menettäminen merkitsisi heille enemmän, kuin Viipurin läänin
menettäminen. Meillä on tuki, jos vaan tahdomme sitä käyttää,
nimittäin Venäjän Tsaari..."
Mutta silloin hyppäsi Synnöve-rouva ylös, kuin olisi häntä neulalla
pistetty. Posket hehkuvina huusi hän, käsi Vänrikki Stoolin
tarinoiden päälle nojattuna:
-- "Se on _kunniatonta_... Se on _hävytöntä_... Se on raukkamaista, se
viittauskin..."
Kaikki vaikenivat, Synnöve-rouvan silmät salamoivat, kun hän jatkoi:
-- "Vai Venäjä ja Venäjän Tsaari!... Tiedättekö te, että meillä
on tässä maassa ruotsalainen kansa ja tahdotteko te sen myödä
hernekeitosta? Meille itsellemme on helppo elää minkä Tsaarin
alamaisina hyvänsä, mutta katsokaa noita vaakunoita: Katsokaa
onko ne saatu Venäjän Tsaarilta? Katsokaa eivätkö ne ole _Suomen_
aatelisvaakunoita! Sitä vartenko teille on tämä maa antanut
aatelisvaakunat, että te ne kädessä matkustaisitte Venäjän Tsaarin
luo myömään niiden vaakunien antajat? Tiedättekö mihin aatelisvaakuna
velvoittaa?... Se velvoittaa teitä antamaan _verennekin_ kansan ja
maan hyväksi ja te puhutte hernekeitosta... Ah, te miehet!..."
-- "Rauhotu nyt, Synnöve!" -- yritteli Gunnar Rolf, mutta
Synnöve-rouva jatkoi:
-- "Minä en rauhotu, Gunnar... Minä en rauhotu... Minä tahdon
_puhua_, Gunnar... Ettekö te tiedä, että meillä on yksi ainoa
isänmaa, ja jos me menemme siitä myömään suomalaisten osaa, myömme me
myös oman ja kaikkien ruotsalaisten osan, sillä isänmaata ei meiltä
osteta maatiloittain?... Ja tiedättekö, mitä olisi isänmaatta ja
kansatta eläminen? Maanpakoon tuomituilla on siitä vasta esimaku,
sillä heillä oli maanpaossakin ollessansa toki isänmaa, mutta
maansa myöjällä sitä _ei ole_. Ja mitä on kansaton aateli? Se on
rihkamakauppias, joka kaupittelee arvotonta vaakunaansa... Oh te
miehet!... Muistakaa, että se virta ei kule meren läpi, joka ei luota
omiin voimiinsa..."
Hän istahti. Rinta kohoili huounnasta. Poskilla helotti kaunis
punakukka ja silmä satoi sille kirkkaita kastehelmiä. Hiukan
tyynnyttyänsä jatkoi hän, katkaisten yleisen, painostavan
hiljaisuuden:
-- "Minä tiedän että tässä maassa on paljon maatontakin aatelia,
mutta ne seuloutuvat aikanansa akanoiksi..."
Sitten nousi hän ylös, astui reippaana miehensä eteen, laski kätensä
hänen olallensa, katsoi hurmaavilla, kyyneleisillä silmillänsä hänen
silmiinsä ja puhui innostuneena, kuumeisesti:
-- "Gunnar!... Kuule, Gunnar!... Riipu sinä kansassasi, niin kuin
minä sinun kaulassasi!... Katso! Minä olisin portto, jos lähtisin
pahankaan päivän tullessa myömään sinun torppiasi toiselle...
Anna suomalaisten saada omansa! Me tulemme rannallamme toimeen.
Me koristamme sen Europan kauneimmaksi rannikoksi, kauniiksi
punakukaksi, ja meille on hauska, jos rinnallamme, takanamme kukkii
kaunis, ihana valkea suomalainen lumikukka... Ne värit sopivat
niin yhteen... Sillä, kuten sanoit, on tämän maan hyväksi vuotanut
_ainoastaan_ suomalainen ja ruotsalainen veri, _eikä_ venäläinen...
Suomalaisten veri tietysti enemmän. Anna niiden saada omansa!"
Kyyneleet vuotivat hänen silmistänsä. Gunnar Rolf suuteli häntä
äänettömänä, irroitti hänen kätensä hellästi olaltansa, vei hänet
istumaan ja ojensi vesilasin. Synnöve-rouvan posket paloivat
punaisina. Nikahdus nousi kurkkuun, rinta kohoili hysteerisestä
huounnasta. Työntäen tarjotun vesilasin hellästi pois, lausui hän:
-- "Kiitos, Gunnar!... Minä menen vähän huoneeseeni." -- Sitten
huokasi hän, nousi ylös ja poistui huoaten:
-- "Ah, tätä ihmis-elämää!"
Gunnar Rolf huokasi. Parooni Grotenfelt koetti johtaa mielet pois
tapahtumasta. Hän lausui:
-- "Kyllähän suomalaisten vallanpyrkimys on luonnollinen, eikä sitä
voi ajan mittaan estää, mutta meidän täytyy myös valvoa sivistyksen
etuja. Kypsymättömät joukot, jos ne saavat vallan käsiinsä, vievät
kansan turmioon..."
Gunnar Rolf käveli ajatuksissansa ja lausui:
-- "Meillä ei ole muuta neuvoa, kuin turvautua Ritalan johdettavien
joukkojen, ritalaisten, apuun. Tarvaan joukot ovat jyrkkiä
vaatimuksissansa ja niistä on meille tällä hetkellä suurin vaara..."
Jonkun ajan kuluttua jatkoi hän:
-- "Tarvaalaisten voima on nyt muuten hiuskarvan varassa. Kansa
katselee heitä epäluulolla -- ja syyllä -- ja siihen hiuskarvaan
niitä täytynee nyt lyödä... Kaikki riippuu siitä, jaksaako Vaarnan
Risto kestää..."
Huoneeseen tuulahti outo ilma. Koston kukkaset alkoivat puheta.
Läsnäolijat näkivät vanhan Tarvaan haamun, joka oli sitkeästi
jäytänyt ikivanhan viikinkivallan juuria, ja valmistanut suomalaisten
nousua suden sitkeydellä. Hän ilmestyi huoneessa olijoiden eteen
kaikella sillä pahalla koristettuna, mitä silmä yleensä näkee
sitkeässä ahdistajassa. Koko hänen joukkonsa tuntui saman hengen
läpitunkemalta. Äskeiset katkeruudet syttyivät silmänräpäyksessä,
kuin tappuraläjä. Kostonviulut virisivät, kuin taian käskystä.
Vihankellot soivat, isänmaanrakkauden tulet savusivat, purkaen mustia
käärmeitä. Jäykkä parooni von Tavast kiivastui ja lausui:
-- "Koko Tarvaan joukko on kukistettava... Petturit!... Koko maa
on niistä puhdistettava... Emmekä me saa niin kevytmielisesti
vallastammekaan luopua, varsinkaan näin levottomina aikoina...
Paras panna susi sutta puremaan... antaa ritalaisten kukistaa
tarvaalaiset... ja toinen toisensa... Jos tässä rupeamme turhia
arkailemaan, niin hukka meidät perii kohta..."
Vallantuoksu tuulahti huoneeseen. Parooni Grotenfelt lausui:
-- "Niin... Me olemme perineet vallan esi-isiltämme, ja perintöä ei
saa kevytmielisesti hylätä..."
Vallan kultaomena alkoi kirkastua. Von Tavast nousi ylös, osotti
vanhoja aseita ja vaakunoita ja puhui:
-- "Katsokaa noita aseita! Niillä me olemme vallan _ostaneet_... Se ei
siis ole _lahjaksi saatua_ tavaraa. Esi-isämme ovat siitä maksaneet
puhdasta terästä ja lämmintä ruotsalaista verta. Siksi on se meidän
omaa. Me olemme sitä säilyttäneet harmaasta muinaisuudesta tähän
päivään ja me emme saa sitä lahjottamalla viskata susilaumalle, jotka
nyt vallan-nälkäisinä ulvovat kintereillämme..."
Kuulijoiden silmiin kuvastui jo suomalaisuuden susilauma, joka
varustautui... näytteli hampaitansa... lauloi kamalaa lauluansa.
Kaikki aivan kuin tarttuivat vallan keihäsvarteen. Von Tavast jatkoi:
-- "Valta on kultaisista omenoista kultaisin. Siitä heruvat elämän
nesteet, kun sitä vaan puristaa. Sitä ei mies heitä käsistänsä
turhien arkailujen takia, eikä vaihda sitä kuolleeseen oikeuden
kivi-omenaan... Vallan-omenaa ei ole myöty maailmassa verta
huokeammasta hinnasta... Verta ja terästä sitä on aina vaadittu..."
Vallan kultaomena kirkastui yhä kirkkaammaksi. Se oli jo jalokivillä
koristettu ja siitä vuoti viini ja tuoksuivat herkut ja välkkyi
rikkaus ja loisto... Von Tavast jatkoi:
-- "Tarvaalaiset ovat nyt vastustajiemme Simsonin hiuskarva. Niitä
epäilee kansa ja annettakoon niiden oman Delilan ajaa se hius pois!
Käytettäköön ritalaisia! Vallan ijankaikkinen voiman salaisuus on
taito käyttää asetta. Ei ole maailmassa jättiläistä, joka voisi _omin
käsivarsin_ pitää miljoonia kurissa. Niitä täytyy hallita _toinen
toisellansa_. Se on maailmanlaki... Vallan ijankaikkinen, ainoa
voimansalaisuus on sanoissa: _Divide et impera!_ [Jaa ja hallitse!]
Voitto on aina silloin varmin ja lopullinen, kun toinen susi on lyöty
toisen suden leukaluulla..."
Von Tavast vaikeni. Vallan kultaomena loisti kirkkaana, houkutteli
tytön suutelona. Se välkytteli hohtavalla pinnallansa maailman
rikkauksien ja kunnian kaunista kuvaista ja lausui: "Tämän kaiken
saat, jos..."
Kaikki posket hohtivat. Kaikki sormet vapisivat. Parooni Grotenfelt
lausui:
-- "Se on totta, että ei ihminen elä ainoastaan niistä sanoista,
jotka Jumalan suusta lähtevät... Se tarvitsee muutakin ja siksi ei
meidän kannata sanoa vallan kultaomenalle: Mene pois, Saatana!"
Yö oli kulunut yli puolen, kun oli sovittu, että tarjotaan
ritalaisille edelleenkin liittoa tarvaalaisia vastaan.
Kello löi. Vanhat vaakunat ja aseet katselivat, kuin kummitukset
uuden ajan taistelua ja elämänkäärme teki ainaista tehtäväänsä.
* * * * *
Historian hyökyaallon mainingit pauhasivat. Vallan kultaomena
kieriksi sen harjalla. Sen hyrskeestä loimahtelivat isänmaanrakkauden
tulikielet. Vihansavut suitsusivat ja oikeus kahlasi kuohun keskellä
kultavaaka yhdessä kädessä ja punnukset miekkoinensa toisessa.
Loistavasti valaistussa salissa oli koolla satoja ritalaisia.
Kaikki hekin katselivat vallan kultaomenaa ja oikeutta, joka vaaka
ja punnukset kädessä kahlasi hyrskyn ja roiskeen halki. Niille
molemmille savusi isänmaan uhrialttari. Koollaolijat keskustelivat
tulevaisuuden suurista tehtävistä. Nuori Ritala puhui väellensä:
-- "Rooland Viik tarjoaa edelleenkin liittoa. Mielestäni on meidän se
hyväksyttävä. Tarvaalaisia on vielä joukko vartiopaikoilla ja ne on
kukistettava viikkiläisten avulla. Se henki, joka heissä vallitsee,
on saatettava tässä maassa häpeänhengeksi, se on julistettava
koiranhengitykseksi, jota jokainen inhoaa. Suomalaisuuden susi etsii
vainullansa sen hengen, missä sitä onkin ja hävittää sen. Sillä se
henki on idän hallaa. Jos se pääsee vallitsevaksi, panee se koko
suomalaisuuden hengen. Idän rämesuo on suuri, me emme jaksa sitä
ojittaa ja kuivata. Siellä riittää sitä henkeä loppumattomiin. Se
peittää kerta kylmänä usvana koko Suomen, jos sallimme sen tänne
levitä. Sitä henkeä huokuvat tänne tarvaalaisten nykyiset johtajat...
Siis on meidän hyväksyttävä Viikin väen tarjous."
-- "Entä sitten?... Mekö Viikin väen alle uudestaan?" -- kyselivät
jotkut, joita Ritalan jyrkkyys arvelutti. He muistelivat sitä hetkeä,
jolloin heidän esi-isänsä viruivat verisinä, päät Moorankiven
murskaamana ja toiset väkivallalla polvilleen painettuina ottivat
kahleita käsiinsä. Mutta Ritala jatkoi tulena ja tappurana:
-- "Ei Viikin väen alle. Me hävitämme Viikin väen avulla tarvaalaisen
koiranhengityksen, kokoamme sitten johtajistaan luopuneet Vaarnan
miehet ympärillemme, muodostamme puhdashenkisen suomalaisen kansan ja
sitten selvitämme välimme Viikin väen kanssa."
Silloin alkoi kansan uusi seulominen. Useat hyväksyivät Ritalan
ehdotuksen, mutta toiset sanoivat epäillen, kalvosimiansa katsellen:
-- "Ei suomalaisuuden susi voi ulvoa samaa virttä ilveksen kanssa...
Ja sitten omia veljiämme sillä tavalla..."
Nuori Ritala paloi isänmaanrakkauden silmittömänä tulena. Hän jatkoi:
-- "Karthagon naiset ovat uhranneet hiuksensa maansa tähden...
Säästämmekö me silloin veljiämme? Itseämmekään emme saa säästää...
Sukupolvi menköön, kunhan vaan maa pelastuu!"
-- "Hyvä!" -- huusivat monet, mutta useat epäilivät. Jäykkä Harvio
puhui:
-- "Viikin väki on meiltä tukennut Euroopan akkunan sadoiksi
vuosiksi... Tarvaalaiset ovat olleet ensimäisinä sitä avaamassa ja
valoa tupaan tuomassa."
Ritala säkenöi. Hän keskeytti:
-- "Mitä hyötyä on meille mistään valosta, jos tarvaalaiset samalla
imevät tänne orjuudenhenkeä idän rämeistä, kuin sieni vettä. Mitä
hyötyä meille on mistään, jos he jäytävät voiman nivelistämme, kuin
tauti? Idän rämeiden takana avautuvat Aasian haisevat orjamaat ja
koleran kotiperät. Tarvaalaisten myöntyväisyys on sitä henkeä.
Se on aasialaista ruttoa... orjuutta... Se henki on julistettava
tässä maassa häpeänhengeksi, jos tahdomme suojella itsemme sen
tarttumalta..."
Jäykkä Harvio synkistyi ja lausui:
-- "Suomalaisuuden susi ei ulvo oman laumansa häpeäksi... Se ei likaa
pesäänsä... Meillä on liian vähän väkeä, että voisimme niistä osan
kunniattomiksi luovuttaa..."
Nuori Ritala leimusi tulena ja jatkoi:
-- "Meillä ei ole miljoona-armeijoita, ei varoja, ei aseita. Onko
meillä silloin muuta voimaa, kun mielenjäykkyys ja taipumattomuus?"
Kaikki ajattelivat. Ritala tuntui olevan oikeassa. Ritala jatkoi:
-- "Onko meillä silloin varaa olla julistamatta taipumista paheeksi
ja alhaisuudeksi?"
Kukaan ei vastannut. Kysyjä jatkoi:
-- "Jos me tässä maassa ainoasta voimastamme luopumista katselemme
kunniallisena tekona, emmekö ole perheen isiä, jotka julistavat
huoruuden hyveeksi ja siten johtavat tyttärensä porttouteen ja
turmaan?"
Elämän suuri pulmallisuus avautui monelle sekavana, sotkuisena,
elämä aivan selittämättömänä. Monesta tuntui, että Suomen ei kannata
olla julistamatta kunniattomiksi niitä, jotka luopuvat sen ainoasta
aseesta, taipumattomuudesta. He olivat seisoneet miehekkäinä,
lähteneet maasta nurkumatta ja jättäneet kotinsa ja elämänsä, ja se
suuri muisto leijaili silmien edessä. Ritala jatkoi:
-- "Kannattaako pienen kansan julistaa pahe kunnialliseksi ja siten
johtaa yhä suurempia joukkoja juomaan idän ruttoviinaa ja sortumaan
siihen?..."
Isänmaan uhritulet yltyivät. Miehet näkivät sen valossa taas aaveen,
joka imi itseensä ruttoa ja puhalsi sitä kansan hengitettäväksi.
Isänmaanrakkauden vuolas virta vei heitä mukanansa, se kultasi
heille asiat omilla väreillänsä. Se puhalsi heihin uutta tulta, kuin
palkeesta, osotti isänmaata, sen koruja, sen runorantoja, sen pyhiä
muistoja. Se asetti isänmaan heidän eteensä ihanana morsiamena,
osotti sitä ja sanoi:
-- "Miehet! Velikin on tuosta liian halpa hinta... Ei ole sen
arvoisia lunnaita!"
Ja Ritalan miehet paloivat. He olivat valmiit tuomaan sille
osotetulle kihloiksi enemmän, kuin Karthagon naiset. He olivat
valmiit uhraamaan sille veljensä, sen kunnian ja oman itsensä...
Ja silloin katkesivat taas elämän ristiriidan Gordion solmut. Nuori
Ritala kipinöi, osotti isänmaan koruja, sitä uhkaavaa vaaraa ja
lausui:
-- "_Kunnianikin_ on tuosta liika pieni uhri... Naisten hiuksetkin
ovat siitä liika arvoton hinta..."
Ja kun jäykkä Harvio vielä yritti puhua kunniasta, kiivastui Ritola
ja lausui:
-- _"Invia virtuti nulla est via."_ [Hyveelle on jokainen tie
kulkukelpoinen.]
Elämä aukaisi Gordion pulmikkaan solmun. Se alkoi seuloa kansaa. Osa
yhtyi Ritalan johdolla Viikin väkeen kukistamaan tarvaalaisia, osa
yhtyi takaisin tarvaalaisiin...
Silloin alkoivat soida kaikki koston kellot, oikeuden viulut
vinkuivat ja kaikki uhritulet paloivat. Oikeus käveli
kultavaakoinensa, tuomiten tarvaalaisia, voitetuita. Sillä oli
oma vaakansa kädessä, omat punnuksensa toisessa. Siellä täällä ei
enää punnus riittänyt. Sen lisäksi oli jo viskattu keppi ainaisena
punnusten lisänä: miekkana... Katkeruus ja riita pursusi kaikista
lähteistä. Se nousi kaikista Suomen soista, kuin hallan kylmä,
huurteinen hengitys...
Mutta tyynenä seisoi ahdistettu tarvaalaisten joukko, oikeuden
edessä, puolustajana ainoa oikea, ainoa lahjomaton asianajaja: oma
elämä, omat teot... Ja kun he näkivät Viikin väen vallan vahvistuvan,
muistivat he taas Moorankiven iskua ja pirtin pimeyttä, kun sen
akkunan oli punakukka tukennut. Vanha Tarvas kirkastui heille
kuninkaaksi, viisaaksi tietäjäksi, suureksi johtajaksi. He riensivät
hänen henkensä voiman lähteille kilvan. Heidän joukostansa kuului
suuri huuto:
-- "Takaisin Vipuseen, suomen suureen tietäjään: Snellman'iin!"
Se huuto levisi, kuin nälkäisen susiparven ulvonta yli maan.
Tuhansissa ja tuhansissa kylissä tuulahti tavallista voimakkaampana
suomalaisuuden suuri, sitkeä sudenhenki: vallannälkä, vapaudenjano ja
oman kansallis-etuuden rakkaus. Tuhansissa kylissä kokoontui kansa
sen hengen vetämänä.
Mutta kaiken keskellä nosti myös Hornanluolan ihminen päätänsä
yhä korkeammalle ja asettui paikoillensa toisten joukko-ihmisten
rinnalle. Maailman kurjuus nousi maailman rikkauksien vierelle
nälkäisenä, rikkauden janoisena.
* * * * *
Harhama imi yleisen elämän utaria, kuin Romulus naaras-sutta. Hän
kulki taas kuplana sen virran pinnalla.
Olivat äsken kuvatut suurlakon päivät.
Tapauksien voimakas virta oli temmannut Harhaman mukaansa.
Vallankumouksen hohde punersi nyt taas hänelle kiehtovana. Se kutsui
häntä tuhansin kutsuin. Se nosti verivaippaansa ja näytti sen
takaa maailman köyhien kiitollisuuden, näytti maineen seppeleitä,
tarjoili marttyyrikruunuja, kuolemattomuutta, ihmisten muistosta
unohtumattomuutta.
Väliin taas heitti näkymätön käsi hänelle totuuden omenaksi ja käski
viedä sen voittoon, köyhien siunaukseksi, orjien vapaudeksi. Kaksi
tietä avautui hänelle silloin: _rauhantie_ ja _väkivallan polku_.
Ja joku seisoi hänen edessänsä ja sanoi: "valitse rauhantie! Se on
varmin ja turvallisin".
Mutta taas nousi vallankumouksen verihaamu, nosti tutun sormensa ja
lausui:
-- "Rauhantie on pitkä ja sinun elämäsi lyhyt. Katso! Minun tieni
on lyhyt ja seppele odottaa joka askeleella. Leikkaa vaan sen rihma
miekallasi, milloin haluat, ja seppelöi itsesi."
Ja Harhama hoippui. Hän yritteli valita, mutta silloin häipyivät
tiet sumuun. Hän yritteli jo matkalle lähtöä, mutta esteet nousivat
tielle, pyörät eivät pyörineet, eivät veturit viheltäneet...
Aika vieri, tiet sumenivat.
Kaukana Pohjan perillä, synkässä korvessa, missä miehuus ja
rehellisyys pesivät vielä paikoin rauhassa, kuin pääskyset räystään
alla, oli väki niinä päivinä koolla pimeässä pirtissä. Ainoastaan
pieni, käryävä talikynttilänpala valaisi huonetta. Pirtti ja eteinen
olivat pakaten väkeä, osa seisoi ulkonakin. Harhama oli paennut
sinne erämaahan ja oli nyt pyynnöstä saapunut väenkokoukseen, joka
oli kokoontunut keskustelemaan uuden aseman johdosta. Kokousta johti
vankka, harmaahapsinen, seitsemänkymmenen viiden vuoden ikäinen
tarvaalainen talonpoika Jukka Torvela. Hän teki lyhyesti selkoa
asioiden kulusta ja jatkoi sitten:
-- "Miehet!
"Tiedättekö mistä on kysymys? Samana päivänä, jolloin Suomen kansan
pitäisi nousta omille jaloillensa suosta, johon vieras valta on
meidät polkenut, sinä samana päivänä nouseekin meidän hartioillemme
se sama vieras, joka on meitä suossa tallannut. Ja se nousee _meidän
omien poikiemme nostamana_. Mutta vielä pitemmälle on laskettu
kavalat kuteet: Johtajamme ovat pelastaneet asiamme myrskyn aikana,
estäneet sen joutumasta kokonaan vieraan väen valtaan, joten pelastus
nyt oli mahdollinen. Ja nyt aikoo häikäilemätön vieras julistaa
nämä johtajat ja koko heitä seuranneen suuren kansan-osan ikuisiksi
ajoiksi heittiöiksi, isänmaansa myyjiksi, joiden jälkeläisetkin
kulkisivat tässä maassa kamala Kainin merkki otsassa, kansansa
kirona, kirokansana, joka hengittäisi itsestänsä katkeruutta ja
vihaa, kuin räme hallaa. Se on kansamme verisen murhamiehen juoni.
Sen onnistuminen tietäisi kansamme hirvittävän pitkän ja kalvavan
kuolintaudin alkamista. Sitä tautia istuttavat meihin petomaiset
hallitsijamme."
Kuulijoiden silmät pöyristyivät. He näkivät jo vieraan vallottajan
seisovan edessänsä, kavalat juonet kädessä, valmiina heitä sitomaan.
He näkivät jo omia veljiänsä kirottuina kuleksimassa, heidän
jälkeläisensä mustalaisiksi julistettuina, halveksittuina, katkerina
kansallensa. He näkivät oman kansansa sen johdosta laskeutuvan
tautivuoteelle heikkona, taudin kolottaessa sen jäseniä. He
pöyristyivät sitä ajatellessa. Jukka Torvela jatkoi:
-- "Miehet!... Tehkää se juoni tyhjäksi!"
-- "Hyvä!... Me nousemme", -- vastasi väki. Eräs Viikin väen miehistä
puhui sitten:
-- "Eivät teidän johtajanne ole kansaa pelastaneet. He ovat olleet
sitä polkemassa. Kansa on _meidän_ pelastama. Minä itse olin teidän
johtajianne petturityöstä suohon laulamassa."
Tarvaalainen väki murisee vihaisena ja Torvelan Jukka vastaa
edelliselle:
-- "Ei suomalaisuuden johtajia laula suohon jokainen Joukahainen. Ei
niitä ole laulanut siihen idän hallakaan. Ne ovat Vipusesta alkaen
nostaneet kansaa suosta. Ne ovat nytkin hankkineet vakuuden siitä,
että suomalainen kansa saa lopultakin vallan."
-- "Oikein!... Hyvä!... Hyvä!" -- jyrisi väki puolipimeässä
huoneessa. Uusi puhuja alkaa puhua:
-- "Eivät teidän johtajanne ole nostaneet meitä. Kansa on kaiken
nostanut ja se on hankkinut vallan itsellensä."
Jukka Torvela seisoi jäykkänä, kuin tammen kanto. Hän näytti olevan
maahan kiinni kasvanut. Harhama ihaili hänen voimaansa, hänen
korskeaa, korkeaa ääntänsä, hänen voimallista puhettansa. Torvela
jatkoi:
-- "Me emme rupea täällä kiistelemään siitä, kuka on hankkinut sen,
jota meillä ei vielä ole. Sillä meillä ei ole valtaa senkään vertaa
kuin tässä pimeässä pirtissä on valoa. Mutta me _saamme_ sen vallan.
Minä olen kaksitoistavuotisesta puristanut kuokan vartta ja te muut
samoin. Me olemme jaksaneet siitä kuokanvarresta puristaa tämän maan
rikkaudet, ja niin karaistuneilla käsillä jaksetaan vielä kerran
puristaa myös _valta_ tämän maan herroilta." -- Ja lyöden nyrkkinsä
pöytään, huusi vankka puhuja:
-- "Tämän kansan täytyy saada valta käsiinsä!"
Tarvaalaiset riemastuivat. He näkivät jo vallan kultaomenan
kiiltävän, näkivät sen jalokivien välkkeen, sen hohteen.
-- "Hyvä!... Hyvä!" -- mörisi taas miehekäs karkea miesjoukko
yhtenä miehenä. Täällä korven kolossakin ilmeni jo se uuden ajan
joukko-ihminen. Kuulijoina ei ole enää joukko miehiä vaan miesjoukko.
Sadat olivat kahtena.
Sillä välin oli kynttilänpätkä palanut lähelle loppuansa. Pimeys
lisääntyi. Jäykät miehet näyttivät luolassa istuvilta aaveilta. Koko
pirtti oli kuin pimeä, mörisevä pirujen pesä. Torvelan Jukka jatkoi
voimakkaalla äänellä:
-- "Ne kiistat, kuka on mitäkin tehnyt, ovat jo niitä sortajan
kylvämiä kiroja, sen sirottamia pirunjyviä. Mutta me olemme jaksaneet
kiskoa tervaskantoja irti jäisestä maankamarasta, kyllä me silloin
jaksamme ne kirojen kivet kiskoa mielistä pois. Meitä ei kukisteta,
sillä meillä on kaksi, joista riipumme kiinni, ja ne kaksi ovat:
isänmaankamara ja Jumala."
-- "Oikein!... Hyvä!... Hyvä!" -- mörisivät tarvaalaiset miehet
pimeästä. Harhaman tempasi Torvelan puhe ja miesjoukon miehekkyys
mukaansa. Joukkotunne sieppasi hänet siivillensä. Valkamalassa
ja historiasta saadut vaikutelmat ja lapsuudesta kytenyt viha ja
kademieli vieraskielistä herrasväkeä vastaan tulvivat esille. Hän
oli hetkessä niitä "toisia". Hänestä näytti tämä pimeässä huoneessa
istuva, työn känsistämä miesjoukko juuri semmoiselta, jommoiseksi
hän oli kuvitellut Suomen kansan nuoruudessansa, Runebergin runoja
lukiessansa. Se näytti miehekkyyden ja rehellisyyden perikuvalta.
Ja Torvela itse oli hänestä mies semmoinen, kuin Nikolai, mies,
joka uskalsi vetää viulunsa täyteen vireeseen. Harhama innostui.
Hän nousi, kuin vallankumouksen huurteista, kapinanhenkenä, jolle
oli sama, ketä vastaan kapinoida. Lapsuuden aikainen katkeruus
vieraskielistä herrasväkeä kohtaan leimusi tulena, sairaloisen
voimakkaana, kuten kaikki, mikä hänessä oli henkistä. Se ryöpsähti
taas ruttona. Hän näki Moorankiven murskaamat vanhat suomalaiset
polvillensa painettuina. Hän oli sitä kuvaa ajatellut jo pikku
poikana, nyrkkejänsä puristellen. Nyt tuntui, kuin painaisi Rooland
Viik häntä polvillensa, seisten itse kuninkaana, Moorankivi kädessä.
Hän ryöpsähti tarvaalaiseksi. Kynttilä oli jo sammumaisillansa, kun
hän nousi ja puhui: