Vanha Timo kopisti porot piipustansa, pani käsivartensa ristiin
polvillensa ja lausui:
-- "Elämä on kuoleman kukkanuppu... Kun se kukaksi puhkeaa, niin
loppuvat vaivat ja saa ihminen elää omassa kukassansa, kuin
mettiäinen puna-apilassa..."
Ja hiukan ajateltuansa lisäsi hän:
-- "Kun sitä elämää niin ajattelee, niin ei ole nurkumisen syytä...
Sen palkka on niin suuri ja varma..."
Harhaman silmissä nousi Timo suureksi, ihmiskuninkaaksi,
jättiläiseksi, joka miehekkäänä astuu kuoleman kouriin, tunnustaen
sen valtaa ja voimaa rauhallisena, mieli tyynenä. Hän ihastui
jokaiseen, joka kykeni pitelemään elämän ja kuoleman kysymystä,
kuin seppä pihdeillä rautaa. Ainoastaan semmoisia piti hän
täydellisesti ihmisinä. Timo näytti hänestä yhdeltä niistä hyvin
harvoista valituista. Hän katseli jo Timon jättiläisvartalosta jotain
jumaluuden piirrettä, tai sen vivahdusta.
Kuolema seisoi yhä äsken puraisemansa elämän lihapala hampaissa, ja
väki kumartui sen edessä. Annikki pyyhki taas silmäkulmansa ja lausui
hiljaa:
-- "Eihän se elämä vielä siihen lopu... Kun päästään 'sinne', niin
alkaa ijankaikkinen elämä..."
Kaikki ajattelivat hämärää ijankaikkista elämää. Harhama katseli
taas ruumista, sen kurttuisia kasvoja ja laihtuneita huulia, ja
mietti, että miten se kaikki on mahdollista, kun jo _maanpäällä
eletty elämäkin_ on päättynyt niin kurjasti, kun se on raihnannut
ja raiskannut koko ihmisen. Arkku näytti hänestä elämän avatulta,
irvistelevältä kidalta. Vanha Timo jatkoi taas puhetta:
-- "Niin se on... Kun ihminen pääsee kuoleman elämää elämään, niin ei
elämä lopu... Ei tule toinen kuolema tautinensa ja muine koruinensa
ja katkaise miehen päiviä..."
Harhama katseli Timoa, sovitteli hänen sanoihinsa filosofisia
mietelmiä ja mielikuvia, ja silloin alkoi Timo yhä enemmän kirkastua
joksikin suureksi, joka piteli elämän ja kuoleman kysymystä tottunein
käsin, kuin suuri mestari. Hän kuvitteli kuoleman, Timon sanojen
mukaan, kulkevan kylmänä, elottomana luurankona, koruina ja helyinä
rutto ja vanhuus ja taudit. Hän hapuili Timossa entistä kiihkeämmin
jotain salaperäistä, kuten tarujen jättiläisestä. Laurilan Aapo
jatkoi puhelua, lausuen:
-- "Kyllähän kuolemalla elämää riittää, kun vaan jaksaisi
valmistua..."
Hautajaisväki mietti sitä valmistumista. Kuoleman silmät näyttivät
jo vilkahtelevan. Timon hartiat kumartuivat syvemmälle ja hän lausui
harvakseensa:
-- "Kyllä se elämä pitää valmistamisesta huolen... Ei se päästä
ketään sinne ennen aikojansa... Se on semmoinen kukan kasvattaja,
että ei anna kuolemankukan puheta nupustaan liika aikaiseen..."
Kun kaikki taas vaikenivat, lopetti Timo hetken kuluttua:
-- "Se ei halua viedä kuolemalle keskentekoista työtä..."
-- "Kyllähän tuo elämä on sinuakin valmistanut ja muistanut
koettelemuksillansa", -- huokasi Annikki.
Kaikki hartiat tuntuivat kumartuvan alemma. Jokainen muisti, miten
ankarilla kourilla elämä oli heitä valmistanut Korpelan kivimäessä.
Monesti oli usea tuntenut, että hän olisi valmis ja halukas
puhkeamaan kuolemankukaksi. Harhama tajusi ne ajatukset ja värisi ja
vapisi elämän ja kuoleman kysymyksen kynsissä.
-- "Elämä on armossaan nähnyt hyväksi nostaa joskus kivimäen ihmisen
hartioille, ettei sen tekisi mieli jäädä tänne ijankaikkisesti
elämään ja että olisi mieluisempi lähtö", -- lopetti Timo...
Kaikki maailman kalmat juoksivat Harhaman olemuksen läpi Timon
filosofiaa kuullessansa. Hän muisti paroonitar Lichtensteinin sanat
elämäntarkotuksesta ja huomasi ne samoiksi, kuin Timon lausumat.
Ja silloin leiskahti hänessä outo ajatus: Hän kuvitteli Timoa
maailmankurjuuden edustajaksi, jonka hartioille elämä on latonut
kivimäet, puristanut niillä hänestä pois huonon ja jalostanut
hänet suureksi jumalaihmiseksi. Salamannopeasti alkoi hän punoa
siitä teoksensa luonnokseen uutta lisäjuonta. Maailmankurjuuden
jumalallisuus räiskähti hänessä esille loistavana revontuliryöppynä.
Ja kuolema irvisteli yhä hänen silmiensä edessä, hampaissa pala
ihmis-elämää.
-- "Mitäpä siinä on... Naulataan kansi kiini ja annetaan kuoleman
saada omansa", -- lausui viimein Timo, asettaen ruumis-arkun kannen
paikoillensa, sulkien sillä kuoleman kidan.
Naiset kuivasivat silmänsä, miesten hartiat kumartuivat alemma
ja kuolema seisoi vaunuissansa, ajaen voitokkaana pitkin suuren
elämänkäärmeen harjaa.
Musta syys-yö ammotti, kuin avattu ruumis-arkku, kun Harhama palasi
kotiinsa. Kalman mustat liinat tuntuivat häilähtelevän kaikkialla
ja sen hallainen hengitys jäyti koko luontoa. Hän kyyristyi sen
valtikan painoa tuntien, kuin mato pihdissä. Hän hapuili pelastusta
ja sai käsiinsä ainaisen olenkortensa: teoksensa. Sen sivuilta
purskahtelivat taas revontulet ja niiden valossa hohtivat hänen
suunnittelemansa jumaluuden vertauskuvat ja sen kehittäjät: rouva
Esempio ihmishyveen edustaja, ja maailmankurjuus, se ainoa, jolle
tehty palvelus on Jumalalle tehty. Ja maailmankurjuuden kuninkaana
seisoi jo Korpelan jättiläinen, kovia kokenut Routalan Timo.
* * * * *
Pohjolan talvi lannisti kesän viimeisiä voimia. Öisin se jo tarttui
joskus viholliseensa kovin, rautaisin kourin. Timo väänsi yhä
kivimäessä ja Harhama kuokki ahoon perunamaata.
Kapan-ala perunamaata oli jo kaivettu louhikosta, takka valaistu ja
saunan kiuvas korjattu, kun Harhama sai rouva Esempiolta kutsun tulla
häntä noutamaan, ensin kesäasunnosta ja sitten majatalosta.
Rouva Esempion tulo oli kotiatulon päivä. Pihlaja oli pukeutunut
punasiin marjahelyihinsä, koivu koreili keltaisessa syyspuvussa.
