kantapäätä, eikä siihen tarvittu kuin kaksikymmentäviisi penninkiä.
Hän yrittelee sitä haavaansa parantaa, mutta Hän onkin astuva koko
kantapäänsä mäsäksi. Enkelini Irvetti on joka päivä vievä ihmiset
Korkealle vuorelle ja näyttävä sieltä minun miekkani kirkkauden ja
ihmiset ovat siihen tarttuvat, kuin janoinen juomaan..."
Enkelit veisasivat herransa ylistystä laulaen:
"Aseinasi kirkas kulta
välkkyy, hohtaa, salamoi,
niinä nousta hiekka, multa,
sekä kivi, vesi voi.
Missä sinusta on henki,
sitä kukin janoaa,
hän on silloin sulle renki,
helyjäsi tavottaa."
Laulu karkeloi kauniin kaiun keralla ja Perkele hävisi hopean
helahduksena.
Vipusen valkealla kurjuutta kumartamassa.
Elämä on kovaa kivimäkeä...
Ylpeänä viskoi Pohjanmaa virtojensa vesiä mereen. Jäät lähtivät
rytisten ja niiden jälistä syöksyivät koskien vihaisten pyörteiden
viskelemät tukki- ja purilaruhkat. Voimaa uhkui virta ja tarmoa sen
varrella asuva kansa.
Pohjola on voiman ja miesten maa.
Kevät syöksyi talven päälle, kuin nälkäinen peto saaliinsa niskaan.
Se puhalsi elämän jäiseen maankamaraan. Jäätynyt siemen virkosi, iti
ja alkoi yöt päivät ponnistella keritäksensä kukaksi, todistamaan
nurmen eläjien lemmen voittoa. Kaikki luonnon siittimet raatoivat
tarmonsa takaa. Nurmi nosti ruohoa hartiaväellä, puu puhkoi puhisten
lehtisilmukoitansa. Kaikki takoi uutta elämää. Kukaan ei halunnut
hedelmättä kuolla. Tie siemenestä hedelmään oli pitkä ja lyhyt
on luonnon sille suoma kulkuaika: kesä. Täytyy ponnistaa kaikki
voimansa, jos mieli ehtiä perille.
Voimakas on työ Pohjolan luonnon pajoissa. Kaikki rynnistää siellä
hedelmäänsä kohti täyttä voimaa. Lapsi on sen rinnalla etelä, missä
luonnon kuhnurit elävät velttoa elämäänsä liian pitkän, tai ainaisen
kesän veltostuttavassa lämpimässä. Äärimäinen voimien ponnistus
karkaisee Pohjolassa puunlustot lujiksi, mielet rohkeiksi ja lihakset
voimakkaiksi. Kaikkialla uhkuvat voiman ja tarmon lähteet ja tämä
voimakas elämä, yhdessä suurten erämaiden mahtavien, synkkien metsien
kanssa virtasi Harhaman sieluun, kuin vihainen virta mereen. Hän itse
tunsi monesti sen vaikutuksen, tunsi itsessänsä olevan voimaa, joka
riittää puhkaisemaan kohtalon jäisen kamaran. Innostunein mielin
puhui hän siitä joskus rouva Esempiolle ja lausui kerran innostuneena:
-- "Odota aikasi! Harhamalassa kohoaa kerran vielä linna, ja korpi
muuttuu paratiisiksi... Ja kun tulee aika, niin minä soudan sinut
lapsuutesi onnenrantaan, Riuttalan rantaan, missä odottaa entinen
onnenkukka-ulappasi."
-- "En minä mitään kaipaa... Täällä on niin tyyntä ja onnellista
sinun luonasi", -- vastasi rouva Esempio.
Toinenkin voimakas vaikute herätti näinä aikoina Harhamassa hänen
sieluunsa kätkettyjä työn ja elämän voimia.
* * * * *
Niinä aikoina kulkivat Suomen miehet menneisyyden raossa hakemassa
uuden Suomen syntysanoja, kuolleen Vipusen vatsasta. He kantoivat
ilmoille hänen henkensä aarteita ja laittoivat niistä rovioita.
