III.

Kolme viimeksimainittua seisoi sängyn vieressä; tantit mahtavina,

synnintekijätär hiljaa nyyhkyttäen. Äiti käänsi päätään tyynyllä;

hänen väsyneissä silmissään välähti heti myötätuntoisuus ja

intohimoinen äidinrakkaus, kun katse kohdistui lapseen, ja hän ojensi

käsivartensa syleilyyn.

-- Odota! sanoi täti Hannah ja tarttui tyttöön ja esti häntä

syleilemästä.

-- Helen, sanoi toinen täti äänenpainolla, puhu kaikki äidillesi.

Puhdista sydämesi, älä jätä mitään tunnustamatta.

Nuori tyttö seisoi onnettomana ja avuttomana tuomariensa edessä, teki

hiljaa nyyhkyttäen surullisen synnintunnustuksensa ja kun se oli

loppunut, huudahti hän kiihkeän rukoilevalla äänellä:

-- Oi, äiti, etkö voi antaa minulle anteeksi? Etkö tahdo antaa

minulle anteeksi? Minä olen niin onneton!

-- Antaakko sinulle anteeksi, rakkaani? Voi, tule syliini! Kas noin,

paina pääsi rintaani ja tyynny. Vaikka olisit sanonut tuhat valetta...

Kuului ääni, varotus -- rykäiseminen. Tantit katsahtivat ylös ja

ällistyivät, -- siinä seisoi tohtori, kasvonsa kuin ukkospilvi. Äiti

ja tytär eivät tienneet hänen läsnäoloaan, he olivat kuin juotetut

yhteen, sydän vasten sydäntä, uiden sanomattomassa onnessa, kuolleina

kaikelle muulle maailmalle. Lääkäri seisoi kotvasen ja katseli

tuimana tätä kohtausta; hän ajatteli sitä, selvitteli sitä itselleen,

tutki sen syitä; sitte nosti hän kätensä ja viittasi tanteille. Ne

tulivat vapisten hänen luokseen, seisoivat nöyrinä hänen edessään ja

odottivat. Lääkäri kumartui vähän ja kuiskasi:

-- Enkö ole sanonut teille, että sairasta on säästettävä kaikilta

mielenliikutuksilta? Mitä hittoa te olette tehneet? Laputtakaa

tiehenne!

He tottelivat. Puolen tunnin perästä tuli hän salonkiin tyynenä

ja iloisena, päivänpaisteisena, saattaen Heleneä kädet hänen

vyötäistensä ympärillä; tohtori taputteli häntä ja puheli hellästi ja

leikillisesti hänen kanssaan, ja Helen oli hänkin sama aurinkoinen ja

iloinen olento kuin ennenkin.

-- Kas niin, sanoi lääkäri, hyvästi nyt, pikku ystäväni. Mene

huoneeseesi ja pysyttele erilläsi äidistäsi ja ole kiltti tyttö.

Mutta odotappas -- näytä kieltäsi. Oikein, se on hyvä... sinä olet

terve kuin pähkinä!

Lääkäri taputti häntä poskelle ja lisäsi:

-- Mene nyt; minä haluan puhua näiden tanttien kanssa.

Helen poistui. Lääkärin kasvot tulivat taas äkkiä synkiksi ja

istuttuaan tuolille sanoi hän:

-- Te kumpikin olette tehneet koko joukon vahinkoa -- ja ehkä hiukan

hyötyäkin. Niin, hiukan hyötyä -- sen mukaan miltä nyt näyttää.

Margaretan sairaus on pilkkukuumetta! Se on tullut ilmi teidän

hulluuksienne johdosta, ja se on tavallaan teidän ansionne, siihen

nähden miltä nyt näyttää. Aikaisemmin en voinut olla varma siitä mitä

se oli.

Ikäänkuin saamansa vaikutuksen ponnahuttamina hyppäsivät vanhat

naiset ylös kauhusta vavisten.

-- Istukaa alas! Mitä aijotte tehdä?

-- Mitäkö tehdä? Meidän täytyy rientää hänen luokseen. Meidän...