Vanha haapa lepatteli keltaisissansa. Viheriän kotikuusen oksat
nuokkuivat kultaisen käpypainon alla, oravia tuuditellen. Saunasavu
kohosi rauhallisena koivun oksien alta ja vanha kaivonvintti katseli
totisena tulijaa. Kaikki on hiljaa. Nurmi kaipaa kukkiansa, lintu
kesää. Lehti ei liikahda, ei kuulu melu, vaan hymyilee erämaan suuri
kotiatulorauha. Jo lähestyvät rattaat Harhamalaa. Jo näkyy kodin
valkea pääty. Timo raataa louhikossansa, Annikki istuu työmaalla,
sukanneyle kädessä, ja parittain istuvat linnut varvuillansa,
keltalehtien seassa. Uutta kotia ympäröi kodin ja pesän, perheen ja
poikueen turva, luonnon suuri uskollisuus. Kaikki on puhdasta, kuin
neidon povi, johon ei ole vielä miehen käsi koskettanut. Kuusi antoi
tuoksunsa kuuselle, koivu koivulle ja kukin kukkanen omallensa. Lintu
ei eksynyt vieraan emon pesälle, ei vaimo vieraan viereen.
Jo ajoivat rattaat kujaa myöten, ohi pikkuisen mökin. Vaimo tuli
kotinsa hengeksi luonnon uskollisuuden ja puhtauden koskemattomille
maille, erämaahan, luonnon puhtaaseen pirttiin.
Jo kääntyivät rattaat kartanolle... Pirtin lämpö tervehti jo tulijaa.
Kaivonvintti narahti: Tervetuloa! Kotikuusi hymyili, näyttäen
käpyjänsä, talon onnen runsaana satona. Sekin lausui: Tervetuloa!
-- "Kiitos tulemastasi ja menneestä keväästä ja talvesta!" -- lausui
Harhama.
-- "Kiitos noutamastasi!" -- vastasi rouva Esempio, ja pirtin
puhtaita lattiapalkkeja katsellen lisäsi hän:
-- "En minä sure, että täytyi nyt teatterista erota -- sen tulevan
tähden -- sillä meillä on täällä puhdas näyttämö. Me näyttelemme
täällä elämän näytelmän todellisuudessa... Täällä on niin puhdasta..."
-- "Ja kun lähdemme milloin täältä pois, niin palkit jäävät vielä
puhtaammiksi, kuin ne nyt ovat, sillä ne jäävät _sinun_ hoidostasi",
-- lisäsi Harhama.
Rouva Esempio järjesteli tavaroitansa purkaen niitä matka-arkusta
ja Armiira kisaili juosten huoneesta huoneeseen. Puuhiensa lomassa
jatkoi rouva Esempio:
-- "Se jää puhtaana, kuin kottaraisen pesä... Kiitos että tunnet
minut!"
Elämän näyttämön esirippu oli noussut Korpelassa ja alkoi elämän
suuri näytös. Molemmat puristivat toistensa käsiä, kuten ne, jotka
lähtevät sille taipaleelle, joka on kulettava elämän ja kuoleman
terävien hampaiden lomitse. Harhama oli sitonut rouva Esempion
teoksensa juoneen, koko elämänsä niideksi, ripustanut henkisen
elämänsä sen niiden varaan. Hänen sairaloiseksi kehittyneessä
mielessänsä kuvastuivat suurena kaikki semmoiset tapaukset, jotka
hiukankin koskivat hänen teostansa, hänen elämänsä viimeistä
suortuvaa, ja siksi tuntui hänestä, kuin lähtisi hän, kuin
miekkailija rouva Esempion kanssa areenalle, kuolemaan vihittynä,
raivoavaa petolaumaa, kuoleman karjaa vastaan, ratkaisemaan elämänsä
ja kuolemansa kysymystä.
Tavaroitansa järjestellessä katsahti rouva Esempio tyttöänsä,
silitteli sen kiharoita, muisti sen odotettua perintöä ja lausui
Harhamalle:
-- "Laita nyt lapseni tähden niin, että ihmiset eivät saa suhdettamme
tietää!... Voithan sanoa, että hoidan talouttasi ja sinä kasvatat
lastani... Onhan se selitys oikeakin, koska olet luvannut lapseni
kasvattaa."