Juhlapäivänä oli määrä sytyttää roviot Vipusen valkeiksi ja kutsua
kansa niiden ympärille kuulemaan maatuneen tietäjän neuvoja. Halki
Suomen korpien, Suomenlahdesta Pohjan perille asti, laitettiin näitä
rovioita kaikille kansan juhlamäille ja rannoille. Se oli uuden
Suomen ensimäinen suuri nousu, sen ensimäinen oman itsensä ja juuri
päättyneen menneisyytensä tutkiskelu.
Mutta jos Suomensuvun menneisyys oli ollut repaleinen, kansa
heimoriitojen rikkirepimä, niin vielä repaleisempana valmisti se
Vipusen valkeita. Kirot kolisivat mielenkamaroissa, joista vuoti
katkeruuden jäytävä, kylmä visma, ja sumuinen oli tie tietäjän
vatsaan.
Mutta rohkeina laskivat miehet maanrakohon noutamaan neuvoja riitoja
vastaan. Ja he löysivät sieltä vanhan viisaan lausumat syntysanat. Ne
olivat lyhyet ja selvät... Ne kuuluivat: _"Suomalainen kansallishenki
peruskiveksi! Kansa eheäksi!"_
Harhama oli aina ollut Vipusen ihailija, siinä määrässä, kuin hän
ketään ihaili, ja tämä tunkeutuminen maatuneen viisaan vatsaan,
kalman hämäriin asuntoihin, oli uusi kipinä hänen mielikuvituksensa
tappuroihin. Niissä leimahti ilmiliekki, joka loi tapahtumista taas
vallattoman kuvan, mikä sitten vuorostaan tempasi hänet mukaansa.
Vipusen valkeiden edellä kuului yleinen huutavanääni suomensuvun
korvissa. Se kuului:
-- "Uusi aika on tulossa. Suomensuvun tulevaisuus nousee kansan
omasta keskuudesta. Suomalaisuuden henki lyö ilmoille kukkansa
siitä nupusta, jonka puhkeamista olemme niin kauvan odottaneet.
Suomalaisuuden hengen aarteet pulppuavat kerran esille korven
salaisista lähteistä. Valmistukaa sitä aikaa vastaanottamaan!
Kokoutukoon suomensuku sen asuma-alojen ääriviivoja myöten yhtenä,
eheänä kansana luomaan suomalaisen hengen luomuksia!"
Se huuto kuului kauvas, halki Suomensuvun asuma-alojen. Karjalan
kansan liepeet heräsivät. Uninen Vienan ja Aunuksen mies hieroi
silmiänsä, kuin kansallisen ylösnousemuksen aamuruskossa. Suomensuvun
uusi päivä nousi Vipusen valkeiden päivänä.
Tämä miehekäs huuto tempasi taas Harhamaa mukaansa. Häntä viehätti
tämä rohkea ajatus suomensuvun yhtenäisyydestä. Hän kuvaili
mielessään sitä päivää, jolloin se yhteys olisi jo toteutettu.
Maailman suurimman järviseudun erämaissa raataisi silloin voimakas,
itsetietoinen kansa, nostaisi soista aarteita ja loihtisi povestansa
ihmishengen ihanimpia luomuksia. Koko sen laaja asuma-alue
muodostuisi silloin tuhansine järvinensä, salaperäisine korpinensa,
koskinensa ja vaaroinensa uuden ajan tarujen kotiperäksi, jonka
järvien rannoilta leimahtelevat suomensuvun henkiset revontulet
koko maailman ihastukseksi. Sen metsät hohtaisivat runohelmissä,
kuin talvinen metsä kuurassa. Vanhat kertoisivat taas voimakkaita,
salaperäisiä taruja, tanssittelisivat pahojahenkiä ja jumaloita,
ja nuoret antaisivat mielikuvituksiensa kilpailla Pohjolan
suuren valoleikin kanssa. Ja kaikki tuntisivat itsensä yhdeksi
kokonaisuudeksi, kuten Väinämöisen aikoina, ennen heimoriitojen alkua.
