tuli liedestä... Valkea palaa pesässä. Mies on työssä, vaimo valona.
Mies kehrää mielikuvia, vaimo on kukkana kuvissa, henkenä työssä ja
voimana kädessä...
Hämärä hiipii jo kotiin, verhoksi seinälle, tontuksi nurkkaan,
uutimeksi akkunaan. Päre palaa pihdissä, pöydällä lamppu. Mies istuu
työssä pöydän ääressä. Hän laskee kodin ja elämän peruskiviä, raivaa
tietä korvesta Riuttalan rantaan, missä odottaa valkea kukkaulappa.
Vaimo vaalii valkeata. Hän on elämän sisältö, työn tarkotus, kodin
puhtaana pitäjä.
Taivas on jo yötähdessä. Harhamalan pirtissä nuoret iloa pitävät,
vanhat istuvat vakavina, takoen uutta Suomea, uutta huomenta Korpelan
väelle. Ystävyyden siteet lujenevat. Suortuva kiertyy suortuvan
perästä näkymättömään säikeeseen. Ilta kuluu, väki lähtee. Jälelle
jää kodin rauha...
Timo saapuu päreinensä. Hän kertoo mettiäisistä kukissa, sirkoista
uuninkolossa, nurmenkukista, kevään iloista ja kesäyön valosta. Yö
tulee jo uni sylissä. Kuu hopeoi pienen kamarin, levittää valomaton
lattialle. Timo lähtee jo kotia ja lausuu:
-- "Jumala siunatkoon rouvaa, joka ei katso ylen korven väkeä!..."
Yö sulkee silmät kotona. Kuu kiertää kartanoa taivaisena vartijana.
Taivas palaa tähdissä. Pikku Musti on kodin vahtina, kuusi sen
onnen kuvana. Jo nukkuu väki rauhallisena, nähden kauniita unia.
Aamu alkaa sivellä taivaanrantaa ruskovärillä ja nukkujat maalaavat
tulevaisuutta unien valolla, sirottavat kukkasilla...
Se on Harhamalan kotirauhaa...
* * * * *
Eräänä päivänä kohisi Korpikoski niin kummasti Harhamalan kuusikossa.
Se tohisi, kuin maanalainen vedennielu. Huuhkajat huhuilivat sen
rantakorvessa ja korpit koikkuivat niiden huutojen säestyksellä.
Korpikosken outo kohina ennustaa aina pahan sään tuloa. Se koski oli
Harhaman lempikoski. Kerta oli hän nähnyt sen toisen rannan kihisevän
mustanaan käärmeistä. Se näky, ja kosken yksinäisyys kietoivat häntä
salaperäisyydellänsä. Sen kosken alle, korvakkeelle piti kerran
kohota Harhamalan uneksitun linnan.
Seuraavana päivänä sai Harhama pyynnön tulla kirkkoneuvoston
kokoukseen. Hän lähti sinne, mitään ajattelematta. Kokous oli vanhan
kirkon kivisessä, kellarimaisessa sakaristossa. Rippikalkit, pappien
puvut ja kirkon haavit tekivät Harhamaan, heti sisään astuttua,
ummehtuneen vaikutuksen. Kuolema tuntui istuvan joka nurkassa. Elämä
värjötti sen käsissä homeisena, huokaillen kädet ristissä, posket
rypyssä. Kun vanha pappi oli häntä tervehtinyt ja pyytänyt istumaan,
alkoi hän heti pitkäveteisellä äänellä puhua asiasta.
-- "Herra Harhama", -- puhui hän, -- "meillä on täällä ikävä
asia Teille ilmotettava. Se koskee sitä vaimo-ihmistä, joka asuu
teidän luonanne. Ihmiset puhuvat, että te pidätte yhtä, ja puhuvat
enemmänkin."
