellään ja sanoi:
-- Hän tekee aina näin. Ei voi ihan tarkalleen sanoa, mutta jotain
puuttuu siksi kunnes se on tehty -- sen voi nähdä sitte itse, kun se
on laitettu, mutta se onkin kaikki mitä siitä tietää; siinä ei ole
mitään varsinaista sääntöä. Se muistuttaa vähän niitä kahta pientä
suuteloa, joita äiti painaa lapsensa hiuksille, sitte kun on ne
kammannut ja puhdistanut. Minä olen niin monta kertaa nähnyt hänen
järjestelevän näitä esineitä, että voin sen tehdä aivan niinkuin
hänkin, vaikken tiedäkään siihen mitään sääntöä. Mutta hän tietää
säännöt. Hän tietää minkätähden ja millä tavalla, mutta minä en tiedä
minkätähden, tiedän ainoastaan millä tavalla.
Hän vei minut sänkykamariin saadakseni pestä käteni, sellaiseen
sänkykamariin, jollaista en ollut nähnyt vuosikausiin: valkoset
peitteet, valkoset tyynyt, matot lattialla, tapetit seinillä,
tauluja, toalettipöytä peileineen ja neulatyynyineen, nurkassa
pesuastia vateineen ja kiinalaisine posliinikannuineen, saippuata
posliinikupissa ja naulassa yli tusinan pyyhinliinoja -- liian
puhtaita ja valkosia sille, joka ei ollut tottunut niitä käyttämään
tuntematta loukkaavansa jotain. Minun katseeni puhui taas ja hän
vastasi tyytyväisenä:
-- Kaikki hänen käsialaansa, hän on tehnyt kaikki itse -- joka
esineen. Täällä ei ole mitään, jota hän ei olisi koskettanut
kädellään. Te kenties luulette -- mutta minä en sano niin paljon.
Minä kuivailin nyt käsiäni ja katselin kaikkia huoneessa olevia
esineitä, niinkuin aina tavallisesti tehdään sellaiseen paikkaan
saavuttua, missä kaikki hivelee silmää ja mieltä; ja minä tiesin --
kuinka, enkö voisi sitä sanoa -- että siellä oli jotain, jota mies
halusi minun itseni huomaavan. Minä tiesin sen hyvin ja tiesin myös,
että hän koetti salaisilla viittauksilla ja silmäyksillä auttaa
minua pääsemään jälille, niin että minä oikein ponnistelin osuakseni
oikeaan, sillä minä halusin tehdä hänen mielikseen. Minä epäonnistuin
useamman kerran, sen huomasin hänen kierosta katseestaan, vaikkei
kukaan minulle sitä sanonut, mutta lopulta tiesin katselevani oikeata
esinettä -- tiesin sen siitä ihastuksesta, minkä tuo katselemiseni
häneen vaikutti. Hän purskahti sydämelliseen nauruun, hieroi käsiään
ja huudahti:
-- Aivan oikein! Te löysitte sen. Minä tiesin, että te sen
löytäisitte. Se on hänen kuvansa.
Minä menin pienen saksanpähkinäisen konsoolin luo, joka oli
takaseinällä, ja silloin löysin jotain, jota en tähän saakka
ollut huomannut -- kehyksisen valokuvan. Ne olivat suloisimmat ja
luullakseni kauneimmat tytönkasvot, joita koskaan olin nähnyt. Mies
nautti minun ihastuneesta katseestani ja oli täysin tyytyväinen.
-- Yhdeksäntoistavuotias viimeisenä syntymäpäivänään, sanoi hän
pannen kuvan paikoilleen, -- ja juuri sinä päivänä menimme me
naimisiin. Kun saatte hänet nähdä -- oi, odottakaahan, kun saatte
hänet nähdä.
-- Missä hän on? Koska hän tulee sisälle?
-- Oi, hän on poissa nyt. Hän on matkustanut tervehtimään omaisiaan.
He asuvat noin neljän- tai viidenkymmenen peninkulman päässä täältä.
Tänään on kulunut neljätoista päivää siitä kun hän läksi.
-- Milloin odotatte häntä takaisin?
Tänään on keskiviikko. Hän tulee takaisin lauvantai-iltana --
yhdeksän aikaan, luulen minä.
Minä tunsin katkeraa pettymystä.