Oudot, hurjat mielikuvat alkoivat silloin roiskahdella Harhaman
sielussa: Kun hän oli kuullut kansan yleisen huutavan äänen ja näki
Vienan ja Aunuksen ja koko suomensuvun nousevan, välähti hänessä
punakirkkaana hohteena ajatus, eikö hänen loistava teoksensa voisi
olla se "tuleva", jota vastaan ottamaan kansa nousee... Kunnianhimo
roiskui hänestä ryöppynä. Kunniankuplat lentelivät kirkkaina ja
seppeleet häilähtelivät tytöntuoksuna. Kaikki punoutui jo siksi
rihmaksi, joka häntä veti työhön.
Huutavan ääneen soi myös perus-säveleenä Vipusen huuto: "Kansa
eheäksi!" Siitä sai hän siivet allensa. Näytti valkenevan se
päivä, jona hän näkisi maailmankurjuuden nousevan jumaluutensa
tietoisuutena: pyrkivän rikkaiden tasalle, hävittäen siten juovan,
joka teki, että kansa ei ollut eheä. Hän valmisti korpelaisten
kanssa Vipusen juhlaa, kuin maailmankurjuudelle järjestettyä
jumalanpalvelusta.
* * * * *
Pohjanmaa kiehui ja ryöppysi elämänä. Sen joet soivat viulunkielinä
ja kesän suuri valo nosteli siipiänsä, hulmuten ja tulvaillen
taivaalla jo yöt läpeensä.
Eräässä Korpelan pirtissä istui Vipusen juhlien aattona joukko
Korpelan väkeä, Harhama niiden joukossa. Puhuttiin Suomen kansan
muinaisuudesta, joka tuoksahti Vipusen juhlista. Harhama oli Routalan
Timon kanssa juuri lopettanut lannan-ajon, ja se muisto sekaantui
puheluun. Routalan Timo puhui työtänsä muistellen:
-- "Tämä elämä se syntyy oikeastaan omista lannoistansa... Entinen
jää aina tulevalle pellonhöysteeksi... Siksi se kasvaakin aina uutta,
eikä koskaan lopu..."
Harhama kuunteli Timoa, kuin suurta filosofia, ja ajatteli elämän
kysymystä. Peltovaaran harmaapää isäntä jatkoi:
-- "Niinpä se on... Suomenkin nykyinen elämä imee voimaansa vanhoista
homeista... Nytkin etsitään voimaa ja viisautta kuolleen miehen
haudasta... Sillä tavalla mies oikeastaan elää ijankaikkisesti... Ei
pääse milloinkaan elämästä pois..."
Harhaman ajatukset karkeloivat jo täyttä vauhtia elämänkysymyksen
kanssa. Timon ja Peltovaaran ajatuksissa oli jotain samaa, kuin
hänen omissansa, joilla hän värjäili teoksensa sivuja. Timo jatkoi
harvasanaisena:
-- "Sillä lailla sitä mekin sitten kerran tulemme elämän
pellonhöysteeksi..."
Siinä oli taas Harhamalle toivottomuus. Ylösnousemisen kysymys
ja ijankaikkinen elämä tuntuivat niin äärettömän sotkuisilta.
Yhdestä pohjukasta selviäminen johti uuteen sotkeutumaan. "Elämän
pellonhöystettäkö on siis koko elämä?" -- ajatteli hän.
Elämän filosofia jatkui. Timo selitteli piippuansa puhdistellen:
-- "Toisista tulee kuuluisaa pellonhöystettä... Niille laitetaan
juhlia ja niitä muistellaan... Mutta hyvä se onkin, että ainoastaan
muutamat tulevat kuuluisiksi. Silloin ihmiset erottavat ne muista ja
näkevät, että tuota kohti sitä pitää purjehtia..."
