Perheeseen kuului neljä henkilöä: Margaret Lester, leski,
kolmekymmentäkuusi vuotta vanha; Helen Lester, hänen tyttärensä,
kuusitoista vuotias; rouva Lesterin naimattomat tädit, Hannah ja
Hester Gray, kaksoset, kuudenkymmenenseitsemän vuoden ikäisiä.
Valvoen tai nukkuen kuluttivat nuo kolme naista päivänsä ja yönsä
jumaloimalla nuorta tyttöä; tarkkaamalla hänen hennon sielunsa
väreitä hänen kasvojensa peilistä; virkistämällä omia sielujaan
hänen kukoistavaa kauneuttaan katsellessaan; kuuntelemalla hänen
äänensä sointua; kiitollisesti tunnustamalla, miten rikas ja kaunis
oli heille maailma senvuoksi että Helen oli olemassa; kauhistumalla
ajatellessaan, miten kolkoksi se tulisi, jos Helen, sen aurinko,
sammuisi.
Luonnostaan -- ja sielustaan ja sydämestään -- olivat vanhat
tantit tavattoman rakastettavia erinomaisia ja hyviä, mutta mitä
tulee moraaliin ja esiintymistapaan oli heidän kasvatuksensa ollut
niin tavattoman kaavamainen, että se oli tehnyt heidät päältäpäin
nähden tuikeiksi, ellei sanoisi ankariksi. Heidän vaikutusvaltansa
talossa oli suuri, niin suuri että äiti ja tytär mukautuivat heidän
moraalisiin ja uskonnollisiin vaatimuksiinsa iloisina, tyytyväisinä,
ihastuneina, ilman epäilystä. Oli jo tullut heidän toiseksi
luonnokseen toimia sen mukaan. Tässä rauhallisessa paratiisissa ei
niin ollen ilmennyt mitään epäsointuja, ei äreyttä, ei murinaa, ei
sydämensuruja.
Valhetta ei siellä ilmennyt. Sitä ei voitu siellä ajatellakaan.
Kaikki puhe liikkui siellä ehdottoman totuuden piirissä, raudankovan
totuuden, horjumattoman ja säälimättömän totuuden, miksi tahansa
seuraukset siitä muodostuisivatkaan. Viimein eräänä päivänä,
asianhaarain niin vaatiessa, saastutti talon lempilapsi kielensä
valheella -- ja tunnusti sen kyynelsilmin ja itseään soimaten.
Eivät mitkään sanat voisi kuvailla tanttien hämmästystä. Oli kuin
taivas olisi haljennut ja maa mennyt kappaleiksi yhdellä iskulla. He
istuivat vierekkäin kalpeina ja totisina, tuijottivat tajuttomina
rikolliseen, joka oli polvillaan heidän edessään, kasvot kätkettyinä
ensin toisen, sitte toisen polviin, tyrskyen ja nyyhkyttäen,
osanottoa ja unhotusta kerjäten, mutta mitään vastausta saamatta,
nöyrästi suudellen ensin toisen kättä, sitte toisen, mutta nähdäkseen
sen sitte vedettävän takaisin niinkuin nuo tahratut huulet olisivat
niitä häväisseet.
Kaksi kertaa, vähän väliaikaa pitäen, sanoi täti Hester jääkylmän
hämmästyneenä:
-- _Valehtelitko sinä?_
Kaksi kertaa, vähän väliaikaa pitäen, noudatti täti Hannah esimerkkiä
huudahtaen puoleksi tukehtuneella ja kauhua ilmaisevalla äänellä:
-- Sinä sen tunnustat -- sinä tunnustat sen todellakin -- sinä
valehtelit!
Siinä kaikki mitä he voivat sanoa. Tapaus oli uusi, ennenkuulumaton,
uskomaton; he eivät voineet sitä ymmärtää, eivät tienneet, miten
heidän tulisi sen suhteen menetellä, se mykistytti vähitellen heidän
kielensä.
Viimein päätettiin, että syyllinen lapsi oli vietävä äitinsä luo,
joka oli sairas ja jonka täytyi saada tietää, mitä oli tapahtunut.
Helen kerjäsi, rukoili ja vannotti heitä, että häntä säästettäisiin
tästä lisänöyryytyksestä ja että hänen äitiään säästettäisiin tästä
surusta ja tuskasta, mutta se oli mahdotonta, velvollisuus vaati
sen uhrin, ja velvollisuus on täytettävä ennen kaikkea, ei mikään
voi vapauttaa velvollisuudesta, velvollisuuden kanssa on kaikki
sovinnonhierominen mahdoton.
Helen kerjäsi ja rukoili ja sanoi, että synti oli hänen yksin, hänen
äidillään ei ollut siinä mitään osaa -- miksi pitäisi siis hänen
kärsiä sen tähden?
Mutta tantit olivat taipumattomia tunnollisuudessaan ja sanoivat,
että lakia, jonka mukaan isäin synnit kostetaan lapsille, täydellä
syyllä voitiin sovelluttaa myöskin päinvastaisessa järjestyksessä;
senvuoksi oli aivan oikeutettua, että syntisen lapsen viaton äiti
saisi kantaa oikeudenmukaisen osansa siitä surusta, tuskasta ja
häpeästä, joka oli synnin tuottama palkka.
He menivät sairaan huoneeseen kaikki kolme.
