Korpelan miesten jäykillä kasvoilla kuvastui jäykkä miehenmieli
puhujan sanoja kuullessa. He katselivat Harhamaa soaistuina, uskoivat
oikeaksi kaiken mitä hän puhui. Puhujan edessä pukeutui hämäräkäärme
yhä loistavampiin väreihin. Hän jatkoi sen seppeleitä vaistomaisesti
tavotellen:
-- "Kun suomensuvun _pohja_ nostaa itsensä pinnan tasalle, silloin
vasta on kansa eheä. Silloin se on myös voimakas. Sieltä pohjalta
nousee teidän joukostanne, kun köyhyys ei enää ole esteenä,
karaistuneita Vipusia, jotka kerran laulavat uuden laulun ja vetävät
Suomen kanteleen täyteen vireeseen."
Kylmä tuuli huuteli, kuin irti päässyt piru. Petäjikkö humisi
suuttuneena. "Oikein... oikein!" -- kuului ääniä ja näkyi ilme
kuulijoiden kasvoilla. Se näky rohkaisi jo Harhamaa ja tempasi hänen
povestansa innostuksen tulisoihdun. Hän ylisti maailmankurjuutta
yhä rohkeammin, kumarsi sitä yhä hartaammin. Ihmisten sairaloisena
halveksijana, hän aivan lyyhistyi ihmisten eteen. Hän tavotteli jo
seppelettä. Hän vakuutti kuulijoillensa, että he, yksin _he_ ovat
ensimäiset, ovat Suomen a ja o. Hän jatkoi, kilpaillen tuulen ulinan
kanssa:
-- "Juuri täällä Pohjan perillä vedetään kerran se juopa umpeen,
pohja nostetaan pintaan."
Aivan niin! -- voi lukea vastauksen kuulijoiden kasvoista.
Aivan niin! -- viuhasi kylmä ahava. Harhama oli kuin sitä näkymätöntä
kiinni ottamaisillansa. Hän jatkoi:
-- "Täällä vedetään täysi vire suomensuvun heimokanteleeseen, täällä,
missä kivet nousevat maasta, karhut metsistä ja miehet kodeista.
Pohjan jäisillä perillä loimahtavat kerran suomalaisen heimohengen
revontulet, jotka ihanuudellaan hämmästyttävät maailmaa ja kertovat
suomensuvun hengen karhunvoimaa ja tarmoa."
Kuulijoiden silmistä hehkuivat ihastuksen, innostuksen ja
kiitollisuuden tulisoihdut. Harhamasta näytti taas, että
maailmankurjuus seisoi hänen edessänsä seppelettä hänelle ojentamassa.
Ja äkkiä leimahti hänessä taas hurja ajatus, johtuen seppeleestä:
Hän kuvitteli teoksensa leimahtavan maailman suurimpana. Ennustukset
salamoivat kirkkaina. Hänen mielessänsä iski huikea salama: Suomi
Hellaana ja Korpela sen Akropoliksena, josta hänen teoksensa nousisi
revontulena. Hän jatkoi, sitä tarkottaen:
-- "Suomalaisuuden revontulet ne kerran vielä valaisevat Pohjolan
ja lumoavat ihmishengen loistavana valo-ilmiönä halki asutun
maailman, ja täältä Korpelan mailta leimahtavat kerran suomalaisen
kansallishengen kirkkaimmat salamavalot."
Hän lopetti, ylpeänä kuin kuningas, ja astui alas kuin rampa
kerjäläinen...
Myrsky ulvahti petäjien latvoissa, petäjät viskasivat sen vihaisina
luotaan ja Korpelan karhujoukko mörähti puhujalle lyhyen voimakkaan
hyvä-huudon, joka täytti koko petäjikön.
Lumihiutaleet karkeloivat kylmän viiman keralla. Kulo painautui maata
vasten harmaana, elottomana kuoleman kuvana, ja kitukatajapensaat
hiipivät maata pitkin pelokkaina. Eräs joukosta tuli kiittämään
Harhamaa, puristi kiitollisena hänen kättänsä ja lausui:
-- "Kyllä se oli oikein sanottu. Kyllä siinä on epäkohta semmoinen,
että..."
-- "No, hyvä toki!... Suuri epäkohta onkin. Ei tahdo jaksaa enää
elää", -- keskeytti toinen.
Syntyi äänettömyys. Ensimäinen puhuja lausui lopuksi verkkaan
vakavana:
-- "Se on tämä ihmisen elämä kovaa koettelemusta. _Elämä on kovaa
kivimäkeä_... varsinkin näin köyhälle... Ei siitä tahdo saada millään
urakkaa, vaan vääntää se hartiat kumaraan."
Ja tuuli vingahti ja petäjikkö suhahti, todistaen puhujan sanat
tosiksi...
Miehet vaikenivat. Voi nähdä, että he muistelivat elämän kovuutta
ja masentuivat sitä muistellessaan. Ryppyisillä kasvoilla näkyivät
elämän kivimäen kovien kourien jälet. Koko elämä seisoi taas heidän
ja Harhaman edessä kivikovana mäkenä, täynnä tutkimattoman pimeitä,
salaperäisiä koloja, joista rotat ja sisiliskot pilkistelivät, ja
kylmä ja onnettomuus huokui. Harhama katseli heitä, kuin opetuslapsi
ristillä kituvaa Jeesusta. Joku selittämätön tuska täytti hänet. Hän
näki rottien ja sisiliskojen pilkistelevän ja ilkkuvan hänellekin
elämän kivimäestä ja silloin taas ilmestyi elämän keskelle sen
ainainen toveri: _kuolema_. Se seisoi kivimäen kukkulalla ilkeänä
luurankona, _elämä_ viikatteena kädessä, elämä, jolla se hävitti
kaikki ja polki kaikki ja rasitti kaikkea ja painoi niitä syliänsä:
hautaa kohti.
Miehet seisoivat kauvan ja katselivat armotonta kuoleman viikatetta:
armotonta elämää. Posken kurttu syveni, niska näytti muuttuvan
laihemmaksi. Toinen miehistä lausui:
-- "Noillekin papeille saa maksaa ja maksaa, eikä niiden säkki vaan
täyty..."
Niistä sanoista leimahti taas Harhamaan viha Jumalaa vastaan, joka
panee pappinsa elämän kovan kivimäen rotiksi, syömään ja rasittamaan
ihmistä. Teoksen joka-ikinen sivu aukeni silloin taas väljänä
merenselkänä, jossa on pelastus ja vapahdus. Hän iloitsi:
-- "Se on kukistava papit... Se on hävittävä rotat ja sisiliskot
elämän kivimäen koloista... Se on vapahtava kuolemanpelosta ja
kaikesta..."
Väki lauloi Maamme-laulun sanoja:
"Ja kerran laulus, synnyinmaa,
korkeimman kaiun saa."
Ja silloin välähti Harhamalle suuri ja hullunrohkea ajatus. Hän
mietti:
-- "Se on minun teokseni oleva se ennustettu, jossa synnyinmaan laulu
saa korkeimman kaiun."
Sitä miettiessään hän muisti, että se ajatus ei ollut hänessä uusi.
Jo pikkupoikana, kun hän kotikylänsä juuri avatussa kansakoulussa
kuuli ne sanat _ensi kertaa_, oli hän ajatellut, että hän
kirjoittaisi sen korkeimman kaiun, ja kotiin tultuansa hän oli
alkanut sommitella runoa.
Kaikki tuulet ja vihurit puhalsivat häneen nyt teoksen ajatusta.
Siihen ei houkutellut enää se tulikysymys yksin, vaan myös
tuliroihuinen _kunnianhimo _... Ja se tunne sammutti jo kaikki
epäilyksetkin, himmensi ne joskus, kuin metsäpalo kytevän nuotiotulen.
Muutaman päivän kuluttua tuli kaksi naista rouva Esempion puheille ja
kysyi häneltä Harhaman puheen johdosta:
-- "Onko hän ja joku odotettu suurmies?"
Kun Harhama sai sen kuulla, sovitteli hän sen entisten ennustusten
lisäksi ja juopui ja hulluuntui. Kun hän taas kulki Lammaskallion
ohi, pysähtyi hän, mietti kauvan ja lausui sitten tietoisena
kyvyistänsä:
-- "Korpela on kerran ylpeilevä minusta. Sen väki on kerskuva, että
minä olen _heidän_ miehensä, ja häpäisijät ovat häpeävät. Korpelasta
kuuluu kohta Suomen laulun korkein kaiku..."
* * * * *
Pauhu kulki avaruudessa... Äärettömyyden osa puhkui suurissa
synnytyskivuissa.
Etäisimmässä äärettömyyden osassa kierivät uuden maailman
syntymäsumut tulikierekkeenä, hehkuvana spiraalina... Äärettömyyden
ontelo puristi siitä suurta sikiötä, uutta maailmakuntaa... Tulisumu
huusi tuskissansa... Sen hirmukierintä yltyi... raivostui...
kiihtyi... Sen tuliset, hohtavat höyryt huitoivat siivillänsä
miljoonien peninkulmien laajuudelta, piiskaten kauhuissansa
äärettömyyden jääkylmyyttä, joka sitä puristeli rautaisin
kourin... Se tappeli, kuin peto... Se piiskasi tulisiivillänsä
puristelijaansa... Se ärjyi ja vapisi... ja huusi... ja raivosi... ja
kiihdytti hirmukierintäänsä, nopeintakin ajatusta nopeammaksi... Se
ikäänkuin pakeni jääkylmyyden rautaisia pedonkynsiä... Kaksi luonnon
suurinta voimaa tappelivat keskenänsä, ottelivat elämän ja kuoleman
suurta sylipainia.
