että Suomen susi syö oman sukunsa. Siinä uskossa on Viikin väki
noussut taas hartioillemme. Siitä ajasta lähtien, jolloin suomensuku
alkoi herrojensa edessä nostaa päätänsä hartioitansa ylemmä, on
viikinkipivollinen käyttänyt meitä vastaan yhtä ainoaa asetta: Se
on lyönyt paimenta, että lauma siten hajotettaisiin. Se on loannut
maankavaltajan ja petturin maineella kaikki meidän suurmiehemme ja
johtajamme, myrkyttänyt siten joukon mielet ja pannut Suomen miehet
potkimaan pois omia johtajiansa. Samalla pirun maidolla juottaa se
nytkin Suomen miehiä, nostaakseen ne nykyisiä johtajiansa vastaan. Se
uskoo, että suomalaisuuden susi syö emänsä, kunhan vaan näkee siitä
verta vuotavan, ja siksi iskee se juuri emään, eikä pentuihin."
Pimeästä kiiluvat kuulijoiden silmät ahnaina. Tunteet kohoavat
aallonharjoina. Isänmaa, kansallistunne ja puoluemieli kohoavat
yhdeksi mainingiksi. Puhuja jatkaa:
-- "Mutta kerrankin me osaamme tehdä siitä lopun. Kun yksityistä
solvataan _yksityisenä_, on hänen oma asiansa hakea hyvitystä.
Mutta jos Suomen miestä solvataan _suomalaisena_, silloin häviää
yksityinen, solvaus sattuu kansaan ja kansan väliin tulo on silloin
kansan kunnian-asia. Ja kun solvataan meidän johtajiamme, silloin
meidän on astuttava esiin ja sanottava: Seis!..."
-- "Hyvä!... Hyvä!... Niin!" -- ryöppyää yhteistunne.
-- "Seis solvaaja ja lakki päästä! -- on meidän sanottava..."
-- "Hyvä!... Hyvä!... Oikein", -- kohisevat virinneet mielet. Kuuluu
murinaa. Puhuja jatkaa:
-- "Ja jos eivät sanat auta, niin meidän täytyy löytää muita
keinoja, joilla voimme antaa sanoillemme täyden pätevyyden. Keinot
me kyllä löydämme, jos kerran päätämme, että emme salli johtajiamme
solvattavan. Ja kysymykseen tulemmeko me enää sitä solvausta
sallimaan, te vastaatte, että..."
-- "Ei!" -- ryöpähtää mielissä vastaus, katkaisten puheen. Kynttilä
oli loppuun palanut. Harhama jatkoi pimeässä:
-- "Aivan niin! Niin vastaa aina kansa. Me ja _me yksin_ tuomitsemme
erehtyneetkin johtajamme ja semmoisillekin täytyy vieraan tässä
maassa suoda rauha ja osottaa kunnioitusta, sillä kansan täytyy
erehtyneillekin pojillensa turvata elämisen rauha _omassa maassansa_.
Kansa rankaisee erehtyneitänsä, vaan ei _solvaa_..."
-- "Oikein... Oikein", -- huusi joukko-ihminen, enemmistönä oleva
tarvaalainen joukko.
Harhama jatkoi:
-- "Suomalaisuuden oikea susi ei syö omaa sukuansa. Se kalvaa
kahleensa poikki ja syö lihan vieraan vallan ja kaikkien sortajiensa
luista. Se ei tyydy kahleensa yhden suortuvan katkeamiseen... Sen
tunnussana on: Koko kahle poikki!"
-- "Oikein!... Oikein!... Oikein!" -- kuului pimeästä. Miehet
tunsivat jo kahleiden heltyvän ranteistansa. Pimeä huone oli pakahtua
vallannälkäisen suden hengestä ja Suomen kansan vapaus tuntui
valkenevan ja leimahtavan loistavana revontulena.
Oli jo yömyöhä. Pimeästä peikkojen pesästä alkoivat miehet purkautua
syksyn pimeään ulko-ilmaan. Se hetki oli lopussa, jolloin orjien
kahleista katkesi yksi ainoa suortuva. Nokisen muinaisuuden pimeiltä
periltä juoksevat historian langat alkoivat keriytyä uusille
keränpohjallisille...