* * * * *
Palkeet puhalsivat ja vasarat heiluivat elämän työpajassa.
Ihmis-elämän suuren näkymättömän näytelmän tomuina pölisi
jokapäiväinen elämä näkyvine askareinensa, puuhinensa, huolinensa ja
tomuinensa.
Syksy löi jo routaan maankamaran, vaan vielä väänsi Timo
uudistorppansa kivimäessä, vastapäätä Harhamalaa, ja Harhama
perunamaalla. Mutta polvenkorkuiset paadet eivät tahtoneet totella
Harhaman käsivarsia. Ne istuivat paikoillansa, kuin kallio. Timo
jätti työnsä ja tuli naapuria auttamaan. Kivet kierivät palloina
hänen jättiläiskourissansa, joissa näytti riittävän voimaa pikku
vuoria vierittämään. Kerran hän, kieritettyänsä kiven Harhaman apuna,
istahti ja puheli, vanhoja asioita muistellen:
-- "Kerran Austraaliassa minä satuin kulkemaan tekeillä olevaa
rautatietä. Viisitoista ranskalaista ja engelsmannia vieritti siellä
kiveä pois tieltä, mutta eihän se mitä lähtenyt, vaikka ne sen
ympärillä nahisivat, kuin muurahaiset... Minä katsoin vähän aikaa ja
ajattelin: 'Pitää auttaa poikia'. 'Antakaas' -- sanoin minä, otin
kiven syliini ja kannoin koreasti pois..."
Hän keskeytti, istui kivellä hartiat kumarassa ja muistellen
nuoruutensa voimia ja voimannäytettänsä lopetti reippaana:
-- "Mutta kyllä englantilainen katsoi silloin, että mitähän
'natsuunaa' [kansallisuutta] tuo mies mahtaa olla..."
Harhama vaikeni. Hetken kuluttua lisäsi Timo:
-- "Tämä minun kylkeni oli jo silloin auki, mutta ei se haitannut
vielä niinä aikoina... Riitti vielä voimaa toisellekin antaa..."
Timon sanoista huokui taas Harhamalle jotain suurta ja
jumalallista. Hän näki hänet kulkemassa vieraalla maalla leivän
haussa, repaleisena, kylessä ammottava haava, ja semmoisena hän
astui tuntematonta miesjoukkoa auttamaan. Timo jatkoi korutonta
elämänviisauttansa:
-- "Elämä on semmoinen, että ihmisen pitää toistansa auttaa...
Silloin ikäänkuin panee rahansa pankkiin, korkoa kasvamaan... Se on
toiselle hyvä esimerkki ja me opimme sillä lailla toisiamme auttamaan
ja holhoomaan..."
-- "Niinhän se on", -- myönteli Harhama, jonka silmistä Timo näytti
kuninkaalta, maailmankurjuuden kruunupäältä jättiläiseltä, joka istui
nyt maasta vääntämällänsä paadella, kuin valta-istuimella. Timo
jatkoi:
-- "Tämä maa on niin suuri möhkäle, että ei sitä yksi mies jaksa
hallita, mutta kun siihenkin tartutaan miehissä, niin aina siitä
heruu jotain, kuin sitruunasta mehua, kun sitä puristaa..."
Hän vaikeni, mietti jotain ja jatkoi sitten:
-- "Ja kyllä sitä on saanut puristaakin... Minullakin on ollut
joskus kova pähkinä puristeltavana. Mutta siitä on hyvä, että elämä
on semmoinen pähkinä, että se ei suutu ja pahastu, vaikka sitä
kovastikin puristaa... Se iloitsee vaan siitä ja maksaa paremman
palkan, kuin hellävaroen pitelemisestä..."
