kääpiöiksi Timon rinnalla. Niiden viisaus himmeni tyhmyydeksi...
saivarteluksi... verukkeiden solmiamiseksi sen rinnalla, mitä Timosta
huokui niin luonnollisena, kuin kuumuus tulikuumasta raudasta. Hän
kirkastui Harhaman silmissä yhä enemmän, sai jumaluuden senkin avun,
että otti viisauden omasta itsestänsä, tai omasta kohdustansa:
maailmankurjuudesta, joka oli hänet kantanut ja valmistanut
tulikuumilla mukulakivillänsä, kuin ahjon tuli raudan.
Lisäksi oli Korpelan suuressa kirjassa Ritovaaran Mikko, joka tuli
Austraaliaan työttömänä aikana, meni ensimäiseen työpaikkaan ja sanoa
järäytti työtä pyytäessään:
-- "Minä en lähde tästä talosta pois, ennen kun olen saanut
tarpeekseni tehdä työtä."
-- "Ei ole työtä. Saatte mennä pois", -- oli hänelle vastattu ja
osotettu ovea.
-- "Ritovaaran Mikko on tullut Austraaliaan työtä tekemään, eikä pois
menemään", -- oli Mikko vastannut tyynenä. Hän jäi työhön, ja kohosi
parin viikon kuluttua työnjohtajaksi.
Ja sitten oli siellä viisas Paanalainen, jäntevät Kerttulat,
Jukka ja Sarva, joiden käsivarsi jo vastasi miestä. Siellä oli
Peltola, joka oli niin jalon näköinen, että olisi kelvannut Zeuksen
kuvaksi. Lisäksi oli siellä reippaita nuorukaisia Kustit ja Matit,
ylioppilaita, jotka kaivoivat ojaa ja pitelivät kuokkaa, silloin
kun muut valkolakit kulkivat keppi kädessä, tai kisailivat naisten
parissa.
Semmoinen oli Korpelan kirja. Joka lehdellä oli miehen kuva, joka
sivulla oli oikea nainen. Kivimäen lovista oli siihen kirjaan koottu
viisaus, elämän voima ja tarmo. Se kirja oli selvä, kuin Pohjolan
taivas, koruton, kuin sen karut kankaat, ja syvä, kuin sen erämaiden
rauha. Harhama luki sitä kirjaa puhtaan kotilieden ja revontulien
loistavassa hohteessa, kodin ja korven syvässä rauhassa. Kuvat
painuivat hänen sieluunsa omalla painollansa ja tekivät siellä
hiljaista työtänsä. Korpelan miesten voima ja tarmo tarttuivat hänen
sieluunsa, kuin ruttotauti, kehittyen siellä uudeksi hengen ja tahdon
voimaksi. Uusin voimin ryhtyi hän taas suunnittelemaan työtänsä.
Teoksensa uudet luonnokset valmistuivat. Ihmishyve, yksilöllinen
siveellisyys tahkoutui yhä kirkkaammaksi jalokiveksi. Sen mallina
loisti vaimo, Riuttalan entinen Helga, josta puhkesi joka päivä uusi
henkinen kukka.
* * * * *
Syksy lähti jo talven jaloista. Päivät lyhenivät. Kohta oli
ainoastaan kaksi hämärää vastatusten. Päivä oli enää piilosilla
Korpelan väen kanssa. Se näytti vaan punaista reunaansa taivaanrannan
takaa ja upposi sitten taas piiloihinsa.
Joutui jo joulun-aika. Kuuraisten öisten koivikoiden keskellä
kohosivat Suomen sadat kirkot jouluvalaistuksessa. Ne paloivat
kuin talviset kokkovalkeat, rauhallisina, kirkkaina. Kuura kimelsi
koivujen oksilla, ylhäällä hohti tähtivaippa. Pakkanen ritisi puissa
ja kulkuset helisivät lumisissa korvissa. Silloin tällöin paukahti
metsässä pakkasen vasama.
Kahdeksantoista vuotta oli kulunut siitä, kun Harhama oli viimeksi
ajanut kotimaansa metsässä joulukirkkoon. Se muisto tuikahti nyt
hänessä kirkkaana aamutähtenä. Hän muisti, miten hän silloin
pikkuisella mustalla laski kilpaa hovin ruskean kanssa. Ja aivan
odottamatta heräsi hänessä halu uudistaa nuoruutensa rakas muisto.
Kulkuset soivat niin soreasti, kun hän kirkkoreessä muun väen kanssa
ajoi öisin metsän läpi. Se oli talven runoutta Korpelan erämaassa.
Ja kun sadoilla kynttilöillä valaistu kirkko äkkiä leimahti kuuraisen
metsän keskeltä ja hevoset hirnuivat ja iloiset joulukulkuset soivat,
avautui hänen eteensä koko lapsuutensa onnen aika muistoinensa.
Se avautui valoisana, tyynenä, kuin kirkkailla, savuamattomilla
nuotiotulilla siroteltu vaarainen, rauhallinen maisema. Sieltä
täältä puikahti joku lapsuuden muisto, metsälampi, joka heilutteli
päivän kuvaa syvyydessänsä. Näkyi päivän rinteitä, joilla riippuivat
punaiset mansikkaliepeet, näkyi pieni joki, jota myöten kirkkovene
solui Kuikan koskea kohti, pyrkien sen kautta Kirkkoniemeen päin.
Se oli se aika, jolloin jumaluuden kysymys ei vielä hänen rintaansa
tulihiilenä polttanut.
Kirkko oli täynnä väkeä. Pappi saarnasi: "Minä ilmoitan teille suuren
ilon: Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus,
Herra Davidin kaupungista."
Ja Korpelan koruton väki kuunteli sitä sanomaa, kuten entiset
paimenet. Siitä näkyi nytkin vuotavan valoa, kuin kirkkaasta
kointähdestä. Tuskat sammuivat, mielet rauhottuivat. Harhama näki
kaikkialta pelkkää joulukynttilöiden valoa. Ja Jeesus alkoi polttaa
taas häntä. Hän piteli Sitä, kuin tulista hiiltä kädessänsä. Pappi
jatkoi:
-- "Hän on tullut köyhiä virvottamaan, Hänen tulonsa ilmotettiin
köyhille yksinkertaisille paimenille, eikä maailman viisaille ja
rikkaille."
Ja pienet urut soivat ja yksinkertaiset kiittivät Jumalaa siitä
suuresta armosta veisaten "Kunnia Jumalallemme!"
Ja yhä armaampi valo vuoti siitä ikuisesta tähdestä ja Harhama oli
huomaavinansa, kuinka Korpelan raatajien elämä kirkastui ja kietoutui
taivaallisen rauhan sumuihin.
-- "Jumalan karitsa, Sinä joka pois otat maailman synnit, armahda
meitä!" -- veisasi pappi.
Ja tuntui, kuin olisivat armonlähteet auenneet, ja niistä alkanut
tulvata raikas vesi, jota väsyneet raatajat joivat täysin siemauksin,
virkistyivät, rauhottuivat ja veisasivat kiitosta Jumalalle "Sinä,
joka otat pois maailman synnit, armahda Sinä meitä, armahda, armahda,
armahda!" -- nousi kaikkialta kirkon holviin ja sieltä taivaan ja
maan Jumalalle.
Mutta Harhama paloi tulena.
Ja kun hän ajoi kotiansa ja päivä vaaleni ja tähdet sammuivat,
avautui hänelle taas se ijäinen jumalatulensa. Se paloi kaukana,
jossain äärettömyyden rantojen takana, ikuisissa hämärissä, ja
sen ympärillä lenteli kaikenhäviön mustasiipilintu. Se valaisi
rannattomuuden taustaa ja sillä taustalla häämötti taas kuoleman
terävä luukynsi.