Ja piippuansa sytyttäessään jatkoi hän:
-- "Ja jos kaikki olisivat kuuluisia, niin eivät ihmiset ennättäisi
niille juhliakaan..."
-- "Niin... Eihän sitä kunniaa kaikille riitä... Se on kallista, kuin
kulta", -- tarttui Laurilan Aapo, ja harmaapää Peltovaara lisäsi:
-- "Mutta jos kuka kunnian kerran saa, niin sillä ei ole enää pelkoa,
että kuolee unohduksiin..."
Tuhat kirkasta salamaa välähti niistä sanoista Harhaman silmiin.
Kunnia ja siitä johtuva kuolemattomuus heilauttelivat hänelle
kauneimpia helmojansa. Hän muisti teoksensa ihanuuden. Hän tiesi
että ihmiskielellä ei ollut kauniimpaa kirjoitettu, ja siitä näytti
kohoavan kuolemattomuudeksi kunnia, kuten aamuruskon punainen reuna
nousee taivaanrannan alta ja punaa koko taivaan. Sillä hetkellä hän
ei enää kysellyt, mikä on oikeaa, mikä väärää. Hän hapuili kunnian
aamuruskoista lievettä. Hän ei olisi tahtonut sitä mistään hinnasta
käsistänsä päästää, ei mädätä elämän _tuntemattomana_ pellonhöysteenä.
Keskustelu kääntyi isänmaahan, Timo lausui:
-- "Kyllä se on juhlallista, kun koko kansa kunnioittaa miestä... Se
on toista, kuin itsensä kehuminen..."
-- "Kyllähän ne isänmaan juhlimat juhlat ovat miehelle oikeita
joulujuhlia", -- lisäsi Laurilan Aapo.
Ja silloin alkoi isänmaa kirkastua Harhamalle siksi kuusenlatvaksi,
jossa hohtaa ihanin seppele. Hän katseli sitä seppelettä, kuin
Ilmarinen valekuuta ja -aurinkoa, kun ne paistoivat kuusenlatvassa.
Hän olisi ollut valmis polvistumaan isänmaan eteen, saadaksensa sen
seppeleen ja siihen kätketyn kuolemattomuuden. Peltovaaran isäntä
jatkoi puhetta:
-- "Hyvä olisi, kun olisi vaan semmoisia juhlittavia. Mutta ei tahdo
näinä aikoina enää suuria miehiä ilmestyä... Kun sattuisi syntymään
uusi Väinämöinen, joka laulaisi kansan taas yksimieliseksi!... Onkin
näin kovin repaleina ja eripurainen..."
-- "No eihän sitä tiedä vaikka tästä joukosta vielä nousisi semmoinen
Väinämöinen... Tässä on tätä nuorta kasvavaa väkeä ja nuoria miehiä,
kuka sen tietää kenelle niistä muistopatsas pystytetään", -- tarttui
Laurilan Aapo.
Harhamasta se oli kuin ennustus. Hän sovitti sen itseensä.
Pohjalaisnoidan vanha ennustus, Siperialainen noita ja kaikki
salaperäinen nostelivat hänen edessänsä päätänsä. Hän tuskitteli,
ettei ollut jo _ennen_ ottanut seppelettä, joka näytti häntä
odottavan. Hän katui, että oli turhien epäilyjen antanut estää
itseään päästämästä teoksensa valmista runovirtaa tokeistansa irti.
Timo kopisteli poroja piipustansa ja puhui verkalleen:
-- "Eivät ne suuret laulajat synny, ennen kun sattuu suuria suruja...
Mutta jos Jumala lähettäisi jollekin sitä varten oikein suuren surun,
niin kyllä laulaisi kuin mato pihdissä... Se on laulamisen, niinkuin
muunkin työnteon kanssa: ei ihminen rupea työhön ennen kun tulee
nälkä... ihan viimeinen tiukka..."
-- "Niinhän sitä sanotaan, että soitto on suruista tehty...
Kun sattuisi jollekin semmoisia suruja, että saataisiin uusi
Väinämöinen", -- lisäsi siihen Peltovaara.
Timo nousi ja lopetti:
-- "Kyllä se elämä aikanansa lähettää sitäkin herkkua... Se on
niin viisas ja armollinen herra, että ei jätä miestä nälkäänkään
kuolemaan... Se opettaa ihmisen nälällä aikanaan työtä tekemään..."
Timo näytti taas Harhamasta suurelta. Kunnia näytti hänestä
kirkkaalta, kuolemattomuuden kruunulta. Hän olisi ollut valmis
astumaan vaikka tulisiin madonpihteihin, saadaksensa sen kruunun.
Isänmaa näytti sitä hänelle aivan tarjoavan. Maailmankurjuus, joksi
hän kuvitteli Korpelan väkeä, tuntui aivan katsovan häneen, ja
odottavan, koska hän polvistuisi ottamaan seppeleen hänen kädestänsä.
Hän valmistui teostansa alkamaan nyt entistä nopeammin. Hän oli kuin
äidinkohtu, joka viime viikkoina kehittyy voimallisemmin ja kehittää
sikiötä nopeammin. Hän oli valmistamansa jumaluuden kohtu, joka
kiihtyi ja voimistui synnytyshetkeä varten.
* * * * *
Kaikki luonnonvoimat raatoivat Pohjolassa. Kaikki palkeet puhalsivat
Harhamaan sitä voimaa, jolla hän oli julkisesti astuva Jumalaa
vastaan, neronsa kaikki jänteet täyteen vireeseen vedettynä.
Hän loi mielikuvituksessansa kuvia Suomen muinaisuudesta, etsi
siitäkin aatteellensa pellon höystettä, voimaa, sysäystä. Hän huusi
avuksensa Suomen vanhat jumalatkin ja kuvitteli niiden avun äskeisen
keskustelun valossa.
Tapaukset tarttuivat häneen kuin tuuli. Hän kohosi niiden mukana,
tanssi aikansa täysin voimin, väsyi ja herposi lopulta.
Vipusen päivän aamuna kuvitteli hän Suomen vanhain jumalain nousevan
ylös ja antoi niiden puhua puolestansa ajatuksiansa, katsellen
sitä päivää, jolloin alkaa suomensuvun yhtenäisen heimon aika.
Metsät vilisivät täynnä muinaisia haltioita. Ken niistä nousi
maanraosta, ken kiven kolosta, kuka aallosta kohosi. Henkinä
hiipivät ne yksinäisissä metsissä, ettei näkisi ihmissilmä. Kun
päivä nousi yön povelta askareillensa, kohoutuivat ne Korpikosken
kuohun alla, lempeässä lehdossa korkealla kannaksella, joka pistää
rannasta korvalehtenä vedenpoukamaan. Vellamo istui vesikivellä,
Ahto koskenkorvalla, vedenneidot lepäsivät laineilla ja Tapio istui
niemennenällä, Mielikki sammal-mättähällä. Muut jumalat seisoivat
surullisina uuden päivän paisteessa. Okko istui ylhäällä pienellä
pilvenhattaralla. Koppelot istuivat koivujen latvoissa, metsot
havupuissa, pyy pajussa, pikkulinnut varvuilla, karhu kömpi kuusen
alle ja kettu katseli luolansa suulta outoa väkeä. Suru laski sumuna
maahan ja painoi mielet alas mättääseen. Ukko puhui jumalille:
-- "Paljon on kansa-poloinen kärsinyt, paljon kestänyt uuven Jumalan
johtamana... Jäi ehoksi, kun lähimme... Nyt on rikki revittynä...
Lieve on vieraalla väellä, toinen lieve vieraammalla, eikä ole
itsekään omansa... Heitimme sen vapaana uuven Jumalan käsihin...
Hän on oitis heittänyt sen orjaksi vihaiselle väelle... Siitä
päivin kansa-poloinen on kantanut kahleitansa... Kovin on heikko
kansa-parka, heimoriitojen repimä..."