-- Te ette tee mitään sentapaista, te olette jo tehneet tarpeeksi

vahinkoa yhden päivän osalle. Aijotteko tuhlata koko rikos- ja

mielettömyysvarastonne yhdellä ainoalla arvanheitolla? Istukaa alas,

sanon minä. Minä olen järjestänyt niin että hän saa nukkua, sillä

sitä hän tarvitsee; jos te häiritsette häntä saamatta minulta siihen

lupaa, niin lyön aivot päästänne -- jos teillä niitä on.

He istuivat paikoilleen huolestuneina ja loukkaantuneina, mutta

tottelivat kuitenkin hänen käskyään. Lääkäri jatkoi:

-- Niin, nyt tahdon saada selityksen tähän. _He_ tahtoivat selittää

minulle kaikki -- ikäänkuin eivät jo olisi olleet tarpeeksi

liikutuksissaan. Te tiesitte käskyni; kuinka te uskalsitte mennä

tuonne sisälle ja saada aikaan semmoisen touhun?

Hester katsoi anovaisesti Hannahiin, Hannah loi rukoilevan silmäyksen

Hesteriin -- ei kumpikaan halunnut tanssia tämän jyrisevän musiikin

tahdissa. Tohtori tuli heille avuksi. Hän sanoi:

-- Alota Hester!

Nypistellen suuren huivinsa poimuja, katseensa lattiaan luotuna,

sanoi Hester arasti:

-- Emme olisi olleet tottelemattomia mistään jokapäiväisestä syystä,

mutta tämä oli mitä painavinta laatua. Se oli velvollisuus. Ja kun

velvollisuus on kysymyksessä, silloin ei ole valitsemisen varaa;

silloin täytyy jättää syrjään kaikki vähemmän tärkeät seikat ja

täyttää se. Meidän täytyi jättää Helen äitinsä tuomittavaksi. Hän oli

näet valehdellut.

Tohtori tutki häntä tarkasti muutaman silmänräpäyksen ajan ja näytti

etsivän johtolankaa jostain aivan käsittämättömästä; sitte huudahti

hän rajusti:

-- Vai lausui hän valheen? _Tekikö_ hän sen todellakin? Jumala

minua armahtakoon, mutta minä valehtelen miljoonia kertoja

päivässä, ja sen tekevät kaikki lääkärit. Ja sen tekevät muuten

kaikki ihmiset -- myöskin te. Ja _se_ siis oli se tärkeä seikka,

joka antoi teille oikeuden rikkoa minun määräyksiäni vastaan ja

saattaa Margaretan henki vaaranalaiseksi! Kuulkaa, Hester Gray,

se on sulaa mielettömyyttä; tuo tyttö ei voinut valehdella toisen

vahingoittamisen tarkotuksessa. Se on mahdotonta -- kerrassaan

mahdotonta. Sen tiedätte itsekin, te kumpikin, tiedätte vallan hyvin.

Hannah ryhtyi auttamaan sisartaan.

Hester ei tarkottanut, että se olisi ollut sellainen valhe, eikä se

sitä ollutkaan. Mutta valhe se oli kuitenkin joka tapauksessa.

-- Nooo, en koskaan, kunniani kautta, ole kuullut tuollaisia

tyhmyyksiä! Eikö teillä ole niin paljon järkeä päässänne, että voitte

erottaa valheen valheesta? Ettekö tunne erotusta sellaisen valheen

välillä, joka hyödyttää, ja sellaisen, joka vahingoittaa?

-- _Kaikki_ valheet ovat synnillisiä, sanoi Hannah ja puri huuliaan;

_kaikki_ valheet ovat kiellettyjä.

"Ainoa Kristitty" vääntelihe kärsimättömänä tuolissaan. Hän tahtoi

hyökätä tuota väitettä vastaan, mutta ei oikein tiennyt mistä

alottaisi. Viimein teki hän yrityksen:

-- Hester, ettekö lausuisi valhetta suojellaksenne jotain ihmistä

ansaitsematonta vääryyttä tahi häpeää vastaan?

-- En.

-- Ette edes ystäväänne?

-- En.

-- Ette edes rakkainta ystäväänne?

-- En. Sitä en tekisi.

Tohtori taisteli hetkisen ääneti tämän pulman kanssa, sitte kysyi hän:

-- Ettekö edes pelastaaksenne hänet katkerasta tuskasta, surusta ja

kurjuudesta?

-- En. En edes pelastaakseni hänen henkeänsä.

Taaskin vaitiolo. Sitte:

-- Tahi hänen sieluansa?

Taaskin tuli hiljaisuus -- hiljaisuus, joka kesti jotenkin kauvan --,

sitte toisti Hester matalalla, päättäväisellä äänellä:

-- Tahi hänen sieluansa.

Ei kukaan virkkanut mitään pieneen aikaan; sitte kysyi tohtori:

-- Niinkö tekin ajattelette, Hannah?

-- Niin, vastasi hän.

-- Minä kysyn teiltä molemmilta: minkävuoksi?

-- Senvuoksi, että on synti lausua sellaista valhetta ja _mitään_

valhetta, ja se voisi maksaa omien sielujemme autuuden -- niin, se

_tekisi_ sen, jos kuolisimme ehtimättä katua.

-- Kummallista... kummallista... se on vallan uskomatonta.

Sitte kysyi hän kopeasti:

-- _Kannattaako_ sellaista sielua pelastaa?

Hän nousi ylös, mutisi ja purisi ja harppaili pitkin askelin ovelle.

Kynnyksellä pyörähti ympäri ja huusi tuikealla äänellä:

-- Parantakaa itsenne! Jättäkää pikkumaiset ja jonninjoutavat

ja itsekkäät puuhanne kurjien pikkusielujenne pelastamiseksi ja

hankkikaa itsellenne jotain tekemistä, mikä on edes jonkin arvoista!

_Uhratkaa_ sielunne! Uhratkaa ne hyvän asian puolesta, ja mitä se

teille tekee, jos te ne kadotatte? Parantakaa itsenne!

Nuo vanhat kunnon naiset istuivat herpautuneina, murtuneina,

loukkaantuneina ja hautoivat harmiaan ja katkeruuttaan noiden

solvauksien johdosta. He olivat saaneet haavan sydämeensä, nuo vanhat

naisraukat, ja sanoivat, etteivät voi koskaan antaa noita loukkauksia

anteeksi.

-- Parantakaa itsenne!

He toistivat kerta kerran perästä noita sanoja vastenmielisesti.

-- Parantaa itsemme ja opetella valehtelemaan!

Aika hiipi eteenpäin ja jonkun ajan kuluessa tapahtui heidän

mielialassaan muutos. He olivat täyttäneet ihmisen ensimäisen

velvollisuuden -- ajatella omaa itseään, siksi kunnes se

ajattelemisen aihe oli loppuun kulunut; sitte kykenee ihminen

antautumaan pienempiin tehtäviin ja ajattelemaan muita ihmisiä. Se

antaa aina -- usein terveellisen -- uuden suunnan mielialoille.

Kummankin vanhan tantin ajatukset kääntyivät takaisin heidän

rakkaaseen sisarentyttäreensä ja siihen kauheaan tautiin, joka oli

hänet vallannut; he unohtivat tuossa tuokiossa ne kolahdukset,

joita heidän itserakkautensa oli saanut, ja heidän sydämissään

heräsi harras halu mennä auttamaan kärsivää ja vahvistamaan häntä

rakkaudellaan ja hoitamaan häntä ja työskentelemään heikoilla

käsillään parhaansa mukaan hänen puolestaan ja iloisina ja hempeinä

kuluttamaan vanhat ruumisraukkansa noissa mieluisissa kärsimyksissä,

jos vaan voisivat saada siihen luvan.

-- Ja sen me saamme! sanoi Hester kyynelten virratessa

pitkin poskipäitä. -- Ei ole olemassa meidän veroisiamme

sairaanhoitajattaria, sillä ei löydy ketään, joka voisi kestää tämän

sängyn vieressä, siksi kunnes hän menehtyisi ja kuolisi, ja sen me

tekisimme, sen Jumala tietää.

-- Amen, sanoi Hannah ja hymyili myöntävästi. Tohtori tuntee meidät

ja tietää, että emme enää ole tottelemattomia, eikä hän tule

kutsumaan ketään muita hoitajattaria. Sitä ei hän uskalla!

-- Eikö uskalla? sanoi Hester äreästi ja kuivasi kyyneleet

silmistään. -- Hän uskaltaa vaikka mitä tuo kristitty saatana! Mutta

minä en haluaisi neuvoa häntä osottamaan uskallustaan tällä kertaa.

No niin... kun kaikki käy ympäri, on hän kuin onkin lahjakas ja

viisas ja kiltti, eikä hänelle koskaan voisi, juolahtaa sellainen

ajatus päähän. Jommankumman meistä on varmaankin tähän aikaan

päivästä mentävä sairaan huoneeseen. Missä mahtaa lääkäri olla?

Miks'ei hän tule ja sano meille?

He kuulivat hänen lähestyväin askeltensa äänen. Hän tuli sisään,

istahti ja alkoi puhua.

-- Margaret on sairas, sanoi hän. Hän nukkuu vielä, mutta herää pian:

silloin täytyy toisen teistä mennä hänen luokseen.

Hän ensin huononee ennenkuin tulee paremmaksi. Meidän täytyy pian

järjestää yö- ja päivävartioiminen. Miten paljon voitte te ottaa

siitä osaksenne?

-- Kaikki tyyni! huudahtivat molemmat naiset yhtähaavaa.

Tohtorin silmissä välähti ja hän sanoi painavasti:

-- Te _olette_ todellakin juuri niitä oikeita, te vanhat

pyhäinjäännökset! Ja te _saatte_ tehdä niin paljon kuin voitte, sillä

ei löydy ketään tässä kaupungissa teidän vertaisianne sellaisissa

taivaallisissa laupeudentöissä, mutta te ette voi tehdä kaikkea ja

olisi rikos antaa teidän sitä tehdäkään.

Ne olivat suuria arvolauseita, kultaisia arvolauseita, kun ne tulivat

sellaisesta lähteestä, ja se tuullutti pois melkein kaiken harmin

noiden vanhojen kaksosten sydämistä.

-- Teidän Tillynne ja minun vanha Nancyni saavat huolehtia lopusta

-- ne ovat hyviä sairaanhoitajattaria molemmat, valkoisia sieluja

mustien naamarien takana, valppaita, rakastavaisia, helliä --

juuri sellaisia kuin sairaanhoitajattaren tulee olla! -- ja täysin

kokeneita valehtelijoita jo pikku lapsesta saakka. -- Kuulkaa

nyt, pitäkää tarkoin silmällä Heleneä; hän on sairas ja tulee yhä

sairaammaksi.

Tantit näyttivät hämmästyneiltä ja epäluuloisilta ja Hester sanoi:

-- Mitä se merkitsee? Tuskin on kulunut tuntia siitä kun te sanoitte,

että hän on terve kuin pähkinä:

Tohtori vastasi tyyneesti:

-- Minä valehtelin.

Naiset kääntyivät suuttuneina häneen päin ja Hannah sanoi:

-- Miten voitte tehdä noin inhottavan tunnustuksen niin

välinpitämättömällä äänellä, kun kerran tiedätte, mikä mielipide

meillä on kaikellaisista...

-- Vaiti! Te olette tyhmiä kuin kissat, te kumpikin, ettekä te tiedä

mitä puhutte. Te olette niinkuin kaikki muutkin siveydensokot:

te valehtelette aamusta iltaan, mutta syystä että te ette tee

sitä suullanne, vaan ainoastaan valheellisilla silmillänne,

valheellisella äänellänne, petollisesti väritetyllä äänenpainollanne

ja harhaanjohtavilla eleillänne, kulette te kopeina nokka pystyssä

ja pöyhkeilette Jumalan ja ihmisten edessä olevanne hurskaita,

tahrattomia totuudenpuhujia, joiden sielujen jääkellarissa valhe

paleltuisi kuoliaaksi, jos se sinne tulisi! Miksi petätte itsenne

tuolla tyhmällä väitteellänne, ettei ole olemassa muuta valhetta kuin

se mikä lausutaan? Mitä erotusta on siinä, jos valehdellaan silmillä

tahi suulla? Ei mitään; jos tahdotte ajatella silmänräpäyksen, niin

näette, että niin on asianlaita. Ei löydy ainoatakaan ihmisolentoa,

joka ei laskettelisi koko joukon valheita jok'ainoa päivä elämänsä

aikana; ja te -- niin, te sanotte niitä kolmekymmentä tuhatta;

ja kuitenkin joudutte te kalmankalpean, tekopyhän kauhun valtaan

senjohdosta, että minä sanon hyvää tarkottavan, vaarattoman valheen

lapselle suojellakseni häntä hänen mielikuvitukseltaan, joka voisi

kiihottaa hänen verensä kuumeeseen tunnin kuluessa, jos vaan olisin

niin välinpitämätön velvollisuudestani, että sallisin sen tapahtuvan.

Ja sen minä luultavasti tekisinkin, jos vaan ajattelisin oman sieluni

pelastamista niin epäkunniallisella keinolla.

Kas niin, puhelkaamme vaan. Menkäämme yksityisseikkoihin. Kun te

olitte tuolla sairaan huoneessa ja teitte sen tyhmyyden, niin mitä te

olisitte tehneet, jos olisitte tietäneet, että minä olin tulossa?

-- No?

-- Te olisitte luikkineet sieltä tiehenne ja vieneet Helenen

mukananne -- eikö niin?

Tantit olivat vaiti.

-- Miksi olisitte silloin hyörineet ja pyörineet?

-- No?

-- Estääksenne minua huomaamasta varomattomuuttanne, saattaaksenne

minut uskomaan, että Margaretan kiihottunut tila oli johtunut jostain

teille tuntemattomasta syystä. Suoraan sanoen: sanoaksenne minulle

valheen -- äänettömän valheen. Kenties vielä sellaisen, joka voisi

olla vahingollinen.

Kaksoset punastuivat, mutta eivät virkkaneet mitään.

-- Te ette sano ainoastaan lukemattomia äänettömiä valheita, vaan te

lausutte valheita suullannekin -- te kumpikin.

-- _Se_ ei ole totta!

-- Se on totta. Mutta ainoastaan vaarattomia valheita. Te ette

ajattelekaan lausua vahingollisia valheita. Tiedättekö, että se on jo

myönnytys -- ja tunnustus?

-- Mitä tarkotatte?

-- Se on tietämättään myöntämistä, että vaarattomat valheet eivät

ole rikoksellisia; se on tunnustamista, että te aina _teette_ tuon

erotuksen. Esimerkiksi viime viikolla hylkäsitte te vanhan rouva

Fosterin tarjouksen tulla syömään päivällistä tuon sietämättömän

Higbiesin kanssa -- kohteliaalla kortilla, jossa te lausuitte

valittavanne ja sanoitte olevanne hyvin pahoillanne sen vuoksi, että

ette voineet saapua. Se oli valhe. Ei koskaan ole sen selvempää

valhetta lausuttu. Kieltäkää sekin, Hester, niin lausutte uuden

valheen.

Hester vastasi pudistamalla päätänsä.

-- Se ei riitä. Vastatkaa! Oliko se valhe vai ei?

Puna levisi kummankin naisen kasvoille ja lyhyen sisällisen taistelun

jälkeen saivat he vaivoin tehdyksi synnintunnustuksensa:

-- Se oli valhe.

-- Hyvä, parannus alkaa; vielä voi teistä toivoa jotakin; te ette

tahdo valehdella pelastaaksenne rakkaimman ystävänne sielun, mutta te

laskette kursailemattoman valheen säästääksenne itseänne sanomasta

epämieluista totuutta.

Hän nousi ylös. Hester sanoi molempien puolesta kylmästi:

-- Me olemme valehdelleet, sen me näemme; mutta se ei saa enää

koskaan tapahtua.

Valehteleminen on synti. Me emme enää koskaan lausu minkäänlaista

valhetta, emme edes kohteliaita tahi hyvää tarkoittavia valheita

kenenkään surujen vuoksi, joita Jumala on hänen osakseen antanut.

-- Oi, miten pian te tulettekaan lankeamaan, sillä se mitä nyt juuri

sanoitte on valhe. Hyvästi! Parantakaa itsenne! Nyt on toisen teistä

mentävä sairaan huoneeseen.