-- Sepä oli ikävää, sillä silloin olen minä poissa.
-- Poissako? Eihän toki -- miksikä lähtisitte? Älkää tehkö sitä.
Silloin tulisi hän pahoilleen.
Hän tulisi pahoilleen, tuo kaunis olento! Vaikka hän itse olisi
lausunut minulle nuo sanat, eivät ne olisi tehneet minuun syvempää
vaikutusta. Minä tunsin syvää, voimakasta kaipausta saada nähdä
hänet, niin itsepäisen rukoilevaa kaipausta, että minua pelotti. Minä
sanoin itselleni:
-- Minun täytyy heti lähteä tästä paikasta sieluni rauhan tähden.
-- Nähkääs, hän pitää paljon siitä, että ihmisiä saapuu tänne ja jää
meidän luoksemme -- henkilöitä, jotka tuntevat maailmaa ja voivat
puhua -- sellaisia henkilöitä kuin te. Hän on siihen ihastunut, sillä
hän tietää -- oi, hän tietää melkein kaikki itse ja voi puhua -- ei,
niinkuin lintu visertää -- ja entä ne kirjat, joita hän lukee -- te
hämmästyisitte. Älkää menkö; tässähän on jälellä vaan pari päivää ja
hän olisi pahoillaan.
Minä kuulin sanat, mutta sain niistä tuskin selvää, sillä niin olin
vaipunut ajatuksiini ja mietiskelyyn. Hän poistui luotani, mutta
minä en sitä huomannut. Hän tuli kuitenkin pian takaisin valokuva
kädessään, asetti sen minun eteeni ja sanoi:
-- Kas niin, sanokaa nyt hänelle vasten naamaa, että te olisitte
voinut jäädä tänne ja tavata häntä, mutta te ette tahtonut.
Tuon toisen katse teki tyhjäksi viisaan aikeeni. Minun tuli jäädä
ja alistua vaaralle alttiiksi. Sinä iltana polttelimme me piippua
kaikessa rauhassa ja puhelimme kauvan kaikemmoisista asioista,
mutta enimmän hänen vaimostaan; ja minulla ei tosiaankaan ollut
ollut niin hauskaa ja virkistävää hetkeä moniin aikoihin. Niin tuli
torstai ja kului hyvin pian. Hämärän tullen saapui taloon muuan
pitkä kullankaivaja, joka asui kolmen peninkulman päässä sieltä --
hän oli yksi niitä harmahtavia ja väsähtäneitä --, ja tervehti meitä
sydämellisesti vakavin ja valituin sanoin. Sitte hän virkkoi:
-- Minä tulin vaan kysymään pikku rouvaa, milloin hän tulee kotia.
Onko hän lähettänyt mitään tietoa?
-- Onpa niinkin, kirjeen. Haluttaako teidän kuulla sitä, Tom?
-- Kyllä, sitä toivon kyllä... ellei vaan teillä, Henry, ole mitään
sitä vastaan.
Henry otti kirjeen esille laukustaan ja sanoi, että hän jättäisi
lukematta muutamat yksityiset sivuseikat, jollemme siitä pahastuisi;
sitte luki hän kirjeen pääasiallisen sisällön -- se oli rakkautta
uhkuva, maltillinen ja kauttaaltaan herttainen ja mukaansa tempaava
kirje varustettuna jälkikirjotuksella, joka oli täynnä ystävällisiä
tervehdyksiä Tomille ja Joelle ja Charleylle ja muille rakkaille
ystäville ja naapureille.
Kun hän oli lukenut loppuun, katsahti hän Tomiin ja huudahti:
-- Ohoo, vai jo taaskin! Ottakaapas pois kätenne ja sallikaa minun
katsoa silmiinne. Noin te teette aina, kun minä luen häneltä saamaani
kirjettä. Siitä minä kirjotan hänelle.
-- Älkää, sitä ette saa tehdä, Henry. Minä alan tulla vanhaksi,
nähkääs, ja pieninkin pettymys saattaa minut itkemään. Minä luulin,
että hän olisi jo itsekin täällä, ja te olettekin saanut vaan kirjeen.
-- No, kuka teille on sitä valehdellut? Minä luulin kaikkien
tietävän, että hän ei tule ennenkuin lauvantaina.