Harhama tunsi papin pitkäveteisten sanojen viiltelevän. Niistä
puhalsi Jumalan tuulahdus ärsyttävänä kuin porton hengitys. Hän tunsi
Jumalan hiuksien hiipovan kaulaansa, kuin ansan. Sakaristo alkoi
haista ummehtuneelta. Vaivoin jaksoi hän hillitä itseään, säilyttää
tyyneytensä ja antaa papin jatkaa:
-- "Semmoisten naisten luonanne asuminen herättää pahennusta
seurakunnassa..."
Harhaman olemuksesta nousi satapäinen salama: uhma ja ihmis-inho ja
halveksiminen. Hän vastasi papille:
-- "Minkälaisten naisten? Te ette kelpaa likaisilla käsillänne sen
naisen varpaankynsiä leikkaamaan. Kuuletteko? Ette koko maailman
papit..."
Pappi vaikeni. Syntyi pitkä äänettömyys. Kirkonhaju tunki Harhaman
sieramiin ummehtuneena, kosteana, rahahaavin kupera pohja näytti
kuolleen mustalta päälaelta. Apulaispappi Airola keskeytti
äänettömyyden puhuen:
-- "Minulle myös kirkkoneuvoston jäsenenäkin voi tulla ikävyyksiä,
jos sallin teidän viettää semmoista elämää, jota ihmiset eivät voi
hyväksyä..."
-- "Ja _miksi_ ne eivät voi sitä hyväksyä?" -- keskeytti Harhama.
Sakaristo haisi hänestä ilkeältä porttolalta, jossa olematon Jumala
kiskoo veroa harhaan johdetulta kansalta. Kuivunut pappi näytti
juutalaissaiturilta. Hän tapaili keihästänsä, tiuskaten uudestaan,
ulkonaisesti tyynenä:
-- "Miksi ne eivät voi?"
-- "Semmoiset tavat nyt eivät ole täällä vielä levinneet... eivät ole
tavallisia", -- yritti Airola.
Harhama ärtyi. Hän nousi Jumalaa vastaan petona. Hän tunsi, että
Jumalan hapset olivat kaikessa heilumassa. Hampaittensa välistä,
salaten raivoansa, keskeytti hän Airolan, lausuen:
-- "Harhama onkin niitä miehiä, joka uskaltaa vetää uuden sävelen
vanhasta viulusta, kysymättä siihen lupaa keltään."
Taas syntyi vaiti-olo. Kirkonhaju tunki Harhaman sieramiin. Musta
messukaapu vilahteli silmissä inhottavana.
-- "Siinä tapauksessa minun täytyy ryhtyä toimiin", -- lausui Airola
hetken kuluttua vakavasti, pitkäveteisesti.
Sadat salamat sävähtivät Harhamassa. Hänessä nousi uhma ja
ihmishalveksiminen, kuin vaahto, Jumalaa vastaan pursuavasta vihasta.
Hän lausui tyynen näköisenä:
-- "Mutta ryhtykää ennen kun se on myöhäistä. Minä olen kotonani
herra ja mies, joka voi kotinsa laittaa semmoiseksi, etteivät sinne
kaikki tungettelijat voi sormiansa pistää."
Kellarimaisessa sakaristossa oli jotain painostavaa. Harhama
nautti siitä, että voi halveksia ihmisiä ja vihata Jumalaa, joka
on herjauksien lähde. Teoksen runo-aarteet avautuivat entistä
houkuttelevampina.
-- "Niin", -- alkoi taas Airola rauhallisesti. -- "Ymmärtäkää minua,
herra Harhama! Minä puolestani en Teille tahdo pahaa, mutta miksikäs
Te ja rouva Esempio sitten tahtoisitte saattaa minut vaikeaan
asemaan, kun voitte paikkakunnalta poistuakin?"
