Päivä päivältä vaipui lapsi yhä lähemmäs hautaa ja joka päivä veivät
surevat vanhat hoitajattaret kultaisia kuulumisia hänen säteilevästä
terveydestään ja rakastettavuudestaan onnelliselle äidille, jonka
elämä lähestyi myöskin loppuaan. Ja joka päivä väärensivät he
rakkautta uhkuvia ja iloisia kirjeitä, lapsen käsialan näköisiä,
ja heitä kalvoivat heidän omattuntonsa ja sydämensä vuosivat verta
ja he itkivät nähdessään kiitollisen äidin ahmimalla lukevan noita
kirjeitä, niitä ihailevan ja kätkevän ne kuin parhaimmat aarteet,
pyhimmät kalleudet, sillä lapsensa käsi oli niitä koskettanut.
Viimeinkin tuli se avulias ystävä, joka antaa levon ja rauhan.
Kynttilät olivat sammumaisillaan. Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa
vähä ennen päivänsarastusta hiipi himmeitä olentoja äänettöminä
salin halki, saapui Helenen huoneeseen ja ryhmittyi hänen sänkynsä
ympärille, sillä tuomio oli langennut ja he tiesivät... Kuoleva
tyttö makasi silmät ummessa ja tajuttomana; peite nousi ja laski
verkkaan hänen rintansa päällä, aivan kuin hänen henkensä olisi
häipymäisillään. Silloin tällöin katkesi hiljaisuuden huokaus tai
vieno nyyhkytys. Kaikki ajattelivat samaa: miten surullista olikaan,
että hänen oli kuoltava noin, astuttava äärettömään pimeyteen ilman
että äitinsä oli auttamassa, vahvistamassa, siunaustaan antamassa.
Helen liikahti; hänen kätensä hapuilivat ikäänkuin jotain etsiäkseen
-- moneen tuntiin ei hän ollut enää mitään nähnyt. Loppu oli tullut;
kaikki sen tiesivät. Rajusti nyyhkyttäen painoi Hester hänet
rintaansa vasten ja huudahti:
-- Voi lapseni rakkaani!
Ylenluonnollinen kajastus levisi kuolevan lapsen kasvoille, sillä
hän otaksui tuon syleilyn tulevan toiselta taholta, ja hän rauhottui
kuiskaten:
-- Oi, äiti, minä olen niin onnellinen... kaipasin sinua niin
kauvan... nyt voin kuolla.
-- --
Kahden tunnin perästä vei Hester tervehdyksensä. Äiti kysyi: -- Miten
voi tyttöni?
-- Hän voi hyvin.