Hän hapuili teostansa, mutta tuntui, kuin olisi joulukirkossa sen
runorihmat sotkeutuneet ja taas ilmestynyt joku aukko. Hän seisoi
siinä asiassa oman itsensä tiellä. Hän ei siis voinut siinä tarttua
mihinkään petokseen, ei väkivaltaan, sillä jokainen semmoinen yritys
terotti vaan kuoleman kynttä, jossa hän kiemurteli ja josta hän
koetti pelastua. Kaikki revontulet himmenivät taas ja epäilyn musta
yö liikkui pohjattoman syvyyden päällä...
* * * * *
Elämän yhdet kynttilät syttyivät, toiset sammuivat... Yöt
syttyä-tuikahtelivat päiviksi, päivät sammua-tupsahtelivat öiksi,
ijäisyyden silmä tuskin ehti erottaa niiden syttymistä sammumisesta.
Kaikki oli sille yhtä harmaata, kuin nopeasti pyörivässä pyörässä eri
värit.
Tuskin olivat joulukynttilät kirkossa sammuneet, kun toisaalla
syttyivät tulet. Ritovaaran Mikko oli valaissut suuren pirttinsä ja
Korpelan väki kokoontui nyt sinne. Oli nimittäin levinnyt huhu että
Viikin väki punoo taas juonia haudatakseen kansan vapautus-asian
ja pitääkseen vallan edelleenkin käsissään. Harhama oli nimenomaan
kutsuttu tähän kokoukseen. Ritovaaran Mikko, joka puhutteli Harhamaa
nyt ensi kerran, löi häntä olalle tervehdykseksi ja lausui:
-- "Te kuulutte olevan meidän miehiä, niin ajateltiin, että jos Tekin
tulisitte kokoukseen."
Se kokous oli ensimäinen, jolloin Korpelan miehet _itse_ tarttuivat
asioittensa ohjaksiin. Kokous muistutti Suomen pakanuuden ajan
yhteisiä käräjiä. Se oli koruton, jyrkkä ja suora. Sakean
tupakansavun seasta näyttivät hattupäät, känsistyneet miehet
entis-ajan harmailta, jykeviltä hengiltä, jotka olivat nousseet
kivikon koloista ja kokoontuneet kansankäräjille.
-- "Herrat kuuluvat rupeavan metkuilemaan sen äänioikeus-asian
kanssa. Aikovat muljauttaa taas omiin käsiinsä kansan rahapussit", --
puhui Hautavaaran Kustaa.
-- "Metkuilkoot vaan!... Kyllä ne ohjakset sieltä vielä heltiävät.
Ne luulevat voivansa meitä nenästä vetää, mutta kyllä se suomalaisen
susi jo koiranraadon haistaa. Suomalaisuuden susi tässä maassa
viimeksi ulvoo", -- virkahti vanha Ritovaaran Mikko savun seasta.
Harhama riemastui. Hänestä tuntui että maailmankurjuus herää
tuntemaan jumaluutensa. Valtaan pyrkiminen oli sen ensimäinen
elämän-oire, jumaluutensa tietoisuuteen havahtumisen ensi ilmiö.
Tupakansavusta pimeä pirtti tuntui siltä maailmanpimeydeltä, jossa
luomiskertomuksen mukaan Jumalan henki heräsi luomispäivänä ja
lausui: "Tulkoon valkeus!"
Keskustelu jatkui harvasanaisena, katkonaisena. Vallan kultaomena
kieriksi ja välkkyi läheisenä, houkuttelevana.
-- "Onhan tuo kivimäestäkin saatu urakka, eikö tuota saatane
herravallastakin", -- murahti taas joku savupilvestä.
Jäykät miehet näyttivät karaistuilta karhuilta, joille voimankoetus
oli huvia. Turtolan Juho jatkoi:
-- "Kyllä siinä on vielä kiskomista... Ruotsalaisten herrojen hampaat
ovat tämän maan kamarassa lujemmassa, kuin tervaskannot... Ei niitä
pakanoita saa siitä vähällä karistelemisella pois karisemaan... Mutta
kun otetaan kerran kovalle, niin täytyy niiden lähteä..."
Vanha sortovalta oli loihdittu savun sekaan. Joukossa oli vanha
Peltovaara, joka oli nuorena itkien kääntynyt vieraskielisen
koulun portilta, koska ei ymmärtänyt sen kieltä, ja jäänyt pois
opintieltä, koska ei ollut suomalaista koulua. Siellä oli paljon
muita, jotka olivat saaneet tuntea vieraskielisten herrojen sortoa
ja halveksimista ja nousseet hengessänsä sitä vastaan, kuin karua
luontoa ja Pohjolan luonnonvoimien raakuutta vastaan. Vanha,
ylevän-näköinen Peltovaara lausui:
-- "Siksipä ne ovatkin jo tämän maan kalunneet niin koleaksi, että
ei täällä ole enää kohta jälellä muuta, kuin kalliot ja herrojen
hampaat..."
Miehet, jotka olivat niin monesti nähneet vieraskielisten herrojen
hampaita, tunsivat niiden jo luitansa kalvavan. Hautavaaran Kustaa
katkaisi pitkän vaitiolon:
-- "Kun niiden pirujen hampaat olisivat edes ihmisellisiä, mutta kun
ovat pahempia, kuin karhun hampaat... Karhukin toki ymmärtää pitää
miestä miehenä ja syötäväänsä lihaa lihana, mutta nämä meidän herrat
ensin syleksivät talonpojan ja sitten alkavat sitä järsiä..."
Savun seasta välähtelivät vihaiset silmäykset. Harhama nautti siitä.
Joukkotunne nousi virraksi ja hän keinui sen pinnalla. Turtolan Juho
katkaisi taas hiljaisuuden lausuen:
-- "Niin... Suomen ruotsalaiset herrat ensin likaavat ruokakuppinsa
ja sitten syövät siitä likojansa... Ilkiöt!..."
Joukko-ihmisen tunteet nousivat, mutta ei ainoakaan kasvonvärähdys
osottanut sitä. Kaikki oli tyyntä, rauhallista, miltei äänetöntä.
Joukko näytti ikivuorelta, joka tuntee voimansa ja arvonsa ja vähän
huolii pinnallensa tipahtelevista sylkipisaroista. Se oli joukko
oikeaa työn aatelia, Suomen parasta, sen valioväkeä, muinais-ajan
viimeistä perintöä. Ritovaaran Mikko jatkoi:
-- "No, kyllä ne lakkaavat... Tartutaan vaan asioihin miesvoimalla,
niin kyllä ne muuttuvat... Olemmehan me painineet kivimäenkin kanssa
ja eivätkä siinä painissa ole vielä meidän housut tutisseet..."
Niin jatkui harvasanainen keskustelu. Harhama ihastui. Hänestä näytti
Korpelan karkea väki Jumalien joukolta, joka luottaa ainoastaan omaan
itseensä, uskaltaa vaikka mitä, painii huviksensa kivimäen kanssa
kuin karhu, joka huviksensa vierittelee kiviä. Kaikki suureni ja
jumalistui hänen silmissänsä. Kaikessa näki hän ihmisessä piilevän
jumaluuden piirteen, joka nyt alkoi herätä itsetietoisuuteen.
Kokouksen lopussa puhui taas Harhama: "Katsokaa!" -- lausui hän.
-- "Katsokaa eteenne! Teitä on tässä maassa pidetty ihmisinä
ainoastaan saatavien maksu- ja veronkantopäivinä, jolloin on ollut
kysymys teidän jyväsäkistänne. Nyt taas, kun on kysymys vallasta,
kumarrellaan teille. Älkää antako herrojen itseänne kahvikupilla
pettää, älkääkä myökö pappiloiden nisupalasta esikoisuuttanne.
Kulkekaa nyt omin päin! Pitäkää tarkasti silmällä johtajienne toimia,
sillä muistakaa: Joka johtaa se myös hallitsee!"