Yhä ummehtuneemmalta tuntui kirkonhaju, yhä mustemmalta näytti
messupuku ja ilkeämmältä rahahaavin pyöreä, pullea pohja. Airolan
sanat koskivat Harhamaan, kuin puukon kärki. Hänessä heräsi hetkeksi
epäily tekonsa oikeudesta, sama epäily, joka oli hänen olemuksensa
tunnus kaikissa asioissa. Enimmän hän kärsi nyt siitä, että rouva
Esempion pyynnön johdosta ei voinut suorempaan puhua, sanoa sitä
yhtä sanaa jonka kaikki tiesivät: hän on _vaimoni_. Nyt hän ei ollut
koskaan sitä kieltänyt ei myöntänyt, ei julkaissut. Se oli hämärä. Se
olisi ollut hänellä henkinen ase kaikkea vastaan, mutta nyt hänellä
ei sitä ollut. Mutta pian masensi hän itsessänsä kaiken tilinteonkin
tunteen. Hänessä pääsi vallitsevaksi ajatus: "se on minun oma asiani
ja rouva Esempion asia. Ei kellään muilla ole sen kanssa mitään
tekemistä." Hänen silmiinsä sattui rahahaavin musta, pyöreä pohja.
Se näytti kuolleen päälaelta, papit tuntuivat taas inhottavilta
pettureilta, juutalaisilta nylkyreiltä. Kirkon homehtumat haisivat
yhä ilkeämmiltä, inhottavina, kosteina, ummehtuneina. Hän huomasi
ristin ja rippikalkin. Jälkimäinen tuntui hänestä litranmitalta,
jolla papit myövät verta... viinaa... petosta... Hän nousi ylpeänä,
tapaili jo Jumalaa käsin kiini ja lausui lähtiessänsä:
-- "Tehkää tehtävänne! Mutta varokaa vaan, että ette rouva Esempion
rauhaa ja mainetta pienimmälläkään tavalla loukkaa!"
Hän lähti. Samana päivänä sai Korpelan väki asiasta tiedon ja asettui
hänen puolellensa. Se liitti hänet yhä lujemmin siihen väkeen.
Kun hän kertoi rouva Esempiolle tapauksen ja mitä hän oli papille
sanonut, puristi tämä kiitollisena hänen kättänsä lausuen:
-- "Kiitos sanoistasi. Minä palkitsen ne uskollisuudellani, niin että
_he_ joutuvat häpeään."
Hän istahti. Katkerat kyyneleet alkoivat karpaloida poskilta ja
silmän-aluset muuttuivat hetkessä punaisiksi. Harhaman viha sai uutta
virikettä. Hän katui, että ei ollut lyönyt raihnaisia, mustapukuisia
pappeja. Kiihtyneenä puristi hän rouva Esempion kättä ja lausui:
-- "Liiankin suuri kiitos on minulle jo se, että voin sinusta pappien
edessä niin paljon sanoa: Kiitos siitä!"
Rouva Esempio lyyhistyi kokoon. Silmät näyttivät pakahtuvan
kyynelistä. Niiden sisällys tuntui vuotavan Harhaman ennestäänkin
liian täyteläiseen pöhöttymään kuumana, ärsyttävänä vetenä.
-- "Ah, että ihmiset ovat niin raakoja!" -- huokasi rouva Esempio.
Harhama tyynnytteli häntä, näki hänen päässänsä jo marttyyrikruunun
ja puristautui yhä lujemmin häneen ja nosti häntä teoksensa
jumaluuden kuvaksi, ihmishyveen edustajaksi ja sen vertauskuvaksi yhä
rohkeammin, aivan kuin uhmaten.
Päivä kului iltaan, kyyneleet kuivattiin, elämään tartuttiin taas
reippain mielin. Rouva Esempion mieli keveni ja hän lausui Harhamalle:
-- "Näet, että se kestää, jota epäilit... Kestää ilman Jumalaa ja
yhteiskuntaa..."