-- Lauvantaina! Aivan oikein, senhän minä tiesinkin, kun tarkemmin
asiaa ajattelen. En tiedä, mikä minuun lie tullut viime aikoina.
Luonnollisesti minä sen tiesin! Mehän odotamme häntä kaikki. Ei,
mutta nyt täytyy minun mennä. Mutta kyllä minä sitte näytän itseni,
kun hän tulee.
Jotenkin myöhään perjantaina iltapäivällä tuli muuan toinen harmaapää
veteraani noin peninkulman päässä olevasta hökkelistään ja sanoi,
että pojat tahtoivat pitää vähän hauskaa lauvantai-iltana, jos Henry
luulisi, ettei rouva olisi matkasta väsynyt.
-- Väsynytkö? Hänkö väsynyt! Ei, kuulkaapas kummempaa! Te tiedätte
kyllä, Joe, että hän voisi valvoa illat vaikka kuuden viikon ajan
voidakseen saattaa jollekin teistä iloa.
Kun Joe kuuli, että oli saapunut kirje, pyysi hän sitä luettavaksi,
ja saamansa sydämelliset tervehdykset veivät hänet ihan pois
suunniltaan; että jotain _sellaista_ voi tapahtua hänelle, että rouva
mainitsi hänen nimensäkin!
-- Herra Jumala, me kaipaamme häntä niin kovin paljon! sanoi hän.
Lauvantaina iltapäivällä huomasin katsovani kelloani jotenkin usein.
Henry älysi sen ja sanoi kummastuneena:
-- Ette suinkaan ajattele, että hän olisi täällä niin pian?
Minä tunsin ujostuvani, mutta nauroin ja sanoin, että se oli
minun tapani, kun jotain odottelin. Mutta hän ei näyttänyt oikein
tyytyväiseltä ja siitä lähtien alkoi hän tulla levottomaksi. Neljä
kertaa vei hän minut mukanaan erääseen paikkaan tiellä, josta oli
laaja näköala, ja siellä seisoi hän katsellen. Useamman kerran hän
virkkoi:
-- Minä alan tulla levottomaksi, alan tulla oikein levottomaksi.
Tiedän kyllä, ettei hän voi saapua ennen kello yhdeksää, mutta
kuitenkin tuntuu siltä kuin jokin koettaisi huomauttaa minulle, että
jotain on tapahtunut. Luuletteko, että mitään on tapahtunut?
Minä aloin tulla vallan hämilleni hänen lapsellisuutensa johdosta ja
viimein, kun hän vielä kerran toisti rukoilevan kysymyksensä, kadotin
minä kärsivällisyyteni ja tiuskasin hänelle aikalailla. Se saattoi
hänet aivan onnettomaksi ja sitte näytti hän niin murtuneelta ja
nöyrältä, että minua harmitti osottamani tarpeeton julmuus. Tulin
senvuoksi iloiseksi, kun Charley, eräs toinen veteraani, saapui
taloon illemmällä ja katsahti Henryn huoneeseen kuullakseen kirjeestä
ja puhuakseen vastaanottovalmistuksista. Charley piti pitkän puheen
toisensa perästä ja koetti parastaan karkottaakseen ystävänsä
aavistuksia ja pelkoa.
-- Ettäkö jotain olisi hänelle _tapahtunut?_ Ne ovat tyhjiä houreita,
Henry. Hänelle ei tule mitään tapahtumaan, siihen nähden voitte olla
aivan tyyni. Mitä oli kirjeessä? Eikö siinä ollut, että hän voi
hyvin? Ja eikö siinä ollut sitäkin, että hän olisi täällä yhdeksän
aikana? Oletteko koskaan nähneet, ettei hän olisi pitänyt sanaansa?
Ette, sen tiedätte vallan hyvin. Älkää siis olko levoton, hän
_tulee_, se on aivan varmaa, yhtä varmaa kuin että te elätte. Kas
niin, tulkaa nyt alottamaan koristelemista; meillä ei ole enää kauvan
aikaa.
Pian saapuivat Tom ja Joe ja kaikki ryhtyivät koristelemaan taloa
kukilla. Lähempänä yhdeksää sanoivat kullankaivajat, että koska
heillä oli soittokoneensa mukanaan voisivat he kernaasti soittaa
juuri nyt, sillä pian tulisi tyttöjä ja poikia kaipaamaan vanhaa
kunniallista pyörintäänsä. Viulu, klarinetti ja vielä joku muu
olivat soittokoneina. Kolmikko istuutui vierekkäin ja alkoi soittaa
rämisevää tanssikappaletta, polkien tahtia karkeilla saappaillaan.
Kello oli jo lähes yhdeksän. Henry seisoi ovella katsellen pitkin
tietä ja koko hänen ruumiinsa huojui tuskasta. Toiset olivat
pakottaneet hänet juomaan useamman kerran rouvan maljaa ja nyt huusi
Tom:
-- Tulkaa tänne, joka mies! Vielä yksi lasi, niin hän on kotona!
Joe toi laseja tarjottimella ja tarjosi seurueelle. Minä ojensin
käteni tarttuakseni erääseen pikariin, mutta Joe murahti puoliääneen:
-- Antakaa sen olla! Ottakaa tuo toinen.
Ja minä tein niin. Henrylle tarjottiin viimeksi. Hän sai juuri
tyhjennetyksi lasinsa, kun kello alkoi lyödä. Hän kuunteli loppuun
sen lyönnit. Kasvonsa olivat käyneet yhä kalpeammiksi; sitte sanoi
hän:
-- Pojat, minä olen sairas levottomuuden vuoksi. Auttakaa minua --
minä tahdon mennä levähtämään.
Kullankaivajat saattoivat hänet sohvalle. Hän kyyristyi kokoon jo
puolinukuksissa ja sanoi kuin unissaan:
-- Kuulinko kavionkopsetta? Ovatko lie tulleet?
Yksi veteraaneista sanoi aivan hänen korvaansa:
Jimmy Parrish saapui sanomaan, että juhla on lykätty, mutta että he
ovat vähän matkan päässä tulossa. Rouvan hevonen ontuu, mutta hän on
perillä puolen tunnin kuluttua.
-- Oi, minä olen niin iloinen siitä ettei mitään ole tapahtunut...
Hän nukkui saatuaan tuskin nuo sanat sanotuksi. Muutamassa
silmänräpäyksessä riisuivat nuo reippaat miehet hänen vaatteensa ja
kantoivat hänet sänkyyn siihen samaan makuuhuoneeseen, jossa minä
olin pessyt käsiäni. He sulkivat oven ja tulivat takaisin. Sitte
näyttivät he tekevän poislähtöä, mutta minä sanoin:
-- Olkaa hyviä ja älkää menkö, hyvät herrat. Rouva ei tunne minua,
minä olen vieras.
-- Rouvako? Ihmisparka, hän on ollut kuollut jo yhdeksäntoista vuotta.
-- Kuollutko?
-- Niin, tahi jotain pahempaa vielä. Hän meni tervehtimään
sukulaisiaan puoli vuotta sen jälkeen kun olivat menneet naimisiin
ja kotimatkalla eräänä lauvantai-iltana ottivat intiaanit hänet
vangiksi viiden peninkulman päässä täältä, eikä hänestä sen perästä
ole kuulunut mitään.
-- Ja sitte tuli kai isäntä mielipuoleksi?
-- Hän ei ole koskaan sen jälkeen ollut viisas. Mutta mielipuolisuus
yltyy, kun se aika vuodesta lähenee. Silloin me alamme katsella
tännepäin, kolme päivää ennen kuin rouvan muka pitäisi tulla,
saadaksemme hänet käsiimme ja kuullaksemme, onko hän saanut
mitään viestiä rouvaltaan, ja lauvantaina saavumme tänne kaikki
koristelemaan taloa kukilla ja valmistamaan tanssia. Niin olemme
tehneet joka vuosi yhdeksäntoista vuoden ajan. Ensimäisenä
lauvantaina oli meitä kaksikymmentäseitsemän henkeä ja tyttöjä
lisäksi; nyt on meitä ainoastaan kolme ja kaikki tytöt ovat poissa.
Me annamme nukutusjuomaa, muuten tulisi hän raivoksi; sitte on hän
taas rauhallinen vuoden eteenpäin ja luulee vaimonsa olevan luonaan
aina kolmeen tai neljään viime päivään asti; silloin alkaa hän etsiä
häntä ja kaivaa esiin vanhan kirjeraukkansa ja me tulemme ja pyydämme
hänen lukemaan sen. Herra Jumala, olihan rouva sellainen herttainen
olento!