Mielikki puhui surullisena:
-- "Jäi metsä eloa täynnä... Joka kuuseen jäi orava, metso joka
mättähälle, koppelo joka koivuun... Aho jäi ruskeaksi revoista, korpi
mustaksi kontioista... Nyt on metsä tyhjä... Eivät kävele karhukarjat
kankailla, susilaumat eivät ulvo soilla, eivät ilvekset saloilla...
Minne lie kadonnut kaunis metsän karja?... Liekö mennyt vieraalle
väelle heimoriitoja pakohon, pois orjien asumamailta..."
Vellamo nousi vesikiveltä pyöreälle Vellamon saarelle, keskelle joen
poukamaa, ja lausui surullisena:
-- "Kadonnut on kala vedestä, veden vilja lainehesta. Köyhä on
kaloista joki... Rikkaasta kalajoesta on suennut köyhäjoki..."
Akka istui Ukon vierellä, poski käden nojassa ja puheli apeana:
-- "Ei ole koti niin kuin ennen, liesi puhdas, vaimo talon sydännä...
Suomen tyttären povella nukkuu nyt jo ventovieras... Ei ole enää
heimo puhdas... Syntyy jo sekasukua..."
Ukko lausui lopuksi surullisena:
-- "Poissa on sopu sydämistä. Kansa kulkevi kiroissa... Pelastus
ei ole miekan terässä. Se on sanan väessä... Nyt tarvitaan
Väinämöistä... Valitkoon sen uus' Jumala oman kansan kankahilta,
joukosta Kalevan kansan!..."
"Suokoon hälle uusi Luoja, suokoon suuria suruja, pettymyksiä
pahoja, tuskia kivikovia, joiden kourissa kovissa mies ryhtyisi
laulamahan, kuin kannel soittajan käsissä; huutaisi hirveän hätänsä
lauluksi, niin tuskanhuuto saisi mielet järkkymähän, särkisi sydämet
tuhaksi kautta Väinölän ahojen. Lisätköön tuskia Jumala, lähettäköön
laulajalle kärsimyksiä, kipuja, kunnes huutaa niiden kädessä,
huutaa kuin mato pihissä, laulaa, raukka, suuren laulun, joka kuun
kumottaisi, revontulen loimuttaisi kautta maailman avaran, kutsuisi
Kalevan kansan uuden laulun ympärille, eheäksi ja yheksi, jota eivät
rajat ratko, eivät revi heimoriidat vieraan väen iloksi..."
Kaikki jumalat yhtyivät silloin Ukon rukoukseen ja lauloivat:
"Valitkoon uus' Jumala
uuden suuren lauluniekan!
Pidelköön häntä kivuissa,
kärsimyksissä kovissa
niin kuin matoa tulessa,
kunnes laulaa suuren laulun,
hätähuudon hirvittävän,
särkemähän tomuksi mielet,
että kirot kirpoavat
pois mielen jäätymistä."
Harhama olisi ollut valmis astumaan mielikuvituksensa matopihtiin,
kunhan vaan seppeleet olisivat siellä odottamassa ja kaikki muu saisi
tyydytyksensä.
Koski kuohahti, vesi pulahti, metsä hymähti ja jumalat katosivat
koloihinsa. Mielikuva haihtui, mutta sekin oli lyönyt oman vasaransa
arven Harhamaan. Entistä enemmän ponnisteli hän sielunsa voimia
kutoessaan teoksensa juonta. Hän korottautui rohkeasti siksi
Väinämöiseksi, joka on laulava taivaalle Suomen suvun loistavat
henkiset revontulet.
Ja vanha ennustus kirjanlehdistä, jotka muuttuvat linnuksi, lentävät
ympäri maailman ja palaavat seppeleet nokassa, vilkutti silloin
taas taika-uskon pimeistä saunankarsinoista ja kutsui työhön.