Harhama katseli elämän kovakouraista puristelijaa, kuin
tarujen jumalallista olentoa. Timon ryysyt näyttivät hänestä
maailmankurjuuden jumalakaavulta. Hän aavisti todellakin löytäneensä
ihmisyydessä jumaluuden suuren hengen ja piirteen.
Timo nousi ylös ja lausui harvakseensa:
-- "Kun tarvitsette apua, niin pankaa vaan sana tulemaan!..."
Niin koruttomana pulppusi Harhaman eteen suuri ihminen tästä
voimakkaasta työn aatelista. Timo oli hänen edessänsä elävä, vanha
kirja, jossa joka rivi oli puhdasta, vanhaa viisautta ja joka
sivu koristettu miehuuden voimakasvärisellä kuvalla. Hän avautui
Harhamalle joka päivä uutena viisautena, joka ei kysynyt, tahdotko
minua oppia, vai etkö, vaan sanoi jyrkästi, kuin kivelle: Lue ja
tottele! Vaistomaisesti heräsi silloin Harhamassa taas voimakas
halu mennä kutsumatta Timon avuksi hänen kivimäkeensä, tehdä
kaikkensa Timon ja hänen veljiensä raskaan elämän helpottamiseksi.
Maailmankurjuus kirkastui hänelle Timossa jumaluuden hyveillä
varustetuksi: Se oli vaatimaton, armelias, auttoi toista, missä voi,
tyytyi itse vahaan, ei ottanut toisen omaa, vaan puristi itse kaiken
elämän kovasta pähkinästä. Siitä tuoksahtelivat Harhamalle jumaluuden
kaikki tuoksut. Hänestä tuntui, että Timo on hänellekin pannut
jotain pankkiin ja että hänen on nyt se maksettava. Hänessä heräsi
vaistomainen sairaloinen halu auttaa Timoa ja Korpelan muita miehiä,
jotka hän kuvitteli apua tarvitseviksi, kaikki erotuksetta, kuten
pakana kuvittelee jokaisen puun jumalaksi. Hän halusi tehdä jotain
elämän helpottamiseksi. Hänen omat käsivartensa ja varansa eivät
siihen kyllä riittäneet, ja siksi hän entistä suuremmalla innolla
päätti herättää Timon ja koko Korpelan väen _itsensä_ työhön raskaan
elämänsä helpottamiseksi. Hänelle oli taas tie selvä: herättää
tyytymättömyyden henki, kumouksen henki ja viha niitä vastaan, jotka
elävät kansan taakkana.
-- "Lopun tehkööt itse!" -- lopetti hän mietteensä.
Hän ei enää suunnitellut työtänsä yhteiskunnallisena, vaan
jumalanpalveluksena, teoksensa aatteeseen yhdistettynä.
Se oli maailmankurjuuden eteen polvistumista. Hän katseli
sitä maailmankurjuutta aivan samoilla silmillä, kuin pakana
puujumalaansa...
Elämä kehräsi rihmojansa. Kuumetautisen innolla etsi Harhama kaikissa
korpelaisissa ja etenkin Timossa jumaluuden vivahduksia. Ja mitä
hän kuumeisesti etsi, sitä hän myös löysi ja näki kaikkialla.
Maailmankurjuuden ryysyt värjäytyivät purppuraisiksi, se itse
kirkastui hänelle jumaluudeksi, kuin Kristus Kirkastuksenvuorella.
Kun iltasin syksyinen musta yö kieri kartanoilla, paloivat
takkavalkeat Korpelan tuvissa. Niiden valossa luki Harhama toisia
sivuja Korpelan suuresta elämän kirjasta. Hän näki vaimon palaavan
kotia miehensä työmaalta väsyneenä. Yhdessä oli hän miehensä kanssa
kantanut päivän raskasta kuormaa ja vasta miehensä kanssa palasi
hän kotiin. Mutta siellä odottivat häntä vielä äidin ja emännän
rasittavat toimet. Mies istahti jo väsyneenä takan luo, imeksien
piippunysäänsä, mutta vaimo otti itkevät kaksosensa syliinsä ja
ravitsi ne oman ruumiinsa niukoilla ravintoaineilla. Ensi kertoja
ajatteli Harhama ja käsitti, tätä näkyä katsellessansa, sen vaimon
äidintunteen suuruuden, mikä on pantu oikean vaimon ja naisen poveen.