Pilkkosen pimeänä, sumuisena henkäili Pohjolan syys-yö, kun Harhama
ajoi kotiinsa. Hän ei taas ollut mistään selvillä, ei tiennyt, mikä
joukko on oikeastaan hänen joukkoansa. Puuska oli heitellyt häntä,
kuin kuivaa lehteä. Hän oli käpertynyt, kuin tuohi tulessa yleiseen
tunteiden paloon, joutunut tarvaalaisten joukkoon. Hänestä tuntui,
kuin olisi hänet elämä nyt oksentanut johonkin lätäkköön, johon hän
itse ei halunnut. Sitä miettiessä tuntui hänestä sumu tavallista
sakeammalta, kylmemmältä, ja häneltä pääsi, kuin itsestänsä:
-- "Kylläpä nyt on sumuista!"
Vanha kyytimies räppäsi ohjaksilla liinakkoansa ja lausui
myönnytellen:
-- "Sumuista on, sumuista... Semmoistahan tuo on koko elämä... _Koko
elämä on ainaista sumua ja petollista suurta humua_... Kyllä se
sotkee ja eksyttää ihmisen niin, että ei näe kepinmittaa eteensä..."
Elämän suuri kysymys oli salamana loihdittu Harhaman eteen. Sumu
tuntui hänestä kylmemmältä ja sakeammalta. Kaikki hävisi siihen.
Hän aivan kyyristäytyi kokoon, näki koko elämän avautuvan yhtenä
äärettömänä sumupallona, joka täytti avaruuden rantoja myöten.
Sysimusta syys-yö henkäili raskaana, salaperäisenä, korpi seisoi
peikkona kahden puolen tietä. Ajaja oli vaipunut mietteisiinsä ja
liinakko hiljensi juoksunsa käynniksi. Harhama mietti yhä elämän
sumua.
Viimein alkoi ajaja puhua:
-- "Elämässä on niin paljon hämärää ja selittämätöntä..."
Harhaman hermot värisivät. Hän tapaili sitä hämärää kiihkoisesti,
kuin saituri kultaa, kansa valtaa. Ajaja jatkoi:
-- "Tulemme juuri Lammaskallion luo... Se on juuri tässä meidän
kohdalla..."
Harhama odotti vaistomaisesti jotain suurta, salaperäistä. Ajaja
jatkoi:
-- "Sen kukkulalla on perkele nähty syömässä ihmisiltä varastamiansa
lampaita... Aamusilla on löydetty siitä luita, jotka eivät ole
kelvanneet..."
Kaikki maailman salaperäinen juoksi Harhaman olemuksen läpi.
Vallankumous ja koko elämän humu haihtui kuin usva ja hänelle
kirkastui henkimaailman ihanuus ja suuruus, ja sen aaveet ja peikot
kutsuivat häntä ikitanssiinsa...
-- "Mitä?... Mitä?" -- uteli hän kiihkeänä. Ajaja jatkoi:
-- "Vielä äskettäin ovat vanhat miehet sen nähneet polvillaan
lammasta syömässä... Vanhempina aikoina se on syönyt siinä
ihmisiäkin..."
Harhaman hermot olivat jo tulikuumat. Mutta hän salasi kaiken ja
lausui halveksivasti:
-- "Joutavia juttuja!..."
Ajaja räpsäytti liinakkoansa ohjaksilla ja Lammaskallio jäi jälelle,
aaveeksi keskelle korpea.
* * * * *
Valo välähti pimeydessä. Salaisuus huokasi. Kun Harhama oli ajanut
Lammaskallion ohi, laskeusi Perkele tähdenlentona sen kukkulalle.
Kalliosta nousi silloin lieska, kuin palava pensas. Perkele seisoi
lieskassa ja kutsui palvelijoitansa.