Äärettömyyden kylmät kourat kovenivat... Tulisumut pakahtuivat
tuskiinsa... Äärettömyys oli pauhuna... Tyhjyys vapisi...
Uudet maailmat huusivat tuli-emättimessänsä... Emätin raivosi
synnytyskivuissa...
Kuului hirveä räjähdys... Äärettömyyden osa oli tulimerenä... Kaikki
pakahtui pauhuun ja huutoon ja riehuntaan... Kaikki huusi tuskasta ja
ilosta ja kivusta ja voitosta... Kaikki kieri ja ärjyi tulen seassa...
Maailmoiden syntymähetki oli joutunut... Tulisumuhirviö oli halennut
tuskiinsa... Maailmoiden emätin oli revennyt ja purki ulos suuria
sikiöitänsä... Tuhansina tulikerinä syöksyivät niistä äärettömyyden
sikiöhirviöt: tuliset tähdet ja kuut ja auringot... Hirmuhuudolla
syöksyivät ne radoillensa... Tappelivat tiestä... tuhosivat
toisiansa... kierivät tulikerinä... huusivat kauhuissansa ja etenivät
ja alkoivat tulisina tähtinä kieriä ja kiertää äärettömyyden
onkalossa...
Mutta kaiken sen pauhun... ja tulen... ja huudon... ja pauhinan...
ja raivon... ja tuskan keskellä seisoi Perkele kruunu päässä ja
käärmevaltikka kädessä... Hänen ympärillänsä oli miljaardi enkeliä,
kaikilla tulivaippa hartioilla, käärme vyöllä ja välkkyvät aseet
kädessä... Hänen joukkonsa loisti tuhat kertaa kirkkaampana, kuin
tuliroihu... Hänen kruununsa hohti tuhannen kertaa kirkkaampana,
kuin kaikki sekin kirkkaus... Hänen valtikkansa välkkyi kirkkaampana
kaikkea kirkkautta... Enkelien miljaardiarmeija veisasi hänen
ylistystänsä ja tunnusti hänen voimaansa.
Ja pauhun ja huudon ja jyrinän ja ryskeen keskeltä kuului Perkeleen
ääni ylinnä kaiken muun, kun hän puhui:
-- "Jehovan portto: äärettömyys on _synnyttänyt_... Se on emästänsä
purkanut uusien maailmoiden tuliset sikiöt... Se synnyttää _nyt_
vielä Jehovan käskystä, mutta se aika lähestyy, jolloin sen täytyy
raskautua _minun_ käskystäni... Sen täytyy kantaa maailmasikiöitä
minulle..."
Loistava miljaardi-armeija veisasi Perkeleen ylistystä ja tunnusti
sen voimaa:
"Joka emä, kohtu, kantaa
kohta sulle sikiöitä.
Sekin, joll' ei ole rantaa
eikä päiviä, ei öitä,
sulle siittää maailmoita.
Sinua ei kukaan voita."
Maailmoiden syntymäpauhu ja hirmumyrsky ja huuto säestivät
laulua... Etäinen jyrinä karkeloi sen kaiken keralla äärettömyyden
perukoilla... Tuli ja savu ulvoivat ja ulisivat ja hohtivat...
Perkele puhui kaiken sen keskellä, kauhun ja liekkien ottelussa:
-- "Pitäkää huoli, että minun henkeni hedelmöittyy nyt syntyneissä
maailmoissa!... Katsokaa, että kunkin tiellä hohtaa ihanimpana se
hedelmä, jonka on Jehova kieltänyt!!"
Enkelit vannoivat häntä tottelevansa, veisaten:
"Käskysi on ruoka, juoma
meille, sekä lepo myös.
Oikeuden virran-uoma
olet sinä. Kohta työs
ovat loppuun suoritetut.
Silloin ovat nuoritetut
Vihollises kädet, jalat.
Silloin suuruutesi salat
kirkastuvat niin kuin koi.
Sit' ei kukaan estää voi."
Maailmoiden synnytyspauhu raikui, ärjyi ja jyrisi laulun
säestyksenä... Tulihirviöt tappelivat tiestänsä. Äärettömyys puhkui
ja pauhasi... Perkele jatkoi:
-- "Nyt on yksi maailman pakahtuma puhennut... Siinä itää jo minun
henkeni, jota teidän on vaan vaalittava... Huomishetkenä puhkeaa
maanpäällä ihmishengen pakahtumasta _minun_ henkeni hedelmä...
Harhaman henki on nyt _kypsä_. Huomishetkenä on siitä puhkeava
isku Jehovan kasvoja vastaan... Huomishetkenä tarttuu hän kynään
ja paiskaa sen keihäänä Jehovan kantapäähän. Se kynä on _minun_
hampaani."
Ihana enkelilaulu pauhasi... Syntyneet maailmat syöksyivät
tulihirviöinä ratojansa pitkin, säestäen pauhullansa ylistyslaulua...