Uusi päivä sarasti ja valkeni ja levitti säteitään yli maan. Täti
Hannah toi rauhottavia tietoja menehtyneelle äidille ja hauskan
kortin, jossa taaskin oli: "Tarvitsemme vaan vähän aikaa odottaa,
rakas äiti, sitte saamme taas olla yhdessä."
Tuuli toi mukanaan syviä, valittavia kirkonkellon ääniä.
-- Ne soittavat kelloja, täti Hannah. Jokin sieluparka on päässyt
rauhaan. Aivan niinkuin minäkin pian pääsen. Ette suinkaan salli että
Helen milloinkaan minut unohtaa?
-- Emme, Jumala tietää, ettei hän koskaan sitä tee!
-- Etkö kuule kummallista melua, täti Hannah? Tuntuu siltä kuin
kuuluisi monien askelten ääniä.
-- Me toivoimme, ettet sinä sitä kuulisi, rakas Margaret. Olemme
kutsuneet tänne muutamia vieraita... Helenen vuoksi, sen pikku
vankiraukan. Saamme pian musiikkiakin -- ja siitä pitää hän
sanomattoman paljon. Me arvelimme, ettei sinulla olisi ollut mitään
sitä vastaan.
-- Minullako vastaan --? Oi, ei, ei... sallikaa hänelle kaikki mitä
sydämensä haluaa. Te olette kovin kilttejä häntä kohtaan ja myöskin
minua kohtaan. Jumala siunatkoon teitä molempia aina!
Hetkisen perästä, vähän kuunneltuaan, lausui hän:
-- Niin kaunista! Se on hänen harmoonionsa. Luuletteko, että hän
soittaa itse?
Heikkoina, mutta rikkaina ja ylentävinä tulivat akordit hänen
korviinsa hiljaisen ilman halki.
-- Oi, se on rakkaani soittoa, minä tunnen sen. Ne laulavat.
Oi -- sehän on virttä! Ja kaikkein hurskainta, liikuttavinta,
lohduttavinta... Tuntuu kuin paratiisin portit avautuisivat
minulle... Jospa voisin kuolla juuri nyt...
Heikkoina ja kaukaisina kuuluivat virren sanat hiljaisuudesta:
Lähemmäksi, Jumalani,
Lähemmäksi sua,
Vaikka ois se ristinpuu,
Joka nostais mua...
Kun virsi oli loppunut, pääsi vielä yksi sielu lepoon, ja he, jotka
eläessään olivat erillään, yhtyivät kuollessaan. Sisarukset sanoivat
surren ja iloiten:
-- Oli suuri siunaus, ettei hän milloinkaan saanut sitä tietää.