Ja Harhamassa leimusi yhä katkerampi viha sitä Jumalaa vastaan, joka
säännöillänsä saattaa ihmiset herjattaviksi. Hän vihasi pappeja
ja kaikkia Hänen palvelijoitansa ja oli valmis ne tallaamaan
jalkoihinsa. Kiihtyneenä lopetti hän Jumalaluonnostansa mustaksi.
-- "Se ei saanut tästä veroa... tullia ei saanut minun rakkaudestani
ja pappi alkoi jo herjauksensa..."
Mutta hetkeksi kohosi hänessä taas olemuksensa toinen luonto:
raukkamaisuus. Hän oli tyytyväinen siitä, että ei tarvinnut suoraan
tunnustaa, että luvaton, rikollinen avio oli olemassa. Hän oli
tyytyväinen, kun oli siten pelastunut lain kynsistä. Väärä kunniasana
oli se pehko, johon hän arkana pisti päänsä...
Mutta viha Jumalaa vastaan leimusi hänessä nyt tuliroviona. Se alkoi
jo tukahduttaa kaikki epäilykset ja kyselyt. Loukattu rouva Esempio
kirkastui hänen silmissänsä marttyyriksi, Korpelan väki pappien
nylettäviksi, juutalaiskiskurien pettämiksi. Hän tunsi lakkaamatta
sieramissansa ilkeän kirkonhajun, näki mustan rahahaavin pohjan,
veri- ja viinimitat ja mustat messukapat, joista tuntui porton
helmojen haju. Hän puristautui nyrkiksi. Viha tuli lisätekijäksi
ajamaan häntä työhön. Se pöhötti hänen sielunsa ajettuman punaiseksi,
puhkeamaan valmistuvaksi paiseeksi.
* * * * *
Maan ytimet jyrisivät, sen suonet juoksivat salassa. Salaisissa
suonissa juoksivat koreat virrat.
Ikivuoren pohjalla, maan tulikuumuuden rajalla on Perkeleen kaunis,
rotkomainen Kultaluola. Sen kaikki on kirkasta kultaa. Sen mataloita
holvauksia kannattavat lyhyet luolapylväät. Luolassa ei ole muuta
valoa, kuin kirkas kullanhohde. Kaikki siellä välkkyy... kaikki
hohtaa... kaikki kiiltää... kaikki kimeltää kultavalona.
Luolassa on sata satumaista sokkeloa. Kaikki on kaunista ja samalla
salaperäistä... Seinät sulautuvat niistä lähtevään valovälkkeeseen...
pylväät haihtuvat siihen, kuin sinervä siniväriin... taivaan tumma
ilman sineen.
Jokaisessa sokkelossa pyörivät sirot kultamyllyt, missä kaksi, missä
kolme, missä taas useampikin. Myllyjen myllynkivet ovat hohtavaa
hopeaa. Kutakin kiviparia hoitaa oma enkelinsä salaperäisenä
myllärinä, päässä pieni kultakruunu, vyöllä vyönä hopeanhohde,
pikkuinen avain vyössä kiini... Toisaalla näkyy tahkoja... ahjoja...
alasimia, joilla enkelit seppinä takovat... Ahjoissa palaa kaunis
tuli... vasarat välkkyvät siroina... Kaikki välkkyy... kaikki
hohtaa... kaikki pyörii... jyskää... häärää... Kaikki on kaunista
satua... tarua... uskomatonta... salaperäistä ja siroa.
Kultaluolan keskimpänä on kaunis ahneus-alttari korkean katoksen
alla... Sen portaiden edessä makaa suuri hopeakäärme alttaria
vartioiden... Alttarilla, sirolla korottimella, palaa punasinervä
liekki, kauniissa uhriastiassa. Se liekki kukkii siinä sinervänä,
kuin kukka astiassa, lepattaa, kuin perhosen korea siipi... Se on
ahneuden tuli, kullanhimon kaunis kukka.
Ahneus-alttarilla, sinervän liekin vieressä, seisoo sorea
Eereme-enkeli... Hän on nuori ja ihana... Tukka on kullanvärinen,
peittäen hartiat hulmeellansa... Silmissä hehkuu kullanhimo...
povessa hopeanhalu... hipiässä jalokivien hieno jano... poskessa
helmien ikävä...
Hän on ahneuden äiti... kullanhimon kaunis emo... Hänessä syttyy
kullanhimo, kuin lempi tytössä... Ahneus vuotaa hänestä... Se vuotaa
maitona nisistä... se uhkuu koko hänen olemuksestansa...
Eeremen päässä on kaunis kypäri, jossa hohtavat ihanimmat
jalokivet... Kypärin harjana käyristyy kaunis käärme, jonka häntä
riippuu niskan alle asti... Se on kypärin koristuksena, pidellen
suussaan siroa, hohtavaa helmeä... Eereme enkelin vyöllä riippuu
kaksi kultaista avainta koreassa kannattimessa, joka on somana
värivyönä vyötäisille solmittuna... Ne avaimet ovat kulta-aarteiden
avaimia... Niillä avaa Eereme kultaonnen ahneimmille... Niillä avaa
hän rikkauden aarreaitat kaikille niille, jotka ovat hänestä ahneuden
imeneet...
Joka aamu lypsää Eereme ahneutta rinnoistansa, valaa sitä uhriastiaan
ja siitä maidosta syntyy ahneuden sinervä liekki... Siksi ei
se liekki ikinä sammu, se ei koskaan heikkene, ei koskaan sen
punasinervä tuli himmene... Siksi hehkuu ahneusalttarin punasinervä
tulikin ijankaikkisesti...
Ahneuden punasinervästä tulesta nousee tuskin näkyvä savu... Se on
ahneuden henkeä, joka on Eeremestä lähtenyttä, sen maidosta savuksi
muuttunutta. Se tunkeutuu maan suoniin, kuin savu sieramiin... Siellä
tapaa se kullan ja hopean ja syöpyy niihin, kuin tauti ruumiiseen...
turmeltuma kuolleen lihaan... syöpä ihoon... Kullasta ja hopeasta
tarttuu se taas ihmisiin, kuin rutto koleran saastuttamasta... tauti
rokkovisvasta... kuolemanhaju mätänevästä raadosta, vallottaen koko
sielun... Eeremen henki tarttuu kultamurusta katsojaansa, kuin nälkä
syömättömään kissaan, kun se näkee hiirenpojan... He alkavat vaania
kierivää kultamurua... pyytävät sitä, kuin otusta... palavat sille
uhritulena... unohtavat kaiken korkeamman... juoksevat vaan kierivän
kullan perästä...
Kultaluolan myllärit jauhavat kultaan kiiltoa... Hopeaan ne jauhavat
hohdetta... jalokiviin kirkkautta... helmiin välkettä, joihin tarttuu
Eeremen ahneuden henki... Samaa takovat somat sepät ja tahkoojat
sitä tahkoavat... Kultaluolan myllyntomut, kultapölyt kokoaa pieni
Servame-enkeli ja kantaa ne kauniilla asettimella joka aamu Eeremelle
syötäviksi... Siksi ei Eeremen rinnasta lopu koskaan ahneuden henki,
ei ehdy kullanhimo vuotamasta...
Ja kun kultamuru on kieriksinyt... ollut ihmisten käsissä...
kulkenut kädestä käteen, kuluu se matkalla vähä-vähältä... Se
loppuu lopulta... Se häviää tomuna takaisin maahan... Maan suonet
kulettavat sen kultavirtana Kultaluolaan uudestansa... Se joutuu
siellä myllynkivien väliin... ahjoihin... tahkojen tahottavaksi...
tomuna Eeremen syötäväksi... Eeremen maitona ahneuden punasinervään
uhrituleen ja sitä tietä takaisin rutoksi kullan kiiltoon...
tarttuma-aineeksi hopeaan... kirkkauden siemeneksi helmiin ja siitä
ihmishenkeen ahneudeksi...