_Kunnianhimo_ alkoi hänessä kiemurrella käärmeenä. Se kiehtoi häntä
ja piti hampaissansa seppelettä ja kuiskaili yöt päivät: "Tämän saat
jos vaan _otat_..." Ja se kysyi: "Onko totta että sinua kehottaa
joku arkailemaan?" Ja taas se lisäsi: "Älä usko sitä! Sinussa on
_neroa_... Ole vaan rohkea!... Ole rohkea!... Ota ja syö!"
Joka-ikisestä elämän rauhasesta valui häneen halu toteuttaa
lopultakin elämänsä suuri unelma, päästää valloillensa sieluunsa
puristettu salainen, polttava aate. Viha ja kunnianhimo ja kaikki
purskuttelivat sitä ainoata halua. Kaikki epäilyt haihtuivat niiden
voimien edestä pölynä.
* * * * *
Jo leimusivat Vipusen henkisten aarteiden roviot. Suomensuku
lämmitteli niiden ympärillä, sulatti mielen rautaista kamaraa.
Tuhannet puhujat loihtivat maatuneen tietäjän hengen kalman kolosta,
kertomaan hänen lausumiansa syntysanoja.
Korpelan Kisakankaalla, järven rannalla, pimeässä petäjikössä
juhli Korpelan väki. Koko petäjikkö kömpi täynnä kivikkomäkien
känsäkouraisia karhuja. Puheita pidettiin, nuoret, reippaat tytöt ja
pojat lauloivat jäisen maansa ylistystä. Kaikki tunsivat olevansa
isänmaansa jäisessä kamarassa kiini, kuin tervaskannot. Tyyninä ja
jöröinä katselivat he suomensuvun tulevaisuuteen. Se väki oli Suomen
kansan "pohjaa". Se oli lujaa, kuin harmaa vuori. Hallayöt olivat
tuhansia kertoja kulkeneet sen yli, tekemättä naarmua sen tarmoon.
Tämän joukon seassa seisoo Harhama taas, kuin kalliolla. Hän oli
tämän kansan korottanut sielussaan miehuuden esikuvaksi, kansan
aateliksi.
Juhla oli jo loppupuolella, kun Harhama puhui. Myrsky suhisi
petäjissä, ulvahti joskus ja ikäänkuin kiskoi puhujaa mukaansa.
Kuulijoiden jäykkä miehuus lämmitti häntä ja hän itse tunsi
tarvitsevansa hillitä innostustansa, ettei se puhkeaisi kilpailemaan
jäisen tuulen voiman kanssa. Hän näki nyt edessänsä sankan
joukon niitä, joita hän piti sorrettuina, apua tarvitsevina,
maailmankurjuuden vertauskuvina. Hän ei kysynyt _tarvitsivatko_ ne
hänen apuansa, tai huolivatko ne siitä. Hän oli siitä varma, hän näki
heidät, kuvitteli köyhiksi, uskotteli seisovansa maailmankurjuuden
edessä ja... Hän astui sen luulottelemansa maailmanköyhyyden eteen
korskeana ja...
Niin: Hän kumarsi sitä jumaloimaansa, nöyränä, polvistui sen edessä.
Hän _ylisti_ sitä... Hän puhui:
-- "Kansalaiset!
"Vipusen valkeiden ympärillä on lupa puhua ainoastaan sitä, mikä
koskee kansan elämän ydinkysymystä. 'Eheä, yhtenäinen kansa!' se
oli Vipusen huuto suomensuvulle. Mutta kansamme ei tule eheäksi
ainoastaan sillä, että kukistamme vierasrotuisen ja vieraskielisen
virkamiesluokkamme vallan ja panemme omat poikamme sijalle. Sitä
eheyttä ei myös saavuteta sillä, että kokoamme rajojen takaiset
kansanliepeet itseemme. Kansassamme on vielä yksi juopa ja se on
pahimpia:
"Kansamme on jakautunut rikkaisiin ja köyhiin. Edellisten pöydät
notkuvat herkkujen painosta ja niiden kodeissa helskyy soitto ja
laulu. Jälkimäiset ovat sysätyt Hornan luoliin. Heidän kodeissansa
vallitsee puutos ja kuuluu valitus. Tämä juopa on poistettava."
Tuuli ulisi petäjien latvoissa. Väki, joka täytti petäjikön, katsoi
puhujaa ihastuneena. Harhama huomasi sen. Hän katseli kuulijoittensa
ryppyisiä kasvoja ja kumaraisia hartioita ja yksinkertaisia
pukuja, Maailmankurjuus näytti seisovan hänen edessänsä, täyttäen
koko petäjikön järvenrantaa myöten. Niiden silmäykset näyttivät
kiitollisuuden tulilta. Hän tunsi seisovansa jumalansa edessä ja
ylisti sitä entistä hartaampana, puhui niin, kuin luuli kuulijoita
miellyttävän. Hän jatkoi:
-- "Maassamme on virkamiehiä, jotka yksituntisista työpäivistä
saavat palkkaa jopa yli sadan markan päivässä. Mutta meillä on
toisella puolella suuri kivenvääntäjien joukko, joka raataa
viisitoistatuntisia työpäiviä markasta. Yksi saa toisella puolen sen
mitä samassa ajassa ansaitsemaan tarvitaan tuhannen toisella puolen."
Hu-hui! -- vihelsi tuuli. Petäjikkö suhisi. Kuulijat tuijottavat
puhujaa yhtenä silmänä.
-- "Ne ovat meidän ajatuksiamme", -- voi lukea kaikkialta.
Hän innostui. Hän näki kaikkialla kiitollisuutta ja rakkautta. Se oli
maailmankurjuuden kiitollisuutta. Se nosti päätänsä, kuin kiehtova
punainen hämäräkäärme ja sanoi: Katso!... Katso!...
Harhama jatkoi:
-- "Te olette tässä maassa ainoat, jotka kannatte kuormaa
hartioillanne. Te olette ainoat oikeat _herrat_. Te kannatte
painavimman kuorman ja siksi täytyy myös sen palkan kuulua teille..."
Miehekkäät kuulijat katsoivat häntä ihastuneina, kuten olivat
tottuneet häntä ihailemaan. Harhama näki jo maailmankurjuuden
tarjoavan hänelle seppelettä. Hän ylisti sitä yhä hartaammin. Hän
nosti sen maan ensimäiseksi... ainoaksi... kaiken luojaksi. Hän
kumarsi sitä.
Tuuli ulvoi rajuna, aallot kuohuivat järvellä. Harhama puhui taas
kahtiajaosta omassa hengessänsä ja kehotti:
-- "Hävittäkää tämä juopa! Silloin vasta on kansa eheä. Jollette
itse voi nousta niiden tasalle, jotka istuvat kansan raha-aitan
kynnyksellä, käskekää _niiden_ astua alas. Ja jos ne eivät tottele
käskyä, _repikää_ ne silloin alas!"
_Voimmeko_ me sen tehdä? -- näkyi kysymys lämminneiden kuulijoiden
kasvoilla. Harhaman silmissä kiemaili se loistava käärme entistä
sulavampana. Se kuiskasi: "Kaikki muu haihtuu, kuin tuulen ulina,
köyhien rakkaus yksin pysyy." Ja hänen henkensä alkoi tavotella sitä
rakkautta sormin. Hän polvistui kuulijoittensa eteen ottamaan niiden
kiitollisuutta vastaan. Ihmisten halveksijana, ihmisvihaajana, ylisti
hän nyt ihmisten voimaa ja miehuutta, puhuen:
-- "Te, jotka uskallatte tarttua hallasoiden niskaan, uskallatte
repiä alas väärintekijät. Te, joissa on tarmoa ja kuntoa pitämään
niskottelevat peltonne kurissa, että ne kasvavat joka vuosi
täyteläisen sadon. Te kykenette myös kerran pitämään ahneet
virkamiehenne ja kauppiaanne kurissa."