Kaksitoista päivää perästäpäin.
Kauhea tauti piti vielä äitiä ja tytärtä kahleissaan. Kovin vähän
oli kummastakaan toivoa. Vanhat sisarukset näyttivät kalpeilta ja
kuluneilta, mutta eivät tahtoneet jättää paikkaansa. Heidän sydämensä
oli pakahtumaisillaan, noiden raukkojen olentojen, mutta he olivat
kestäviä ja voittamattomia. Kunakin näinä kahtenatoista päivänä oli
äiti kaivannut lastaan ja lapsi äitiään, mutta kumpikin tiesi, että
heidän kaihoisat rukouksensa eivät auttaneet. Kun äidille sanottiin
-- ensimäisenä päivänä -- että hänen tautinsa oli pilkkukuumetta,
säikähti hän ja kysyi, tarvitsiko pelätä sitä, että Helen olisi
saanut tartunnan edellisenä päivänä ollessaan sairaan huoneessa
tunnustamassa. Hester sanoi hänelle, että tohtori oli moiselle
ajatukselle ylenkatseellisesti murahtanut. Hester hämmentyi sen
sanottuaan, vaikka se olikin totta, sillä hän ei uskonut lääkäriä;
mutta kun hän näki äidin ihastuvan vastauksesta, väheni hänen
omantunnonvaivansa -- seikka, mikä saattoi hänet häpeämään tuota
epäsuoraa petosta, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi, mutta
ei hävennyt niin paljon, että olisi katunut. Tästä hetkestä alkaen
tajusi sairas, että hänen täytyi olla tyttärestään erillään, ja
sanoi tahtovansa tyytyä tuohon eroon niin hyvin kuin voi, sillä hän
tahtoi mieluummin kuolla, kuin saattaa lapsensa terveyden vaaroille
alttiiksi. Saman päivän iltana sairastui Helen ja täytyi alistua
vuoteenomaksi. Hänen tilansa tuli pahemmaksi yöllä. Aamulla kysyi
äiti hänestä:
-- Onko hän vilkas?
Hester oli kylmä kuin jää; hän avasi suunsa, mutta ei saanut
sanotuksi sanaakaan. Äiti virui vuoteellaan ja katseli häntä
miettien, uinaillen, odottaen; yhtäkkiä kalpeni hän ja huohotti:
-- Oi, Jumalani, mitä se on? Onko hän sairas?
Tanttiparan sydänraiska kivettyi ja hän sanoi:
-- Ei, ole huoletta; hän on terve.
Sairas nainen huudahti kiitollisena koko sydämestään:
-- Kiitos, Jumala, noista kallisarvoisista sanoista! Suutele minua.
Minä pyydän senvuoksi että sanoit nuo sanat!
Hester kertoi tämän tapauksen Hannahille, joka kuunteli sitä
tuikeasti katsellen ja sanoi kylmästi:
-- Sisko, se oli valhe.
Hesterin huulet venähtelivät; hän sanoi nyyhkyttäen:
-- Oi, Hannah, se oli synti, mutta minä en voinut toisin tehdä; minä
en voinut nähdä kauhun ja onnettomuuden ilmettä hänen kasvoillaan.
-- Se on samantekevä. Se oli valhe. Jumala on rankaiseva sinua siitä.
-- Kyllä, sen minä tiedän, huudahti Hester ja väänteli käsiään,
-- mutta jos taaskin olisin samassa asemassa, en voisi menetellä
toisin... tiedän, että valehtelisin uudestaan.
-- Ole minun sijastani Helenen luona aamupäivällä. Minä sanon itse
hänen äidilleen, miten asiat oikeastaan ovat.
Hester syleili sisartaan, pyysi ja rukoili:
-- Älä tee sitä, Hannah, oi älä tee sitä -- sinä surmaat hänet.
-- Minä puhun kumminkin totta.
Tieto, joka hänen oli annettava äidille aamupäivällä, oli julma,
ja hän rohkaisi itseään tähän kokeeseen. Kun hän palasi takaisin,
odotteli Hester eteisessä kalpeana ja vavisten. Hän kuiskasi:
-- Oi kuule, miten otti toivoton äitiparka vastaan sen sanoman?
Hannah purskahti itkuun. Hän sanoi:
-- Jumala antakoon minulle anteeksi, minä sanoin hänelle, että tyttö
on terve!
Hester sulki hänet syliinsä huudahtaen kiitollisena: Jumala
siunatkoon sinua, Hannah! ja purki tunteensa lukemattomiin
ylistyssanoihin.
Nyt tunsivat he molemmat voimainsa rajan ja alistuivat kohtaloonsa.
He luopuivat nöyrästi taistelusta ja mukautuivat hetken vaatimuksiin.
He lausuivat joka päivä aamuvalheensa ja tunnustivat syntinsä
rukoillen; he eivät anoneet anteeksi, sillä he eivät olleet sen
arvoisia, mutta he tahtoivat vaan osottaa tuntevansa huonoutensa
eivätkä tahtoneet sitä puolustella tahi salata.
Joka päivä, sill'aikaa kun talon kaunis, nuori epäjumala vaipui yhä
syvemmälle ja syvemmälle, kuvailivat murheelliset vanhat tantit
Helenen hehkuvaa kukoistusta ja hänen nuorekasta kauneuttaan
kalpealle äidille ja kärsivät niistä tuskista, joita äidin hurmaava
ilo ja kiitollisuus heille tuotti.
Ensi päivinä, jolloin tyttönen vielä jaksoi pitää kynää kädessään,
kirjotteli hän äidilleen pieniä, helliä rakkaudenkirjeitä, mutta ei
maininnut niissä sairaudestaan, ja äiti luki ne kerta kerran perästä,
onnelliset silmänsä kiitollisia kyyneleitä tulvillaan. Hän suuteli
niitä ja kätki ne tyynynsä alle kuin kalliit aarteet.
Tuli kuitenkin kerran päivä, jolloin kädestä oli kadonnut voima,
jolloin aivot eivät tehneet tehtäväänsä ja jolloin kieli sammalsi
käsittämättömiä sanoja. Se oli vaikea pulma tanttiraukoille. Ei
ollut enää äidille vietäviä rakkaudenkirjeitä. He eivät tienneet
mitä tekisivät. Hester alotti hyvin harkitun ja uskottavan
selityksensä, mutta unohti jotain ja hämmentyi; äidin kasvoilla alkoi
ensin leijailla epäluulo, sitte levottomuus. Hester huomasi sen,
tajusi uhkaavan vaaran, alistui välttämättömyyden pakkoon, kokosi
päättävästi kaikki voimansa ja tempasi voiton tappion avonaisesta
kidasta. Hän sanoi tyynesti ja vakuuttavasti:
-- Luulin sinun tulevan pahoillesi kuullessasi sen, mutta Helen on
ollut yötä Sloanen herraskartanossa. Siellä oli kutsut ja vaikkei
hän halunnutkaan sinne mennä ja vaikka sinä olit sairas, kehotimme
me häntä; onhan hän niin nuori ja tarvitsee viatonta huvia, ja me
luulimme, että sinäkin sen hyväksyisit. Hän kirjottaa tietysti niin
pian kuin tulee takaisin.
-- Te olette niin kilttejä, niin rakastettavia meitä kohtaan ja
huolehditte meistä niin hyvin! Ettäkö hyväksyisin? Voi, minä kiitän
sinua kaikesta sydämestäni. Rakas pikku vankirukkani! Sano hänelle,
että minä tahdon hänen huvittelevan niin paljon kuin hän tahtoo --
en tahtoisi kieltää häneltä vähintäkään siitä. Hänen tulee vaan olla
terve, siinä kaikki mitä pyydän. Hänellä ei saa olla mitään vaivoja,
sitä en minä jaksaisi kestää. Voi miten kiitollinen minä olen että
hän säilyi tartunnalta -- ja vaarahan oli niin uhkaava, täti Hester!
Ajatteles niitä rakastettavia kasvoja raukeina ja kuumeen polttamina!
En voi sietää sellaista ajatustakaan. Suojelkaa hänen terveyttään!
Suojelkaa hänen kukkeuttaan! Minusta tuntuu kuin näkisin hänet nyt,
sen hennon olentoni, ja hänen suuret, siniset, vakavat silmänsä...
niin herttaiset, oi, niin herttaiset ja lempeät ja ihastuttavat! Onko
hän yhtä kaunis kuin ennenkin, rakas täti Hester?
-- Oi, kauniimpi ja säteilevämpi ja ihastuttavampi kuin koskaan
ennen, jos sitä voi ajatella -- ja Hester kääntyi poispäin ja
puuhaili lääkepullojen kanssa salatakseen häpeäänsä ja tuskaansa.