Oitis kohahti synkkä korpi ja Perkeleen mustat palvelijat istahtivat
korppeina herransa ympärille kuusien oksille. Kuuset olivat niistä
mustina. Yö hohotti synkkänä, kuin syvyyden avattu kita. Kuolema
kyykötti joka kuusen juurella ja peikko joka lehtipuussa. Perkele
puhui lieskasta:
-- "Palvelijani Harhama on polkenut jo isänmaapaulan polkimelle...
Vetäkää paula kovalle, että hän ei pääse enää harhautumaan Jehovan
väärille poluille!"
-- "Me tottelemme. Me täytämme sinun tahtosi", -- rääkyivät korpit
vastaukseksi. Peikot pilkistelivät oksien lomitse ja kuusien juurilta
kurkotteli kuolema päätänsä, kynien äänettömänä itseänsä.
Perkele mietti hetken. Sitten antoi hän merkin. Avaruuden maanrako
avautui ja siitä näkyi kaunis Runola-luola. Se on pikku paratiisi.
Siellä lorisee sata lähdettä... Siellä kuohuu kymmenen koskea,
kukkula jokaisella koskenkorvalla... Kuusi lampea läikkyy siellä
kuvastimina... Lammin rannat ovat runoa... selällä ui kaunis sotka...
laulaa korea alli... Lehto on siellä laulua... koskenkuohu soittoa...
puro on värivyö... polku heleä helminauha... Siellä on nurmi
kukkamaana... jokainen penger on runopenger, joka kivi muistonkivi...
Kaikesta juoksevat kauniit runorihmat... valuu ihana sävel...
tuoksuaa suloinen tuoksu... heruu hempeä helle ja paistaa heleä
päivä...
Runoluolan keskellä on kaunis kalliokoroke. Sillä istuu kaunis
Uuratti-enkeli, jonka puku on taivaan sineä, helmet runohelmiä,
nauhat unelmanauhoja. Hiukset on heitetty hajalle hartioille.
Otsalla pitää niitä koossa vesikaaren-värinen kampa... Päälaella on
kirkas kuun kuva kauniina koristuksena lappeellansa, hieman taapäin
kallellansa, ja vyöllä riippuu auringon korea pyörä, heleänä...
hohtavana... somaan vyöhön solmittuna... Uuratti on ihmeistä
ihanimpia...
Runoluolassa istuu tuhat enkeliä, kuka koskenkorvalla, ken lähteen
reunalla, ken keinuen lammikolla, kauniilla lummelehdellä. Jokaisella
on edessä kultarukki. Sillä kehräävät he runorihmoja Runoluolan
kauneudesta. He vetävät siitä kuituja, kuin konsanaan kuontalosta...
He vetävät siitä laulua ja runoa... kauneutta ja ihanuutta... öiden
valoa... illan hämyä... auringon armaita säteitä... taivaan sineä...
koskenkuohua... metsän kauneutta... rannan runollisuutta... Siitä
syntyy kaunis lanka, jossa ei kuitu näy... ei kierre tunnu...
Tuhat siroa enkeliä kerii kehrätyn kerille ja vie kerät
Uuratille. Uuratti sitoo niistä seppeleitä, joilla koristaa
isänmaan runolliseksi... sen kuuset kukkaisiksi... nurmet
perhoisiksi... rannat lauluisiksi... järvenselät siintäviksi...
ahot armastelumaiksi... laaksot kuherreltaviksi... Hän koristaa
niillä purot helmivöiksi... joet värillisiksi... kukkulat kauneiksi
kukiksi... näköalat morsiamiksi... iltahämyt hääyön uniksi...
aamupunan hän koristaa niillä seppeleillä neidon huuliksi... yöt
armaan syliksi... päivät armasteluajaksi... koko maan kauniiksi
tytöksi, jonka helmat heilahtelevat hämynä, sukkanauhat onnenutuna...
Hän seppelöi isänmaan Jumalana palveltavaksi. Mustat korpit kantavat
öisin, valkeat päivin, iltaruskoiset illoin aamuin hänen sitomiansa
seppeleitä, sirotellen niillä isänmaan, koristaen niillä joka oksan...
Perkele osotti näkyä ja lausui:
-- "Enkelini, Uuratti, sitoo yöt päivät seppeleitä. Koristakaa niillä
isänmaan kaikki kuuset, että on ihmisille tavoteltavaa! Silloin ei
hän jouda juoksemaan Jehovan poluilla..."
-- "Sinun tahtosi totteleminen syntyy meissä itsestänsä, kuin
lemmenkaipuu ihmisen povessa", -- vakuuttivat korpit. Perkele jatkoi
lieskasta ylpeänä:
-- "Jehova myös käyttää isänmaata paulanansa, mutta Hän on sen
virittänyt _väärälle_ polulle... Hän on sen virittänyt ahtaalle
polulle ja kapealle tielle. Minun paulanani se on leveällä
valtatiellä, jota koko maailma kulkee..."
-- "Se todistaa, että _sinun_ tiesi on oikea", -- lisäsivät
palvelijat.
Perkele lisäsi karskina:
-- "Jehova tarjoaa isänmaata vanhana ämmänä, jota pitäisi vaan
elättää... Minä tarjoan sitä Hiiden myllyn tyttönä..."
Korpit lauloivat herransa ylistystä, peikot ja kuolema kumarsivat
häntä. Perkele jatkoi:
-- "Kaikki rukit täytyy panna kehräämään Harhamalle niitä rihmoja,
jotka hänet jo vetävät teostansa kirjoittamaan. Kaikki isänmaankin
helmat on pantava sitä varten heilumaan. Isänmaankin täytyy häntä
houkutella siihen työhön seppeleillänsä, kuin minun Hiiden myllyn
myllytyttöni helmoillansa ja sukkanauhoillansa... Pitäkää huoli,
ettei isänmaalta koruja puutu! Uuratti valmistaa ne."
-- "Me koristamme sen saaret siroilla sukkanauhoilla, sen helmat
rimpsuilla ja sidomme seppeleen sen joka suortuvaan", -- vannoivat
palvelijat.
Runoluola hävisi näkyvistä. Synkkä yö huokui pimeyttä, kuolema
kyykötti kuusenjuurella, peikot kyyristäytyivät piiloihinsa. Perkele
lopetti puheensa ylpeänä:
-- "Harhama sanoi minun valtaani äsken joutavaksi jutuksi. Mutta hän
on tällä kalliolla polvistuva minun eteeni..."
Lieska leimahti korkeaksi roihuksi ja sammui sitten. Perkele hävisi
pimeydeksi.
Työn aatelia oppimassa.
Elämä on kova koulu...
Menemme pari päivää ajassa taakse.
Suuren Nälkäsuon silmänkantamat olivat karpaloista punaiset. Komeat
kurkiparvet kahlailivat ylpeinä sen karpalopunaisella ulapalla,
laulellen haikeaa lähtölauluansa. Sen rannikkona kohoavilla
punertavilla puolukka-ahoilla hymyili erämaan rauha. Sammal suri
suon povella, metso koivun oksalla kesän pois menoa, ja ruskea
kanervikko katseli kaihomielin auringon kulkeman kaaren yhtämittaista
lyhentymistä.
Nälkäsuon rannalla oli aho ja aholla Harhaman uusi asunto, Harhamala,
lepikon reunassa. Kaivonvintin päässä istui harakka ja lepikon
reunassa pujotti latvaansa taivaan kupua kohti ylpeä Pohjolan metsien
kuningas, sitkeä kuusi. Sen oksat olivat ruskeat kävyistä. Se oli
oravien kisakuusi. Sen oksilla, sen kävyissä kypsyi talon onni.
Harhama oli sattumalta hakannut sen juurelta ensimäisen
pöydänjalkakoivun, tulonsa jälkeisenä päivänä. Kuusi oli herättänyt
hänen huomiotansa lujuudellaan ja sitkeydellään. Hienolla
taika-uskolla oli hän sen merkannut talon onnenkuuseksi, muistaen
vanhan pohjalaisnoidan sanat: "pakene häntä silloin, kun kuusi
kirveettä kaatuu!" Jo tulonsa jälkeisenä päivänä hautasi hän sen
juurelle tieltä löytämänsä hevosenkengän. Hän oli silloin itseksensä
lausunut:
-- "Vasta kun tuo kuusi kirveettä kaatuu, kukistuu Harhamalan talon
onni."
Korpela -- se oli paikan nimi -- on Pohjolan sydänmaiden synkimpiä
perukoita, ikuisen talven rajamaita, hallan, kurkien ja huuhkajien
ja susien kotiperiä. Siellä alkaa jo revontulien ja kesäyön-auringon
kylmät maat. Se on ainaisen ankaran taistelun periä. Siellä seisoo
vastatusten erämaan ja viljelyksen suuri sotarintama.
Siellä, korven keskellä, Korpelassa, asui Suomen kivenvääntäjäkansa,
oikea muinaisuuden työn-aateli, kivimäen työväki. Ahot olivat
rakennetut vahvoista paasista, joiden välissä oli vaan mullan
täyttämiä kärpänkoloja. Miespolvet olivat vääntäneet kiviä niistä
mäistä ja latoneet niistä peltotilkkujensa ympärille monen metrin
levyisiä aitoja. Siinä työssä oli seisonut kova kovaa vastaan, _mies_
kivimäkeä vastaan. Siinä taistelussa oli kysytty miehen mieltä ja
miehen käsivartta.
Ja _mies_ oli voittanut. Pohjolan kivimäki oli avautunut ja
kirvoittanut mehevän mullan, missä kypsyi keltainen vilja. Se oli
ollut suomensuvun suurta sivistystyötä. Sen suvun karhumaiset pojat
olivat anastaneet Korpelan kylmät perukat kahdesti. Muinaisina
aikoina olivat he ne valloittaneet verellänsä. Nyt valloittivat ne
niitä perukoita _hiellänsä_.
Raskasta on Suomen työn-aatelin elämä ja suuri sen suorittama
sivistystyö. Mutta se työ oli kasvattanut miehuutta tekijöittensä
mieliin ja voimaa niiden käsivarsiin. Sen kylän _pojat_ olivat jo
miehiä ja miehet karhuja.
Yksi niistä louhikonraivaajista oli vanha Routalan Timo. Hän oli
jättiläinen mieheksi ja suuri ihmiseksi, jalo ja voimakas, kuin vanha
korven mesikämmen. Hän oli päätänsä pitempi kaikkia muita ja miehen
käsi tuskin ylettyi hänen ranteensa ympäri. Tie tuntui notkuvan hänen
askelistansa. Hänestä tuli seudun muiden miesten kanssa yksi Harhaman
elämän suurimpia opettajia ja kasvattajia.
Routalan Timo oli nuorena tullut kivimäen reunaan uskollisen
Annikkinsa kanssa. Ainoan lehmän oli hän sitonut leppään ja itse
käynyt oitis kuokkaan käsiksi. Kohta kohosi torppa lepän juurelle.
Paadet väistyivät. Louhikosta nousi peltotilkku perunamaaksi ja
toinen tilkku ruispelloksi. Mutta Timo ei kylvänyt perunoita yksin
perunan, eikä ruista rukiin vuoksi. Hän tahtoi, että Annikin akkunan
alla kasvaisi perunankukka ja kaunis ruiskukka. Tämä vanha korven
honka, kun kertoi Harhamalle elämänsä suurta tarinaa, puhui vielä
nytkin "mettiäisistä kukassa" ja Pohjolan valoisasta kesäyöstä,
"ei ehdi puikahtaa päivän lämpimälle povelle, kun päivä jo nousee
aamuaskareillensa". Ruiskukat ja kukkiva perunamaa olivat Timon
elämän runoutta...
Kesä kesältä laajeni perunamaa. Jo kohosi talo torpan sijalle. Timo
itse väänsi karhuna louhikossa. Uskollinen Annikki vaali pirtin ja
kotilieden puhtautta, ja kantoi yhteistä taakkaa Timon apuna. Kun
Timo palasi iltasella väsyneenä työstä, odotti häntä vaimon puhdas,
lämmin syli ja hyväilevä sana. Annikki oli työn-aatelin vaimo. Timo
eli hänen hoivissaan, kuin "mettiäinen kukassa..."
Mutta kuuluisan Nälkäsuon mudassa on useampi hallanpesä, kuin sen
mättäillä on karpaloita. Ja jos paadet tottelivat Timoa, niin ei
halla häntä totellut. Se nousi ja pani perunan ja kylmi rukiin. Mutta
Timo suri perunankukkia ja kauniita ruiskukkia enemmän, kuin itse
ruista ja perunaa. Hän suri niitä Annikin ja mettiäisen tähden. "Mitä
ajattelee nyt Annikki, kun herää ja näkee, että kukka on kylmynyt
akkunan alta... ja mistä saa nyt mettiäinen mettä?" -- oli Timo
ajatellut surullisena halla-aamuna. Mutta hän ei masentunut. Hän
tarttui kuokkaansa ja läksi äänetönnä louhikkoa raivaamaan. "Annikki
rukka!" -- ajatteli hän mennessänsä.
Annikki heräsi ja hänen mielensä tuli murheelliseksi. "Timo rukka!"
-- huokasi hän, lähti miehensä työmaalle ja istahti kuuraiselle
kivelle. Ääneti istui hän ja kyynel vierähti varkain poskelle. Mutta
halla-aamuna näkee puolison silmä salatunkin kyyneleen. Timon mieli
kävi raskaaksi Annikin tähden. Mutta miehen mieli ei siitä vielä
_masentanut_. Tyynenä lausui Timo Annikille:
-- "Älä sure, Annikki, sitä, että halla vei kukat akkunan alta! Jäihän
meille vielä tämä louhikko... Ja jäämmehän me itse toisillemme..."
Silloin ei Annikki jaksanut puhua. Ääneti tarttui hän Timon käteen ja
vei hänet pirttiin, jossa he yhdessä kiittivät Herraa toisistansa...
Oikea rakkaus on suuri. Talven keskelle se luo kesän...
Sitten rynnisti Timo taas louhikkoa vastaan. Uusi peruna kukki kohta
Annikin akkunan alla ja talo nousi torpan sijalle. Timo itse oli
hirret hartioillansa _kantanut_. Uskollinen Annikki piti pirtin
puhtaana, pesi paidat ja lahjotti Timolle kaksitoista lasta, toiset
suurella kivulla ja tuskalla. Perhe vaati nyt osansa Timon hiestä ja
Nälkäsuon halla otti kysymättä oman veronsa siitä. Entistä kovemmin
teki Timo työtä perunamaalla ja uskollinen Annikki kantoi nurkumatta
omaa osaansa yhteisestä elämänkuormasta. Yhtä lapsista hän kantoi
kohdussaan, toista hän tuuditti ja kolmannelle opetti aakkosia. Ja
kun Timo palasi työstä, odotti häntä aina uskollisen vaimon syli ja
sen rakastava käsi pyyhki työnhien hänen korkealta otsaltansa.
Mutta leppymätön on Nälkäsuon halla ja kova on koettelemuksen
koura. Timo velkautui, talo oli menossa. Annikki suri salaa,
hymyili julki... Päivät kierivät... Jo oli maantie tulossa, vaan ei
masentunut miehen mieli... Tyynenä istahti Timo vaimonsa viereen ja
lausui:
-- "Hoida sinä, Annikki, taloa. Minä lähden Austraaliaan ja tuon
sieltä talon hinnan."
Kyynel vierähti silloin vaimon silmästä. "Kun ei ehtisi nähdä!" --
ajatteli Annikki ja kuivasi kyyneleen huivin kulmalla. Timo itse
laski polvillensa ja lausui:
-- "Kiitos olkoon sinulle, Jumala, koettelemuksista, Annikista,
lapsista ja kaikista eletyistä vuosista!"
Mies, jonka hartioita eivät hirsikuormat olleet taivuttaneet, taipui
miehekkäänä Jumalansa edessä.
Kahdesti oli Timo tehnyt Austraalian matkan. Päivät hän teki
työtä vieraalla maalla ja yöt hän kaipasi Annikkia ja lapsia ja
muisteli Pohjolan valoisia kesäöitä, omaa kukkivaa perunamaatansa
ja "mettiäisiä kukissa". Ja Annikki kasvatti lapsia, hoiti taloa,
vartioi kotilieden puhtautta ja odotti puolisonsa kotia tuloa. Monet
saunat hän sitä tuloa varten lämmitti, monet havut sirotti pirtin
laattialle ja monet kyyneleet kuivasi huivin kulmalla. Talon velka
vaati suuren hinnan...
Vihdoin palasi Timo. Talo kohosi taas kaksikerroksisena. Perhe
varttui. Pojat olivat jo miehiä, tytöt morsiamia. Timo itse ja
Annikki seisovat lastensa edessä, kuin avatut raamatut elämän elävinä
esikuvina. Sitten hajosivat lapset maailmalle. Kukin heistä sai
hartioillensa työn-aatelin raskaan hirsitaakan. Timo ja Annikki
jäivät yksin.
Mutta eivät aivan yksin: Nälkäsuon halla kävi edelleenkin
uskollisesti heitä tervehtimässä...
Kun Harhama saapui Korpelaan, oli Timon talo taas menossa, tie
tulossa. Yksi lehmä oli enää jälellä. Jo tuli se päivä, jolloin
talon avaimet oli annettava uudelle isännälle. Annikki ei jaksanut
enää kyyneliänsä salata. Hän istahti vanhan miehensä viereen, sydän
raskaana ja lausui:
-- "Timo!... Timo! Nyt on kaikki mennyttä! Maantien on Herra meille
valmistanut sinun suuren työsi ja kärsimyksiesi palkaksi. Joka päivä
on edessä uusi koettelemus."
Timo kuunteli tyynenä uskollisen vaimonsa vaikerrusta ja lausui häntä
lohdutellen:
-- "Mutta joka aamu on myös uusi armo... Elämä on täynnä Hänen
armoansa, kuin kukkiva pihlaja kukkia. On Herra minulle antanut
muutakin, kuin maantien: Hän on palkinnut minut sinun rakkaudellasi
ja uskollisuudellasi, ja mitä pyytäisin minä muuta. Älä sure,
Annikki! Jälellä on vielä rakkautemme ja louhikko..."
Niin lausui Timo, otti kirjan ja luki siitä:
-- "Joka aamu puhkeaa Jumalan armo uutena, kuin nurmen kukka."
Ja sitten hän kiitti taas Jumalaa eletyistä päivistä, kärsimyksistä
ja vaimon rakkaudesta.
Nöyränä ja sortumatta oli tämä jättiläinen kantanut elämänsä raskaan
kuorman ja suurena alistui hän Jumalan tahdon alle. Hän otti taas
kuokan ja lähti uudelle kivimäelle. Kuokka jysähti maaperään, jossa
kasvava leppä odotti ainoaa leppää. Uskollinen Annikki istui taas
Timon työmaalla, kuivasi huivinkulmalla poskelle varastautuneen
kyyneleen ja siunasi Timon työn.
Suuri ja ylevä oli ollut Korpelan ja Annikin Timon elämä, vaivaloinen
heillä elämäntaival ja kivimäki kova.
* * * * *
Pimeyden ja valon, lämmön ja kylmän rajut taistelut riehuivat
Harhaman uudella olinpaikalla. Elämän ja kuoleman ottelu on Pohjolan
jäärajoilla ankarampi, kuin missään muualla.
Sen ikuisen suuren leikin keskellä alkoi Harhama taas elämänsä. Hän
tajusi oitis luonnon suuren tappelun elämästä ja kuolemasta ja ihaili
sitä ja aivan kuin heittäytyi sen karkeloon. Hän näki, kuinka luonto
piteli kaikkea kovin kourin, puristautui talven nyrkkipakkasiksi ja
iski sillä, käsivarsien voimana kaikki kylmän jänteet. Kesäisin se
huuhteli kaikki valolla, syksyisin synkällä pimeydellä ja talvisin se
roiskutteli veripunaisia revontulia.
Jo tulonsa jälkeisenä päivänä ryhtyi hän Timon tavoin perkaamaan
perunamaata Korpelan kuuluun louhikkoon. Se oli häneltä olevinansa
uuden elämän alkua, maailmankurjuuden jumalallisiin riveihin
astumista. Omin käsin valmisti hän lähes kaikki huonekalunsa
rouva Esempion tulon varaksi. Häneltä puuttui mielestänsä enää
kamelinkarvainen vaippa, sillä senkin hän olisi tahtonut. Leipäänsä
hän ansaitsi kirjoituksilla...
Semmoisena astui hän Pohjolan suuren luonnon keskelle, Korpelan
karaistun kansan joukkoon.
* * * * *
Kuoleman vaunut kulkivat elämänkäärmeen harjaa pitkin, edessä mustat,
valkoharjaiset hevoset. Kuolema ajeli omiansa kokoamassa...
Hartolan suuressa pirtissä, Korpelassa, oli hautajaisväkeä, minkä
istumaan mahtui. Talon vanha emäntä oli heittänyt talon avaimet
miniöillensä ja makasi nyt mustassa arkussa, odotellen kalman
vankkureja. Ijankaikkiset veriviholliset: elämä ja kuolema seisoivat
taas vastatusten, hampaat terävinä. Kuolema söi elämää säälimättä,
kuin nälkäinen, ilkeä rotta, ja elämä sikisi kuoleman suolissa, sen
syömästä ruuasta.
Takan nurkalla istui Korpelan jättiläinen, Routalan Timo, uskollisen
Annikkinsa vierellä, pientä piippunysää poltellen, suuret kädet
sylissä ja vartalo kumartuneena. Toiset hautajaisvieraat istuivat
penkeillä, naiset omana joukkonansa. Kaikkien miesten hartiat olivat
kumartuneet, kuin olisi niille nostettu elämän kivimäki, tai kuin
seisoisi niillä kuolema, valtikka kädessä.
Oli haudan hiljaisuus. Tuntui, kuin odottaisivat kaikki, mitä
puhuu avonainen kuoleman kita: avattu ruumis-arkku, jossa oli pala
ihmiselämää kuoleman hampaisiin menossa. Vanha Timo ajatteli ja
lausui:
-- "Kyllä se kuolema on kuningasten kuningas ja herrojen herra..."
Yleinen äänettömyys myönsi, että Timo oli puhunut totta. Joku
naisista pyyhki kyyneleen silmästänsä. Harhama, joka oli kuullut
Timon puhuvan, näki jo kuoleman majesteetillisen haamun valtikkaansa
kohottamassa. Timo jatkoi puhettansa hitaasti, sanat harvaan lausuen:
-- "Muusta saa vielä ihminen urakan, kun kovalle panee, mutta
kuoleman kanssa on vaikea painia... Ei siinä voimakaan auta..."
Annikki kuivasi silmänsä, nyökytti surullisena ja lausui:
-- "Kaikki näkyy suistuvan kuoleman suuhun..."
-- "Kaikki suistuu sen suuhun", -- vahvisti joku joukosta. "Ei se
edes valitse palaansa..."
Harhama oli omassa maailmassansa. Hän näki kuoleman seisovan keskellä
pirttiä, hampaissa pala elämää: mustassa arkussa makaava, raihnainen
vaimon ruumis. Hän hätäytyi itse, kuin olisi jo ollut kuoleman
suuhun suistumassa, ja teoksen tulet alkoivat taas leimuta. Hän
tarkasteli ruumiin kasvoja, etsi niistä jotain selitystä, hän nuuhki,
tunteaksensa kuoleman hajun, keksiäksensä siitä jotain, mitä hyvänsä,
joka heittäisi valoa kuoleman suureen, pimeään salaisuuteen. Pitkä,
raskas äänettömyys painosti.
-- "Niin on... Niin on", -- vahvistivat naiset.
-- "Siinä on yksi taas päässyt matkansa päähän..."