Kivet jauhoivat kultaluolassa, ahjoissa paloi tuli, vasarat
välkkyivät, enkelit hääräsivät runopuvuissaan... Ahneudentuli paloi
punasinervänä kukkana astiassansa.
Perkeleen pääpappi Piru selitti enkeleille herransa voimaa. Työ ei
tauonnut siksikään ajaksi. Piru puhui:
-- "Ahneus on herramme aseista voimallisimpia... Se on suurimpia
voimia herramme palvelijan Tuulan aistipunakukan tuoksun jälestä...
Ahneus kilpailee voimassa kunnianhimon kanssa... Välistä se
voittaakin sen, sillä kulta on ahneen silmissä ihanin hedelmä, mitä
Jehovan kielletty puu kantaa... Katsokaa, miten paljon se antaa
ihmisille sitä, mitä ne himoitsevat!"
Pirun vihjauksesta avautui kaunis kuvaus: Etelämaan neitsyellisen
luonnon keskellä kohosi Kroisoksen komea linna. Sen aarreaitat olivat
kultaa ahdaten täynnä, sen holvistoissa hohtivat hopeakasat...
Kroisos itse istui kulta-istuimella... Häntä palveli kolmetuhatta
palvelijaa... Kolmekymmentä kaunista tyttöä herätti hänet soitolla...
toiset kolmekymmentä tanssivat hänen silmiensä ensi näyksi...
kolmannet kolmekymmentä pesivät hänet vilpoisella vedellä...
saippuoivat suudelmilla... kuivasivat hienoilla hiuksillansa...
neljännet pukivat hänet hienoihin liinavaatteisiin... viidennet
soittivat peseytyessä... kuudennet tanssivat suudelmilla
saippuoidessa... hiuksilla kuivatessa... pukiessa... hyväillessä...
Ateria odotti... Orjat kantoivat herkkuja... orjattaret
viininvahtoa... toiset orjattaret jakoivat suudelmia viinin mauksi...
kolmannet tanssivat viinin kunniaksi... suudelmien suloksi... juojan
itsensä iloksi...
Päivä solui. Orjattaret vilvottelivat kullan herraa viuhkoillansa...
Kaunis Arabian tyttö istui hänen edessänsä, soitellen harppua... itse
soiden harpun mukana... He viihdyttivät kullan orjaa kullan orjan
orjattarina...
Kulta hohti. Päivä solui. Tytöt tanssivat, toiset lauloivat,
kolmannet tuoksuivat tyttöinä... kullan orjan huumeena... sen
viettien viihdykkeenä...
Kaunis Egyptin tytär saatettiin sisälle... Saattajat polvistuivat
Kroisoksen eteen... Egyptin kaunis tytär istutettiin orjattarena
kullan orjan polvelle... Tytön silmissä oli hehkua... etelämaan
tulta... poltetta... povessa oli Egyptin polttavaa himoa... Hän
kietaisi käsivartensa kullan-orjan kaulaan... Kroisos värisi... Hän
oli orjattarensa orja... Hän karkeloi sen sanelun mukaan... Toiset
orjattaret soittivat tanssin tahtia...
Ilta joutui. Kymmenet Mesopotamian tytöt riisuivat herraansa, kullan
orjaa... He pesivät hänet vilpoisella vedellä... Vettä kantoivat
sadat orjat, jotka nääntyivät janoonsa... Jo oli kullan orja vedellä
valettu... hän oli jo suudelmilla saippuoitu... kuivattu hiuksilla...
Hänet saatettiin kauniiseen kultavuoteeseen... Siellä odotti häntä
rikkaan Indian mustasilmäinen tytär, silmät himontulina... paljas
povi hekkumana... Sata siroa orjatarta soitti harpulla kullan orjan
yön uniin...
