Hetken perästä puuhailivat tantit mitä vaikeimmassa ja
merkillisimmässä tehtävässä Helenen kamarissa. Kärsivällisesti ja
vakavasti koettivat he kankeilla sormillaan väärentää vaadittua
korttia. Heidän yrityksensä meni myttyyn kerta toisensa perästä,
mutta joka kerta sujui työ kuitenkin vähän paremmin kuin edellisellä.
Ei kukaan nähnyt, miten sydäntä-vihlovan, miten tuskallisen
humorillista koko tuo homma oli, itse eivät he sitä ymmärtäneet.
Usein tipahteli heidän kyyneleitään kirjeelle ja ne turmelivat
sen; väliin teki yksi ainoa väärin muovaeltu sana kirjeen liian
uskalletuksi, vaikka sitä jossain muussa tapauksessa olisi voinutkin
koettaa; mutta viimein sai Hannah valmiiksi yhden, jonka käsiala
oli niin Helenen käsialan näköistä, ettei ennakkoluuloton silmä
väärennystä huomaisi, ja se oli hyvin höystetty niillä lempilauseilla
ja hyväilynimityksillä, joita lapsi aina tavallisesti oli käyttänyt.
Hannah vei sen äidille, joka otti sen vastaan innostuneena, suuteli
ja hyväili sitä ja luki sen moneen kertaan ja viipyi tyytyväisenä
varsinkin viime sanoissa:
"Rakas mammaseni, jospa vaan voisin saada sinua nähdä ja suudella
sinun silmiäsi ja tuntea käsivartesi ympärilläni! Olen kovin iloinen
siitä ettei soittoharjoitukseni sinua häiritse. Tule pian terveeksi!
Kaikki ovat kilttejä minua kohtaan, mutta minä tunnen olevani kovin
yksin ilman sinua, rakas äiti."
-- Lapsirukka, minä tiedän ihan tarkalleen miltä hänestä tuntuu. Hän
ei voi viihtyä oikein hyvin ilman minua, ja minä -- oi, minä elän
hänen silmiensä loistossa! Sano hänelle että hän saa soittaa pianoa
niin paljon kuin haluaa, ja -- täti Hannah, sano hänelle, etten minä
voi kuulla pianonsoittoa niin kaukaa, en edes hänen armasta ääntään,
kun hän laulaa; jospa Jumala soisi, että voisin. Ei kukaan tiedä,
miten suloinen se ääni on minusta, ja ajattele, että senkin täytyy
kerran vaieta! Mitä sinä itket?
-- Senvuoksi vaan, että -- senvuoksi että se oli vaan muuan muisto.
Kun juuri läksin hänen luotaan, lauloi hän parast'aikaa "Loch
Lomond'ia." Se on niin surullinen. Minua aina niin kovin liikuttaa,
kun hän sitä laulaa.
-- Niin minuakin. On niin liikuttavan kaunista, kun jokin lapsellinen
suru liikkuu hänen rinnassaan ja hän laulaa sen laulun. -- Täti
Hannah.
-- No, rakas Margaret?
-- Minä olen hyvin sairas. Väliin tuntuu minusta siltä, etten enää
koskaan saisi kuulla sitä armasta ääntä.
-- Voi, älä sano niin, Margaret! Minä en voi sitä kestää!
Margaret oli liikutettu ja levoton ja sanoi lempeästi:
-- Vai niin -- vai niin -- anna panen käteni kaulaasi. Älä itke! Kas
niin -- paina poskesi minun poskeeni. Ole levollinen. Minä tahdon
elää. Minä tahdon elää, jos voin. Oi, mitä tekisikään hän ilman
minua! Puhuuko hän usein minusta? Mutta minähän tiedän, että hän
tekee niin.
-- Voi, koko ajan -- koko ajan!
-- Suloinen lapseni! Kirjottiko hän kirjeen heti kun oli tullut
kotiin?
-- Kirjotti -- ihan ensi silmänräpäyksessä. Hänellä ei ollut aikaa
riisua edes päällysvaatteita yltään.
-- Sen tiesin kyllä. Hän on niin kiihkeä ja raju hellyydessään.
Minä tiesin sen jo ennenkuin kysyin, mutta tahdoin kuulla sen sinun
suustasi. Hemmoteltu vaimo tietää kyllä, että häntä rakastetaan,
mutta hän tahtoo, että miehensä sanoo sen hänelle joka päivä, sillä
hänelle on hupaista sitä kuulla. Tällä kertaa on hän kirjoittanut
musteella; se mitä hän kirjoittaa lyijykynällä voisi kulua pois ja
minulle tulisi paha mieli. Ehdotitko sinä, että hän kirjottaisi
musteella?
-- E... een... hän... se oli hänen oma keksintönsä!
Äiti näytti erinomaisen onnelliselta ja sanoi:
-- Minä toivoin, että sinä sanoisitkin noin. Ei ole olemassa
rakastettavampaa ja armaampaa lasta. -- Täti Hannah?
-- No?
-- Mene sanomaan hänelle, että minä häntä alinomaa ajattelen ja
ihailen. Kas niin, nyt itket taaskin. Älä ole niin levoton minun
vuokseni, rakas täti; en luule olevan vielä mitään vaaraa.
Epätoivoinen sanansaattajatar poistui hyvästinsä lausuen ja vei
tervehdyksen perille, mutta niiden saaja ei sitä tajunnut. Tyttö
puheli yhä edelleenkin houreissaan; hän katseli tanttia kummastunein,
kuumeesta hehkuvin silmin, joita tuskin enää olisi tuntenut hänen
omikseen...
-- Onko se... ei, ei se olekaan äiti. Tahdon, että hän tulee tänne?
Hän oli täällä juuri ihan äsken -- en huomannut, milloin hän meni
pois. Tuleeko hän takaisin? Tuleeko hän pian? Tuleeko hän juuri nyt?
On niin monta taloa... ja ne tukeuttavat minut... ja kaikki hyörii ja
pyörii ihan ympäri... Voi päätäni, päätäni!
Ja niin houraili hän yhä edelleen tuskissaan, joutui yhä
tuskallisemmasta mielikuvasta toiseen ja huitoi käsillään väsyttävän
levottomuuden valtaamana.
Vanha Hannahparka kostutti hänen kuivia huuliaan ja hiveli varovasti
hänen poltteista otsaansa, mutisi helliä ja sääliviä sanoja ja kiitti
kaikkien Isää siitä, että äiti oli onnellinen eikä tiennyt mitään.