Ja entistä jalommaksi ja puhtaammaksi kirkastui hänelle tätä nähdessä
myös rouva Esempion olemus vaimona ja äitinä.
* * * * *
Pohjolan revontulet nostelivat jo loistavia harjojansa taivaan
laidalla, ennustellen talven pakkasten tuloa. Ei koskaan ollut
Harhama niitä niin suuriksi kuvaillut. Niiden loistava värileikki,
niiden liekkien roiskahdukset tempasivat hänen mielikuvituksensa
lentoon, kulettaen sitä ikuisten jäätiköiden ainaiseen hiljaisuuteen,
ja maailman avaruuden äärettömyyteen häviäville rajaviivoille.
Hän loi mielessänsä kuvia alkuajan elottoman luonnon suuresta
äänettömyydestä ja sen silloisista maisemista. Joskus, kun taivas
oli se'es ja tähdet kiiluivat, kuin terävät salamankäret, pyysi hän
rouva Esempion mukaansa kävelemään, ihaili linnunradan suuruutta,
johtui sitä ajatellessaan alku-usviin, nebulooseihin ja lopulta aina
siihen suureen henkeen, jota vastaan ja jonka käsissä hän taisteli,
ja teoksen julkaisemis-aate sai silloin aina uutta virikettä. Siihen
aatteeseen, sen taustoiksi, sen runoväreiksi tarttui Pohjolan
suuresta luonnosta revontulien hohde, niiden vallaton punavärinen
räiske ja pärskähteleminen. Siihen tarttui häikäisevien hankien
valkoväri, ja pakkasen jääkylmä huounta. Kylmän helmikirkkaus
tarttui sen runoihin, viskautui niihin, kuin jalokiven välke
naisen paljaalle hipiälle. Kaikki kaunistui ja suureni ja laajeni
ja täytti huimaavalla karkelollansa koko äärettömyyden. Hän vaan
odotti aikaansa, ikäänkuin solmisi viimeistä suortuvaa. Aukko tuntui
pienenevän. Epäilys himmeni, peittyi, kuin tuli savuunsa. _Jotakin_
vaan puuttui enää, joka esti hänet alkuun pääsemästä...
Ja silloin, kun hän huomasi, että jotakin vielä puuttuu, hajosi
mielikuvitus, repeili, räiskähteli hajanaisiksi pärskeiksi. Se
pärskähteli silloin ympäriinsä ja melkein aina sattui se munkki
Pietariin, josta hän ei ollut koskaan puhunut rouva Esempiolle.
Joku outo tunne, jota hän itse ei käsittänyt, oli hänet siitä aina
estänyt. Ei hän myös sanallakaan paljastanut sitä sielunsa tautia,
jota hän poti lakkaamatta. Hän juuri kuin pelkäsi häpäisevänsä
ne, jos puhuisi niistä hänelle tai kenellekään. Itse hän siitä
vaikenemisestansa kärsi. Hän voi päiväkaudet kävellä edestakaisin
huoneessa, katse harhaili seinillä ja ajatus ja mielikuvitus tekivät
omaa työtänsä. Hänestä aina tuntui, ettei rouva Esempio jaksa siinä
asiassa häntä ymmärtää, on siihen sittenkin liian jokapäiväinen.
Heidän henkiset lahjansa eivät olleet Harhaman mielestä samat... Hän
pysyi taas henkisenä erakkona, vieraana omassa kodissansakin, ja loi
salassa Jumalaa, kehräsi varkain teoksensa loistavia runorihmoja...