Lopuksi kokous lähetti Korpelan edustajalle sanan: -- "Seiso lujana!
Koko Korpela seisoo takanasi, kuin vuori. Kansa valtaan! Nurkkaan
herrasviulut ja suomalaisuuden susi ulvomaan! -- se on Korpelan
tunnuslause."
Harhama oli nyt kokonaan sitoutunut Korpelan väen heräämiseen.
Uusi solmu oli solmiutunut taas hänen ja Korpelan väen väliseen
siteeseen. Molemmat olivat jo yhtä. Korpelassa alkoi silloin voimakas
henkinen elämä, jonka keskuksena oli Harhamala. Siellä puhuttiin
tulevaisuudesta ja nykyisyyden kumoamisesta. Kansa oli hereillä,
Harhaman iloksi. Mutta kun häneltä joku kerran kysyi: "Kumpi niistä
_uusista_ on sitten oikea, sosialismi vaiko tämä entinen?", -- ei hän
voinut vastata. Kumpikin oli hänelle epäilyn pehmeä muta ja hän ei
voinut muuta vastata kuin:
-- "Kun on valta käsissänne, polkekaa silloin sille kivelle, jonka
luulette kannattavan!"
Itse hän polki vuoroin yhdelle, vuoroin toiselle, upposi aina
ja nousi yhdeltä epäilyltä toiselle. Niin monet peruskivet oli
kieritelty hänen astuttavakseen ja hän hapuili niiden seassa.
Jokainen petti ja hän rämpi taas tutussa mutasuossansa: epäilyssä.
Yhteiskunnalliset epäilyt olivat hänelle myös jo tulleet
tois-arvoisiksi joutaviksi. Kaikki kieppui nyt teoksen ympärillä.
Muutamana päivänä matkusti hän Terijoelle ottamaan vastaan Zaikon
testamenttaaman perinnön, turvataksensa lapsen, joka oli tulossa.
Samalla siirsi hän sanotun perinnön rouva Esempiolle, ehdolla, että
se saisi kasvaa, kunnes hänen kuolemansa johdosta, tai muuten,
puutos pakottaisi sitä käyttämään. Venäjälle palaamisen ajatus oli
nyt rauennut. Uudet velvollisuudet sitoivat häntä nyt Korpelaan.
Uusi elämä avasi siellä syliänsä. Kauvan kaivattu rauha helotti
kotona, kuin kukka akkunalla. Elämäntyö odotti alkuansa. Sen jokainen
langanpää oli jo käsissä... Jotakin vaan puuttui, kunnes taas nousi
se ainainen pahatauti ja hävitti kaikki.
* * * * *
Täysi talvi oli jo tullut. Korpelan kujaset olivat lunta
kukkuroillaan. Harhamalan onnenkuusi seisoi lumi-ukkona, kinos joka
oksalla. Koivu hohti jäähelyissä, hanki kylmänkahleissa. Lepikkö
oli kuuralla koristettu. Pakkanen oli purevimmillaan, revontulet
kirkkaimmillaan. Taivaan koko pohjoinen kupera paloi joskus tulena.
Voimakas ja puhdas on Pohjolan talvi.
Korpelan miehet ryskivät, kuin peikot metsissä tukki-, purila- ja
tervastöissä. Metsä rytisi miesten käsissä, pienet, jäiset kuuset
paukkuivat poikki ja metsien kinoksien sisästä nousivat tervaskuormat
tielle, kuin maan alta.
Talven valta ei lannista Korpelan väkeä. Se elää kinoksessakin, kuin
kala vedessä.
Vanha torppari Timo väänsi uutistorppansa rakennuksen kanssa.
Päivät hän kävi korvessa vieraassa työssä leipäänsä ansaitsemassa,
ehtoopuolen auttoi Annikkia, ja toisten levätessä valmisteli
torpan rakennuspuita. Kaatuvista kuusista vyöryivät lumikinokset
jättiläisen ohkaiselle puvulle ja ruumiista nouseva lämpö sulasi sen.
Likomärkänä, tai pakkasen jäätämällä palasi hän iltaisin kotia, ja
kun työt siellä oli tehty, istuutui tyytyväisenä takalle vaimonsa
viereen.
Mutta joka päivä oli hänellä uusi koettelemus:
Häneltä kuolivat nyt viimeiset elukat. Hevonen oli myyty, lehmä
kuoli. Vaimo itki ja puheli:
-- "Timo! Milla sitä nyt eletään?... Millä tuvan hirret vedetään?"
-- "Olenhan minä ennenkin itse hirsikuormia vetänyt", -- lausui Timo.
Muuta ei hän vastannut. Hän otti virsikirjansa ja luki siitä lukunsa.
Aamulla nousi hän sitten ylös Annikin vielä maatessa, keitti hänelle
kahvin ja läksi itse korpeen, laati hirsikuormansa, nosti sen
hartioillensa ja veti jokirantaan. Hän teki taas täst'edes itse
hevosen ja miehen työt, kuten oli tehnyt nuoruudessansa.
Niin suurena ja nurkumatta astui Timo taas Herran Jumalansa
pihteihin, nosti hartioillensa Sen hirsikuorman. Hän oli työn aatelin
suurin, maansa ensimäinen.
Kerran istahti hän väsyneenä, puhellen Harhaman kanssa. Mielessä oli
jotakin, vaikka se ei näkynyt muille. Puheen lopussa lausui hän:
-- "Kyllä se tuo elämä on _kova koulu_."
Mutta oitis lisäsi hän:
-- "Sen koulun kun mies käy, niin kyllä sitä mies tulee jos
tullakseen... Eikä joudu mies tyhjästä hätään, kun on sen koulun
todistus taskussa..."
Hän vaikeni, istui hirsitaakallansa, märäksi hiostunut tukka otsalle
solahtaneena. Hän näytti muistelevan niitä monia oppitunteja,
jotka hän oli istunut elämän koulussa. Hänessä oli jotain
yli-inhimillistä, jaloa, suurta, voimakasta. Harhama värisi hänen
edessänsä, tmi hänestä itseensä jotain huumaavaa, voimakasta, rohkeaa
ja polvistui hänen eteensä hengessänsä. Hän oli hänestä saanut
viinakulaukseksen sitä suuruutta, jota hän janosi, kuin kypsynyt
kohtu hedelmöitymistänsä.
Kauvan istuivat molemmat miehet äänettöminä. Timo suureni
työn-aatelina, Harhama hänen oppilaanansa. Viimein nousi Timo, väänsi
hirsitaakan selkäänsä ja kylki auki astui hän taakkoinensa Korpelan
hankien halki, kuin kruunupää jättiläinen, suuri työnruhtinas,
kansansa ensimäinen, Harhaman ihaillessa hänen suuruuttansa ja
voimaansa.
Ja yhä suurempana, kirkkaampana ja jalompana kohosi maailmankurjuus
Harhaman eteen, yhä kiehtovammin kutsui se häntä avuksensa ja yhä
hartaampana nöyrtyi hän sen edessä. Kun Timon piti maksaa papinvoit
ainoasta ehtyneestä lehmästä ja Harhama ensin kuuli, raivostui hän
ja hänen henkensä nousi taas täysin voimin sitä Jumalaa vastaan,
joka nostaa hirsikuorman miehen hartioille ja kiskoo sen viimeisen
voikilon upporikkaalle papillensa.
-- "Peto!... Peto Hän on!... Pappien peto!... Niiden vesisieni, jolla
imevät köyhien hien", -- mutisi hän ja hänen vihansa kääntyi samalla
pappia kohtaan. Sielunsa kaikella voimalla ryhtyi hän viimeistelemään
sitä Jumalaa, joka ei Timolta kiskoisi enää veroa. Hänen teoksensa
aatteeseen kantoivat kaikki asiat uutta virikettä. Hän valmistui joka
hetki.
Ja kun Harhamalan pirtissä taas takkavalkea paloi ja mielet
leimusivat kilpaa sen kanssa ja loivat uuden ajan kuvia, istui Timo
äänetönnä. Kun miehet puhuivat niistä uusista rikkauksien lähteistä,
mitkä yhteiskunnallisten parannusten toimeen pano avaisi Korpelankin
väelle, lausui Timo harvakseen:
-- "Kun sitä tuota maata oikein miesvoimalla raataa ja lannottaa,
niin kyllä sitä ihminen leivässä pysyy..."
Harhama oli silloin sanaton. Työn jättiläinen seisoi hänen edessänsä
hirsikuorma selässä, suurena, kuin kuningas. Ja entistä palavammin
halusi hän nostaa sen kuorman pois, tasata sen painon toisten kesken.
Maailman köyhät pukeutuivat hänen silmissänsä jumaluuden värivaippaan
suurina, mutta apua tarvitsevina. Ja entistä hartaampana laskeusi
hän niiden eteen polvillensa, nosti ne olemuksessansa jumaluuden
istuimelle...
Niiden tapausten johdosta johtui Harhama usein erikoisemmin
ajattelemaan Timon kaltaisten torpparien asemaa. Kerran hän
sattumalta puhui tästä rouva Esempiolle. Puhe johtui silloin
Riuttalan talon torppareihin, rouva Esempion entisiin alustalaisiin.
Rouva Esempio kertoi hänelle niiden elämästä surullisia kohtia,
avoimesti kuin vanhaa tarua. Niitä oli kiskottu ja rääkätty työllä.
Vielä aivan viime vuosina olivat röyhkeät Riuttalan isännät niitä
kurittaneet omin käsin ja maksaneet sitten aina taksan mukaan.
Huoneeseen laskeusi silloin raskas äänettömyys. Hornan luolassa
ja Nikolain kotona kylvetty vihan tuli leimahti Harhamassa ilmi
liekkiin. Hän salasi sen, ettei loukkaisi Riuttalan talon syytöntä,
viimeistä riuttalasukuista haltijaa, rouva Esempiota. Mutta kun ilta
tuli ja muut menivät jo nukkumaan, istuutui hän pöydän ääreen ja
kirjoitti lennokkaan, Riuttalan torppareille osotetun paloartikkelin,
jossa hän kehotti heitä nousemaan sortajiansa ja rääkkääjiänsä
vastaan. Kumouksen henki sai hänessä uutta virikettä. Se lämmitti
häntä itseänsäkin. Hänen sielunsa vetäytyi taas täyteen vireeseen,
nousi kuin puristettu nyrkki. Mihin hän tarttui, siitä otti hän sen
äärimäisen sävelen. Ja sitten seurasi tulikirjoitus toistansa. Mitä
hän kosketti siitä sieppasi hän äärimäisen. Kielikysymyksessä hän
kirjoitti: "Koko viulu suomalaiseksi! Mutta kansallinen vapautus
ei riitä", -- jatkoi hän. Loppusana on: "Köyhät vapaiksi rikkaiden
orjuudesta! Virkamiehille täysi työ ja ainoastaan sitä vastaava
palkka!"
Ja hän veisti sielustansa kirjoituksen toisensa perästä saadakseen
joukot hereille, pudotteli niitä kuin lastuja. Ne olivat usein
räiskyviä, palavia tulisoihtuja, mutta muutoin kelvottomia,
kyvyttömiä. Hän kirjoitti kansan-omaisella kielellä, että se
pystyisi. Hän ei saanut syntymään mitään luettavan arvoista, jos se
vaan ei ollut hänen teostansa. Hän oli kaiken itsensä sitonut ja
pannut sen runoihin. Hän itse tiesi sen, mutta ei huolinut siitä, ja
kirjoitti, kuin itseänsä uhmaten. "Kun joukot kerran heräävät", --
ajatteli hän -- "suorittavat ne lopun. Ne ottavat kivikuorman pois
Timon hartioilta ja ruoskan Riuttalan röyhkeiden isäntien kädestä."
Hän polvistui köyhyyden edessä, mutta samalla kiehtoivat häntä myös
kunnianhimon ja kiitollisuuden häilähtelevät verikäärmeet sanoen:
"Kaiken tämän saat, jos vaan olet harras..."
Mutta kun taas tuli kysymys sen uuden luomisesta, silloin laskeusi
hän siipirikkona maahan. "Sosialistinen, vaiko porvarillinen pohja?"
-- oli se hänelle edelleenkin "isän ja äidin" suuri kysymys, elämän
pohjaton liejukko, ja se asia oli hänelle enää pölyä. Sokea halu
kirjoittaa teos oli kaikki kaikessa.
Talven oli Pohjola takonut miestä, iskenyt hartiaväellä. Se oli
takonut Harhaman mielikuvitusta loistavilla revontulillansa,
metsiensä synkkyydellä, ja karaissut hänet pakkasiensa puremilla,
Korpela oli häntä takonut omalla esikuvallansa, Annikilla ja Timolla.
Salassa teki hän henkistä työtä, valmisti teostansa samalla tarmolla,
millä Timo väänsi kivikossa. Timo oli hänelle esikuvana, valoi
tarmoa häneen. Ja samalla oli hän koonnut uusia piirteitä luotavana
olevallensa Jumalalle: Maailmankurjuuden oli hän korottanut ainoaksi
apua, _palvelusta_ tarvitsevaksi Jumalaksi. Sillä hän oli Korpelan
köyhissä nähnyt ainoastaan hyvää. Hän oli katsellut heitä omilla
silmillänsä, nähnyt jalon, ollut huonolle sokea...
Ja Pohjolan suuresta luonnosta, sen revontulista, palavasta
tähtitaivaasta, metsien synkkyydestä ja rauhasta, oli hänen
mielikuvituksensa saanut uudet, pitemmät siivet. Tekeillä oleva
jumaluuden henki suureni sitä mukaa. Hän haihatteli sen kanssa
äärettömyyden rajoilla, eli sen seurassa ijankaikkisuuden viime
hetkinä...
* * * * *
Kevät ripsehti jo lepissä. Se valkaisi öitä, kirkasti päiviä, sulatti
kinosta. Se koristeli Harhamalan räystäät jääpuikoilla. Pöllö istui
kaivonvintin päässä. Pihlajan oksat nuokkuivat varpusparvien painosta
ja kuusen latvassa keinui harakka.
Mutta Harhamalassa kukki nyt Harhaman odottama, kaipaama tyyni rauha,
kodin suuri rauha:
Sisällä kukkii se rauhallisena, kuin lumme laineella, tai kuin
kukkiva kanerva aholla. Ajan säikeet juoksevat loimina niisiin ja
suortuvina soluvat niihin päivät puuhiilensä, illat askareinensa.
Päivä nousee ruskoisena tumman kuusikon takaa. Uni häipyy hämärän
kanssa. Annikki tulee maitokannuinensa. Kahvi kiehuu liedellä.
Annikki kertoo kylän kuulumiset. Lorut loppuvat. Kahvi on juotu.
Annikki lähtee kotia ja lausuu:
-- "Jumala siunatkoon rouvaa, joka on tullut tuomaan meille hyviä
tapoja, mieliin iloa, köyhille apua. Jumala siunatkoon Harhamaakin!..."
Päivä nousee jo ylemmä. Koti kukkii kauniimpana. Lattialle on
levinnyt päivänpaiste, puhtautta pöydälle ja mieleen työnrauha. Kuka
voi liata kodin, jota vaimo vartioi?...
Päivän askareet soluvat rauhallisina. Keittiössä häärää uskollinen
Eeva, Timon tytär, Harhamalan palvelija, Harhaman miltei silmäterä.
Hän kietaisee hihansa puolikäsivarteen ja alustaa taikinansa.
Vehnästaikina nousee. Kahvi kiehuu. Koti on yhtenä rauhana...