* * * * *
Samaan aikaan lähestyi lääkäri taloa. Mutta vielä oli hän hyvän
matkan päässä siitä. Hän oli taitava lääkäri ja hyvä ihminen ja
hänellä oli hyvä sydän, mutta hänet täytyi tuntea vuoden ajan,
voidakseen olla häntä halveksimatta, kaksi vuotta oppiakseen
kunnioittamaan häntä, kolme vuotta oppiakseen pitämään hänestä
ja neljä tai viisi vuotta oppiakseen häntä rakastamaan. Se oli
pitkällinen ja kärsivällisyyttä kysyvä kasvatus, mutta se maksoi
vaivan. Hänen vartalonsa oli pitkä; päänsä oli kuin leijonan,
kasvonsa kuin leijonan, äänensä ja silmänsä tuikeat, molemmat väliin
kuin naisen, väliin kuin merirosvon, aina mielialojen mukaan. Hän ei
ollenkaan tuntenut seurustelutapoja eikä tutkinut niitä; puheensa,
esiintymistapansa, ryhtinsä ja käytöksensä oli kaiken tavallisuuden
vastakohta. Hän oli vilpitön äärimmäisyyteen asti; kaikista asioista
oli hänellä mielipiteensä; ne olivat aina valmiit esitettäviksi,
eikä hän ajatellut vähääkään sitä, josko hänen kuulijansa ne
hyväksyivät eli eivät. Mistä hän piti, siitä hän piti ja ilmaisi
sen selvästi; mistä hän ei pitänyt, sitä hän halveksi ja julisti
sen julki vaikka katoilta. Nuoruusvuosinaan oli hän ollut merimies
ja meren suolanen vesi väreili vieläkin hänen ympärillään. Hän oli
luja ja rehellinen kristitty ja luuli olevansa paras koko maassa,
ainoa, jonka kristinusko oli täysin terve, terveyttä luova, tervettä
järkeä täynnä ja jossa ei ollut ainoatakaan lahoa kohtaa. Ihmiset,
jotka tahtoivat olla hyvissä väleissä hänen kanssaan tai jostain
syystä toivoivat, että hän olisi hyvällä tuulella, kutsuivat häntä
"Kristityksi" -- sana, jonka kaunis kaiku soi kuin musiikki hänen
korvissaan ja jonka iso alkukirjain teki häneen niin viettelevän
ja eloisan vaikutuksen, että hän pimeässäkin voi _nähdä_ sen
soluvan ihmisten huulilta. Monet, jotka hänestä pitivät, polkivat
omiatuntojaan jaloillaan ja käyttivät kursailematta aina tuota
nimitystä häntä puhutellessaan, koska heistä oli hupaista tehdä
kaikki voitavansa häntä miellyttääkseen; ja innokkaan ja sydämellisen
ilkeästi oli hänen lukuisten vihamiestensä tapana kaunistella sitä
nimitystä, kukittaa sitä, laajentaa se "_Ainoaksi_ Kristityksi".
Näistä nimityksistä oli jälkimäinen levinnyt laajemmalle, siitä
pitivät kyllä huolta hänen vihamiehensä, jotka olivat suurena
enemmistönä. Mitä tahansa tohtori uskoi, sen uskoi hän kaikesta
sydämestään ja olisi taistellut sen puolesta joka tilaisuudessa, ja
jos aika näiden tilaisuuksien välillä kävi väsyttävän pitkäksi, löysi
hän kyllä keinoja sitä lyhentää. Hän oli hyvin omantunnonmukainen
sovelluttaessaan käytäntöön jotenkin itsenäisiä mielipiteitään, ja
minkä tahansa hän käsitti velvollisuudekseen, sen hän täytti, olipa
se sitte yhtäpitävä ammattisiveyssaarnaajain mielipiteiden kanssa
tahi ei. Nuorena merillä ollessaan oli hänellä ollut suuri taipumus
kiroilemiseen, mutta kääntymyksen tehtyään piti hän sääntönä, jota
aina noudatti, olla kiroilematta muulloin kuin erittäin harvinaisissa
tapauksissa, jos sitä silloin velvollisuus nimenomaan vaati. Hän
oli juonut jotenkin hurskaasti silloin kun oli merillä, mutta
käännyttyään tuli hänestä pysyväinen ja ujostelematon ehdottoman
raittiuden mies voidakseen olla esimerkkinä nuorille, ja sen ajan
perästä joi hän harvoin, niin, eipä juuri koskaan, paitsi silloin kun
se näytti hänestä velvollisuudelta -- tapaus, joita väliin voi sattua
noin pari kertaa vuodessa, mutta ei koskaan esim. viittä kertaa.
Sellainen mies on aina tavattoman herkkä vaikuttimille ja
kosketuksille ja kiivastunteinen. _Hän_ oli sitä, eikä hänellä ollut
ollenkaan kykyä salata tunteitaan, tahi jos olisi ollutkin, ei
hän olisi viitsinyt sitä käyttää. Hänen kasvonsa ilmaisivat hänen
sielussaan vallitsevan sään, ja kun hän astui johonkin huoneeseen,
nostettiin sateen- tahi päivänvarjostimet -- kuvaannollisesti
sanottuna -- aina kasvojen ilmeen mukaisesti. Kun lämmin kiilto
loisti hänen silmistään, merkitsi se hyväksymistä ja levitti
siunausta ympärilleen; kun hän tuli otsa rypyssä, aleni lämpömäärä
kymmenen astetta. Hänestä pidettiin paljon ystäviensä kodeissa, mutta
häntä myös väliin pelättiin.
Hän oli hyvin mieltynyt Lesterin perheeseen, ja perheen jäsenet
vastasivat tuohon mieltymykseen koron kanssa. He surkuttelivat hänen
kristinuskoaan, ja hän taas suorastaan pilkkasi heidän omaansa, mutta
siitä huolimatta pitivät he toisistaan niinkuin ennenkin.
Hän lähestyi taloa -- jonkun matkan päässä; tantit ja rikoksellinen
olivat menossa sairaan huoneeseen.