* * * * *
Elämän näytelmä jatkui. Jokapäiväinen elämä pölysi sen riihitomuina,
tunkien itsensä elämän henkeen ja muodostaen sitä, kuin ravinto
elimistöä. Maailmankurjuuden jumalallisuus kirkastui Harhamalle, kuin
valkeneva päivä. Hänen elämänsä muodostui sen jumalanpalvelukseksi.
Niinä aikoina puhuttiin jo Korpelan takkavalkeiden ääressä uusista
asioista. Harhama oli puhunut miehille niin, että ne ymmärsivät.
Hän oli kehottanut heitä olemaan varuillansa nyt, kun uutta aikaa
luodaan, etteivät joutilaat jää edelleenkin isänniksi heidän
aittojensa kynnykselle. Kerrankin oli pirtti ollut pakaten miehiä ja
hän oli puhunut heille:
-- "Miehet! Ajakaa vieras pois aittanne kynnykseltä! Ottakaa aittanne
avaimet omiin käsiinne, muutoin vieras syö sen, mitä te maan
kamarasta kiskotte."
Miehet olivat silloin katsoneet häntä oudoksuen, sakean tupakansavun
seasta. He tiesivät, ettei Harhama, vaikka raatoikin kivimäessä,
ollut sittenkään heidän työryhmänsä varsinaisia työmiehiä. Heidän
etunsa voivat sen johdosta joutua ristiriitaan, mutta he näkivät sen
vallan-omenan, jota Harhama heille osotti. He vertasivat sitä siihen
pähkinään, josta he Timon kanssa olivat mehua puristaneet kivimäessä,
ja he ihastuivat ja tahtoivat vaihtaa pähkinänsä vallan-omenaan.
Ystävyyden ja luottamuksen luja side solmiutui Korpelan väen ja
Harhaman välille. Harhaman mieli sai siitä huomiosta uutta rohkeutta
ja intoa. Hän kirjoitti ja puhui Korpelan väelle aina entistä
rohkeammin, käyttäen semmoista kieltä, jota yksinkertaisimmatkin
näistä ymmärsivät Lopulta hän muuttui aivan palkeeksi, joka
lakkaamatta lietsoi Korpelan väkeen sitä tietoisuutta, että juuri he
ovat niitä _oikeita herroja_, he ovat niitä kansan ensimäisiä.
-- "Tämä on sitä oikeaa puhetta", -- lausui Ritavaaran Mikko
Harhamalle, kun oli kuullut hänen puhuvan, ja Laurilan korkeaotsainen
Aapo lisäsi:
-- "Niin se on. Kyllä sitä meidänkin, jos mieli elää, täytyy ryhtyä
puristelemaan muutakin pähkinää, kuin kivimäkeä, muuten menee kaikki
toisten suuhun..."
Silloin alkoi Harhaman mielestä Korpela herätä. Miehet keskustelivat
takkavalkeiden ääressä siitä tulevasta päivästä, jolloin vallan
kultaomena olisi jakamassa kullan välkettä ja rikkautta ja onnea
kansalle. Routa oli sulanut mielien kamarasta, kansa suli yhdeksi
Se oli eheää ja kovaa, kuin kivimäki. Olivatko ne tarvaalaisia
tai muita, se oli Harhamalle toistaiseksi samantekevää. Hän etsi
heissä vaan Jumalaa, maailmankurjuutta, jota palvella ja herättää
jumaluutensa tietoisuuteen, varovin käsin, alussa aivan viekkaudella,
ettei se outoudellansa herättäisi huomiota. Hän huomasi, että kansa
palvelee 'väärää' Jumalaa, käy kirkossa, astuen paljain jaloin, ja
pitää pappien palkanmaksupäivää juhlapäivänä...
Päivät kuluivat. Takkavalkeat loimottivat. Harhama herätteli niiden
valossa maailmankurjuutta jumaluutensa tuntoon. Hän kieritteli
kurjille vallan kultaomenaa, houkutteli sillä, osotti sen vääryyden,
jota he ovat saaneet kärsiä ja valmisti siten tyytymättömyyden
henkeä. Se oli hänen jumalanpalvelustansa. Hän ei kysynyt sitäkään,
_ovatko_ Korpelan karhumaiset miehet maailmankurjalistoa. Hän lankesi
niiden eteen sokeana, varmana, kuin pakana puujumalan eteen.
Näiden takkavalkeiden ääressä keskustellessa avautui Harhamalle yhä
uusia lehtiä Korpelan suuresta kirjasta. Hän oppi siellä tuntemaan
toisia Timon veljiä. Siellä oli korkeaotsainen Laurilan Aapo, joka
kirjan ääreen päästyään ei muistanut mennä nukkumaan, ennen kun uusi
päivä valkeni ja vaimo lähti heinäntekoon. Siellä oli Juho Turtola,
joka oli kerran päättänyt panna punamultaisen porokon kasvamaan
viljaa. Hän kertoi siitä Harhamalle:
-- "Kauvan niskotteli, ryökäle, mutta lopulta alkoi jo totella,
vaikka ainoastaan hyvin väkinäisesti... 'Paremmin pitää kasvaa!'
sanoin minä. Ja ei porokon auttanut muu, kuin totella... Niin purki
lopulta viljaa, minkä maasta sopi tulemaan. Mutta en minä vasta enää
mene porokon kanssa tappelemaan", -- lopetti hän kertomuksensa.
Mies oli seisonut porokkoa vastaan ja voittanut sen. Harhama katseli
puhujaa ihastuneena. Hän näki taas jonkun jumalallisen vivahduksen:
omiin voimiinsa luottamisen, sillä jumaluudella ei ole mitään
itseänsä korkeampaa, mihin turvautua. Turtolan Juho jatkoi:
-- "Kyllähän elämä on kova kivimukula, mutta saa siitä urakan, kun
sitä _taidolla_ puristelee... Mutta ei sitä ole hyvä mennä aivan
tolkuttomasti pitelemään..."
Timo oli kuunnellut keskustelua hartiat kumarassa ja lisäsi siihen:
-- "Kyllä se elämä opettaakin itseänsä oikein pitelemään. Se on kuin
tulikuuma rautamurikka joka itse neuvoo, millä lailla siihen on
tartuttava... Ei sepällekään tarvitse koskaan opettaa, että tulista
rautaa on pideltävä pihdeillä, eikä paljailla käsillä..."
Harhama katseli taas Timoa. Siitä tuntui lähtevän jumalallinen
elämänviisaus, kuin kuumuus tulikuumasta raudasta. Hän näytti
Harhamasta jumaluuden tulitakeelta joka on vedetty elämän
ahjotulessa, jossa elämän kärsimykset ovat sen kuumentaneet elämän
viisautta hohtavaksi, kuten ahjon tuli kuumentaa raudan tulikuumuutta
hehkuvaksi. Turtolan Juho mietti. Hänkin muisteli elämän punaporokkoa
ja sen tulikuumia omenoita. Laihtunut niska ja hienot rypyt
silmäkulmassa osottivat sitä. Ajatuksissansa lausui hän:
-- "Kyllähän se kivikin itse neuvoo, miten sitä on kangella
väännettävä..."
Elämän suuri kysymys kieriksi taas Harhaman edessä tulikuumana
kivimukulana, tai äärettömän suurena kivimöhkäleenä ja levittäytyi
punaporokkona. Timo jatkoi elämänviisauttansa:
-- "Ja kyllä se on sitä parempi, mitä suurempi ja raskaampi elämän
kivimöhkäle on: Se opettaa ihmisen sitä viisaammaksi... Ja mitä
kuumempi sen omena on, sitä varovammaksi se ihmisen opettaa...
Erehtymättömän se lopulta tekee ihmisestä..."