Piru puhui enkeleille:
-- "Niin ihanana omenana riippuu kiiltävä kulta Jehovan kielletyn
puun oksalla... Siksi on ahneus ja kullanhimo herramme terävin miekka
Jehovan väärää valtaa vastaan..."
Enkelit riemuitsivat tuntien herransa voiman. Pirun vihjauksesta
avautui uusi näky:
"Rikas mies" istui asunnossansa Jerusalemissa... Hän oli puettu
purppurapukuun... Herkut tuoksuivat pöydällä... viini vaahtosi
maljassa... Israelin tyttäret palvelivat häntä orjattarina... toiset
hienoissa hameissa... toiset vielä hienommissa... pukuna miltei
aivan paljas hieno hipiä... Heillä oli käsissä kultakäädyt...
otsakoristeina helminauhat... Silmissä hehkui outo tuli... povesta
nousi lämmin tuoksu... Kaikki he katsoivat herraansa "rikkaaseen
mieheen", kuin Jehovaan, odottaen häneltä kieriviä kultamuruja...
Piru puhui enkeleille:
-- "Jehovan valitut, Israelin tyttäret, eivät uhraa Jehovalle...
Heidän silmissänsä palaa uhrituli 'Rikkaalle miehelle', herramme
kullan orjalle... Hänelle nousee niiden hipiästä uhrituoksu... Rikas
mies itse ei vaihtaisi kultaa Jehovan kapeaan polkuun... Niin terävä
miekka on kulta meidän herramme kädessä. Niin voimallinen on ahneus
hänen aseenansa..."
Kulta välkkyi, enkelit iloitsivat... Ahneus-alttarilla heloitti
punasinervä tuli entistänsä kauniimpana. Piru osotti uutta näkyä:
Jerusalemin temppelin esihuoneessa istuivat ylimäiset papit. Pöydällä
oli kasa hopearahoja. Papit katselivat niitä, kuin ihaninta taivaan
iloa, joka on pois käsistä kierimässä... He punnitsivat sadasti joka
kolikon... He pyörittelivät niitä hyppysissänsä... He venyttelivät
niitä, silmissä ahneuden tuli... kullanhimo... hopean halu...
sielussa rikkaudennälkä ja -jano...
-- "He eivät tutki Jehovan tahtoa vaan punnitsevat _hopeaa_", --
huomautti Piru. Näky jatkui:
Temppelin esikartanolla paloi uhrituli alttarilla... Vaimot uhrasivat
kyhkyisiä ja mettiäisen poikia... Israelin tyttäret rukoilivat
polvillansa... Judas Iskariot astui ylimäisten pappien temppelin
esihuoneeseen... Alkoi tinkiminen... Papit punnitsivat hopeaa... He
pitelivät jokaista hopeamurua, kuin oman elämänsä osaa... Sormet
vapisivat... Silmät paloivat... Judas Iskariot tahtoi enemmän...
Papit lisäsivät tarjouksiansa muru murulta... Kuultu huokauksia...
-- "He tinkivät Jehovan hinnasta", -- huomautti Piru.
Kaupat oli jo tehty, hinnasta sovittu... Judas Iskariot poistui
synkkänä... Ylimäiset papit katselivat hopean jäännöksiä, mieli
murheellisena... Päät painuivat alas... Huokaus nousi rinnoista...
Silmissä hehkui punasinervä ahneudentuli...
-- "Niin ostaa meidän herramme Jehovan pään, Sen Itsensä luomalla
kullalla... Hän on antanut Jehovan kirkastaa hänelle miekan..."
Kullanvälke värähti. Harhama oli juuri lähtenyt kirkon sakaristosta
ja Perkele ilmautui Kultaluolaan kullanvälkkeen värähdyksenä. Hän
seisoi korottimella, hartioilla hopeanhohteinen vaippa ja puhui
korskeana, suurena, voimallisena:
-- "Jehova kutsui Harhamaa, mutta Harhama ei ryömi viikunalehtien
alle... Jehovan kutsu oli hänelle, kuin ärsyttävä keihäänpisto karhun
pesään. Hän ei lähde edes Kainin tavoin pois Jehovan edestä. _Hän
nousee Sitä vastaan_... Hän on suurempi, kuin Kain."
-- "Hän on sitä sinun armostasi", -- tarttui Piru.
Perkele teki ylpeän liikkeen ja jatkoi:
-- "Sen rihman kuituna, joka vetää Harhamaa teostansa kirjoittamaan,
on jo _viha_... Ja se on luja kuitu minun rihmoissani... Hän vihaa
Jehovan _pappejakin_..."
-- "Sinusta hohtaa häneen voima ja viisaus, kuin hohde tahotusta
hopeasta", -- todistivat enkelit. Perkele käveli ylpeänä,
hopeanhohteisen vaipan hartioilla hulmahdellessa ja jatkoi:
-- "Yksi kuitu puuttuu vielä Harhaman paularihmasta: Kullanhimo ja
ahneus. Hän ei ymmärrä vielä, että hänen teoksensa tuottaa kultaa..."
-- "Mutta se ymmärtäminen on tarttuva häneen kullanvälkeestä...
Kernaammin voi ihminen ruton kiertää, kuin säästyä kullanhimon
tarttumasta, sillä se on sinun henkeäsi: Se on _oikeaa_", -- vakuutti
Piru.
Eeremen puoleen kääntyen, jatkoi Perkele:
-- "Eereme! Sinun tehtäväsi on punoa Harhaman paularihman
vahvikkeeksi ahneus ja kullanhimo... Hänen täytyy ryhtyä valmistamaan
teostansa avaimeksi, jolla hän toivoo aukaisevansa kulta-aarteiden
ovet. Silloin on se rihma miltei riittävän luja..."
Eereme-enkeli vastasi nöyränä:
-- "Sinun tahtosi täyttäminen on minun ainoa nautintoni... Jos et
sallisi minun sitä täyttää, pakahtuisivat rintani niihin kokoutuvasta
kullanhimosta."
Perkele kohosi suuruutensa ja ylpeytensä huipulle ja jatkoi:
-- "Jehova myös yrittelee käyttää kultaa aseenansa, mutta Hän on
häpeään joutuva. Hän myö siitä taivaansa iloja. Minä annan sillä
ostetun tavaran _heti_..."
-- "Ja sinä annat kullasta parempaa, kuin Jehova. Sinä annat kaikkea,
Tuulan aistipunakukkaan asti. Siksi ostaa maailma sinulta", --
todistivat enkelit. Perkele nautti voimastansa, avasi kullantemppelin
näyksi ja osotti sitä enkeleillensä lausuen:
-- "Katsokaa!"
Kullantemppelissä pyydystivät keinottelijat kierivää kultamurua,
kuin nälkäinen kissa hiirtä. He juoksivat maljat kädessä, kooten
niihin kullanvälkettä. Silmät kiiluivat hiilinä, sormet olivat
tulikuumat. Koko ihminen paloi tulena, suitsusi savuna. Perkele puhui
palvelijoillensa:
-- "He kokoavat maljoihinsa kullanvälkettä, kuin päivänpaistetta.
He saavat sen päiväksi, ja yöllä kaatavat sen siitä pois minun
myllytyttöni Hiiden myllyssä. Tai sieppaavat sen siitä toiset
ahnurit..."
-- "Siksi ei sinun aarteesi koskaan ehdy. Sinun kultasi on ijäti
kierivä omena. Se _ei voikaan_ jäädä ihmisten käsiin, sillä silloin
olisivat he saaneet _sinun_ miekkasi käteensä", -- järkeili Piru.
Perkele lopetti ylpeänä, itsetietoisena: