reuna kohosi korkeammalle. Avaruuden kello kävi. Kuu viskautui
kellonheilurina maan ympäri...
Jo sattuvat kellonreuna ja nousevan auringon punainen reuna
toisiinsa... Kuuluu kirahdus... Sitten hiljenee kaikki... Taivaalle
alkaa kohota uhkaava pilvi... Ilma on raskas, kuin ukkosen edellä...
Hornan luolan uunien tuli sulattaa jo ihmisen hieksi. Kello käy
jättilaiskäyntiänsä, kahleet pingottuvat entistä kireämmälle
sotaveron vetäminä. Ne pingottuvat katkeamaisillensa...
Viimein räjähtää pingottuma. Kuuluu villi sotahuuto. Jaapanin
keltaiset pojat ja Venäjän kasakka-armeijat karkaavat toistensa
kimppuun miljoonajoukkoina. Syntyy suurin sota, mitä maailma on
nähnyt. Veri vuotaa puroina. Ihmisiä teurastetaan laumoittain.
Tykit oksentavat kuolemaa ja hävitystä. Kuularuiskut sylkevät
tulta... kiväärit rätisevät... miekat välkkyvät... pistimet tunkevat
ihmislihaan, kuin seiväs maahan. Kaksi petokarjaa tappelee elämästä
ja kuolemasta...
Mutta sodan tuskanhuuto on vihdoin herättänyt torkkuvan jättiläisen
täysvalveille. Se näkee taas kauhean tilansa, tuntee kahleittensa
puristuksen ja raivostuu. Äkkiä kuuluu outo huuto:
-- "Seis!" -- ja kaikki pysähtyy. Hornan luolan joukko-ihminen
on syntynyt ja nostaa nyt päätänsä. Se tarttuu jättiläisvoimin
kellonsa rattaisiin ja Tyynenmeren ja Itämeren välillä seisahtuu
silloin jokainen huomattava pyörä. Kirje pysähtyy ja sähkösanoma
jää langanpäähän. Hornan luolan joukko-ihminen seisoo nyt suuren
kellonsa herrana, käsissänsä irrotetut kahleet, joilla se uhkaa lyödä
murskaksi kellonsa ja kaiken sen sisällön. Kaikki seisoo ja kaikki
vapisee sen edessä.
Ainoastaan avaruuden kello käy käyntiänsä Herran vedolla ja kuun
vinhat kellonlerkahdukset huitovat maan ympäri. Se oli suuri hetki,
ihmiskunnan suuri päivä.
Silloin irrotettiin mitätön suortuva orjien kahleista ja orjat
palasivat takaisin rautoihinsa... Hornan luolan luoma joukko-ihminen
ei ollut valmistunut kellonsa koneiston herraksi. Se osasi sen jo
pysähdyttää, mutta ei itse uuteen käyntiin vetää...
Avaruuden ja ihmiskunnan kellot käyvät taas käyntiänsä... Hornan
luola raataa, kasvattaa ihmistä, jakaa kurjuutta... Kullantemppeli
imee itseensä mehua ja jakaa valtaa ja kunniaa... Elämä kasvattaa ja
puhkoo ajettumiansa ja elämänkäärme syö itseänsä.
Mutta Venäjän Tsaarin eteen astui silloin suuri kaikenhäviö kylmänä,
rauhallisena, voimallisena, kuoleman ja häviön majesteettina,
kädessä valtansa vertauskuva: pääkallo. Se seisoi Venäjän Tsaarin
edessä tunteettomana, elottomana luurankona ja lausui sille ainoan
todellisen, ainoan rehellisen, ainoan vilpittömän ja suoran
anteeksipyynnön, mitä maailmassa voidaan lausua kärsineelle. Se
lausui Tsaarin vallan heikkenemistä osottaen:
-- "Tapa on semmoinen, että: _Tempus edax rerum_." [Ajanhammas kalvaa
kaiken.]
* * * * *
Suomessa soivat suuret kanteleet. Menneisyys nousi haudastansa,
hartioilla muinais-ajan homeet. Ikivanha vapaus sävähti hetken
kestävänä salamana. Lyhyeksi, ohikiitäväksi hetkeksi ilmestyi
se suuri vapaus, joka hohtaa Suomen muinaisuudesta, sen ihanana
homekukkana, se aika, jolloin Suomen mies oli vapain mies maailmassa.
Avautui se loistava vapauden aika, jolloin _paja_ oli kuningashuone,
_seppä_ oli kuningas, avautui se aika, jolloin Ilmarisen ahjosta
nousi vapaa tuliroihu, ja _pajan noet_, jotka koristivat sepän
otsaa, olivat kuningaskruunujen arvoiset, se aika, jolloin _nokinen
seppäkin_ oli suuri ja vapaa, kuin kuningas.
Suomen kansalle tuikahti hetkeksi oma, mennyt vapautensa, maailman
suurin ja kaunein vapaus. Suurlakon päivä oli hetkeksi katkonut
kaikki kahleet.
* * * * *
Sudet ulvoivat silloin Suomessa kasakan kintereillä. Kun ihmiskunnan
ryysyinen jättiläinen pani kellonsa seisomaan, pysähtyi Suomessakin
joka pyörä pyörimästä ja sana jäi tielle. Hornan luolan väki
seisoi kaiken muun kansan kanssa valmiina ottamaan Suomen kansan
koko peräsimen käsiinsä. Tarvaan väki oli Risto Vaarnan johdolla
jo luovinut laivan tyynemmille vesille. Nyt alkoi ratkaiseva
kolmin-taistelu. Viikin väki oli valmiina ja Vaarnan joukot odottivat
myös tilaisuutta. Mutta ensin oli se _yksi_ voitettava.
Pyörät seisoivat edelleen. Kasakan valta järkähti ja hän heitti
peräsimen. Oman maansa mainingit, jotka olivat nousseet pohjattomasta
menneisyydestä, kiskaisivat peräsinpuun hänen käsistänsä...
Elämänkäärme köyristi harjaansa korkeammaksi. Se kohottautui
historian suurena hyökyaaltona.
Tarvaan väki neuvotteli johtajansa kanssa. Kaikki oli silloin
epätietoista, sillä sanat lepäsivät tiellä. Sisälle astui silloin
joukko Viikin yhtyneitä miehiä ja lausui:
-- "Lähtekää pois peräsimestä! Pois petturit!"
Kaikki käärmeet heräsivät silloin pesissänsä. Kaikki rakkauden
uhritulet purkivat liekeistänsä mustia matoja. Elämänkäärme
puhdisteli suoliansa. Tarvaalaiset tunsivat, että heille tehdään
veristä vääryyttä.
-- "Ei Tarvaan väki ole jättänyt laivaansa myrskynkään käskystä,
vielä vähemmän se tottelee rannalla katselijoiden käskyjä", -- oli
heillä vastaus.
Väki raivostuu ulkona, kun saa kuulla vastauksen. Veljesviha roihuaa
isänmaan alttarin edessä. Sen katkera savu läkähdyttää mielet.
-- "Alas konnat! Pois petturit peräsimestä!" -- kuuluu väkijoukon
huuto ulkoa, kun sen lähettiläät palaavat vastauksen kanssa.
-- "Ne ulvovat kuin susilauma", -- lausuu joku tarvaalainen.
Tarvaalaisten johtajana seisoi Vaarnan Risto. Sana "petturi" singahti
ensimäisenä häneen. Hän seisoi oman uhrialttarinsa ääressä ja nieli
sitä katkeraa häkäsavua, joka nousi hänen isänmaalle uhraamistansa
elämäntyön parhaista vihanneksista. Hän uhrasi lisää paraastansa,
puhuen väellensä tyynenä:
-- "Ei hätää, se on _suomalaisuuden_ susilaumaa, jota Viik _nyt_
johtaa. Niin, _nyt_. Johtajavainajiemme suuruus ilmenee siinä,
että suomalaisuuden sudet ulvovat jo _vallannälästä_. Se on
kansan _itsetietoisuutta_... Se on Viikin vallan joutsenlaulua.
Meidän täytyy vaan ravita omat sudet Viikin vallan perusteilla:
_'vallannälällä'_... Vallannälän herääminen on kansan miesikäänsä
puhkeamista... Ja jos Suomen kansa tahtoo elää, on sen tunnettava se
vallannälkä..."
-- "Mutta mitä neuvot nyt tekemään?" -- kysyivät Riston miehet.
-- "Meidän" -- vastasi Risto -- "on lyötävä kaksi iskua yhtäaikaa.
Yksi _sinne_ -- te tiedätte -- ja toinen Viikin väkeen..."
-- "Ei nyt lisä-vihaa omia vastaan... On jo entistä kyllä!" --
keskeytti joku. Veljesrakkaus ja isänmaanrakkaus koskettelivat
toisiansa, kuin kaksi puukon terää.
-- "Juuri nyt", -- jatkaa Risto. -- "Historia ei odota myöhästynyttä.
'Ehdi, tai kaadu'! -- siinä sen käsky. Viikillä on vähän omaa väkeä.
Hänen valtansa salaisuus on siinä, että hän voi tehdä yhdestä
monta..."
Historian hyökyaalto nousi korkeammalle. Rooland Viik huolehti
maailman viimeisestä punakukasta. Hän näki sen häviössä Suomen
häviön ja Suomi oli hänen isänmaansa. Hän näki raakojen sormien
tarttuvan punakukan varteen. Hän uskoi, että Suomi on hukassa, jos
punakukka hävitetään sen akkunalta. Hän pyrki vallan aallonharjalle,
voidaksensa sitä kukkaa suojella.
-- "Alas tarvaalaiset!" -- huusi katkeroittunut väki. Vaarnan Risto
jatkoi tyynenä:
-- "Nykyinen rahavaltaan perustuva ääni-oikeus on Viikin väen vallan
hiussuortuva. Se Simsonin hius on nyt kerittävä ja _niin pian, ettei
hän ehdi sitä saada turvaan_. On laitettava, ettei hän saa yhdestä
yhä useampaa. Varminta olisi, jos yleinen, yhtäläinen äänioikeus
voitaisiin siepata nyt _heti_ ja heittää valta _omaan_ susilaumaan.
Susi kuulee lopulta suden ääntä, vaikkapa se nyt ulvoisikin
ilveslaumassa."
Ja molemmin puolin palavat isänmaanrakkauden roviot suitsuten
katkeruutta.
-- "Alas!... Alas, petturit!... Valta kansalle! Valta meille!" --
kertautuu raivokas kansanjoukon huuto yli Suomen. Vaarnan Risto
uhrasi parhaitansa: Hän masensi mielensä katkeruuden, taltutti
suitsuavan vihan ja pysyi uskollisena sen alttarin ääressä,
jolta nouseva savu häntä läkähdytti. Molemmin puolin kannettiin
uhrituleen uusia uhreja. Isänmaan alttari veti kaikki, poltti kaikki
uhrisavuksi. Viikiin yhtynyt väki kiemurteli oman uhritulensa
liekissä, kuin savukäärme; tarvaalaiset suitsusivat omana savunansa.
Historian hyökyaalto oli jo korkeimmillansa. Se lensi pauhuna maan
muassa avaruuden halki, kirmaten auringon ympäri. Elämänkäärmeen
musta harja oli käyristäytynyt korkeammalle, kuin koskaan ennen koko
ihmiskunnan olemassaoloaikana. Tapaus löi hyrskeellänsä tapauksen
kumoon.
Uusi lähetystö tuli sisälle. Nuoret miehet astuivat Vaarnan Riston
eteen kansan nimessä, kädessä isänmaanrakkauden veripunaiset, savua
suitsuavat kukkaset. He vaativat Ristoa poistumaan, koska hän ei
ollut noudattanut kansan tahtoa...
Vaarnan Risto seisoi silloin suurimmalla aallonharjalla, mikä
koskaan on maailmassa vyörynyt. Sen aallon muodosti koko nykyinen,
yhteen kietoutunut ihmiskunta. Kymmenet miljaardit ihmiskunnan
kultaa oli pelissä. Koko ihmiskunnan taloudellinen elämä oli sen
aallon vaahtoa. Sadat miljoonat ihmiset muodostivat sen aallon
voiman. Satamiljoonaiset rodut heräsivät sen sysäyksistä. Vanhat
yhteiskuntajärjestykset järkkyivät sen hyrskeestä ja uudet
roiskahtelivat sen vaahtona. Kymmenet ja sadat miljoonat vapisivat
sen noustessa, peläten omaisuutensa menevän, ja vielä suuremmat
kurjien armeijat tavottivat sen roiskuttelemaa kultavaahtoa, ja
oikeutta ja vapautta. Ja Vaarnan Risto seisoi sillä kaikkien olleiden
aikojen suurimmalla aallonharjalla rauhallisena ja vastasi nuorille
miehille:
-- "Ei Vaarnan Risto koskaan johda kansaa, jättämällä viulun
johdettaviensa soitettavaksi ja itse tanssien sen soiton tahdissa..."
Monet nuorista miehistä katsoivat Vaarnan Ristoa silloin ihastuneina.
Ja Harhama, joka suurenjanoisena etsi aina suurta pienessäkin,
näki hänet suurena ihmishenkenä, katseli häntä tapauksien
hyrskeestä valmiiksi tarvaalaistuneilla silmillä, suurenteli kaiken
moninkertaiseksi ja käpertyi häneen, kuin juopon sormet viinamaljan
ympärille. Hän näki myös vilahdukselta Suomen vanhan vapauden
sävähtävän salamana. Hän näki Viikin Roolandin seisovan taas sen
vapauden edessä, Moorankivi iskuun kohotettuna, ja nousi häntä
vastaan, kuin peto, joka tarttuu kahlehtijansa käteen.
Historian suuret vasarat takoivat hänen elämäänsä, sen pihdit vetivät
häntä omaan suuntaansa, heittivät hänet uuteen ahjotuleen.
* * * * *
Kellot kävivät. Elämänkäärmeen suolista lappautui sen lapamato, sen
tuleva ruoka: uusi elämä.
Vaarnan Risto ja Viikin Rooland seisoivat väkinensä sen harjalla,
valmistautuen, odotellen. Vaarnan Risto järjesteli vallasta lähtöä,
Rooland Viik siihen nousua. Edellinen puhui väellensä:
-- "Viikin Roolandin väki vaatii valtaa... Paras on antaa valta
hänelle ja me väistymme. Viikin Rooland itse nouskoon valmistelemaan
ääni-oikeuden toimeenpanoa. Vältetään paljon mielten katkeruutta, kun
annetaan hänen itsensä valmistaa väkensä vallan ruumis-arkku..." Hän
oli voittanut itsensä ja väkensä, ja siksi voitti hän kaiken.
-- "Hyvä!" -- lausui Riston johtama väki, vaikka toiset epäilivät
luovuttaa saatua valtaa Viikin väelle. Samana päivänä tekivät he
ne molemmat lyönnit, jotka sattuivat oikeaan aikaan ja paikkaan.
He tekivät kansan vaatiman ehdotuksen yleisen ääni-oikeuden
valmistamiseksi. Nopeasti ohi kiitävä hetki, jota historia oli
valmistanut mustasta muinaisuudesta lähtien, halki Venäjän suuren
kansan kellotyön ja erehdyksien ja halki Jaapanin auringon
nousun, oli käytetty. Huomenna oli laiva kokonansa Riston väen
vallassa ja se poistui siitä saman aallon viskaamana, joka oli sen
valtaan nostanutkin. Se poistui, jättäen laivan vapaana toisten
hallittavaksi. Poistuessansa lausui vielä Risto Vaarna:
-- "Kansamme onnettomuus on se, jos Viikin Roolandin väki nyt, kun
kansamme on voittajina selviytynyt, viskaa miekkansa punnuksien
lisäpainoksi... Sillä punnukset jäävät aina sille, joka voitettuna
maksaa kullan... Miekka jää silloin voitetulle... Elämän vaarallinen
ohje on se käärme, joka muodostuu sanoista:
_"Additus ab insolente Gallo ponderi gladius."_ [Heittäkää miekka
punnuksien lisäpainoksi, kun voitettu mittaa kultaa lunnaiksi! Vapaa
suomennos.]
* * * * *
Hyrske kävi. Suomessa paloivat isänmaan uhritulet. Isänmaa pukeutui
morsiameksi.
Tarvaalaisten poistuttua vallasta, nousi riita perillisten kesken.
Viikin johtava väki alkoi hajota. Esa Vaaran joukot erkanivat.
Kysyttiin: Kuka astuu valtaan?
Isänmaa oli tarjolla hallittavaksi. Se koreili purppurapukuisena
morsiamena. Se houkutteli siinä puvussa, kuin morsian häähameessa. Se
näytteli jo rikkaita myötäjäisiänsä. Se kiehtoi hiuksillansa.
-- "Meidän väki valtaan!" -- huusi Esa Vaaran joukko, Hornan luolan
ryysyinen väki.
Syntyi kilpailu elämän lapamadosta. Isänmaa heilautteli
morsiushelmojansa. Se näytteli kalliita koristuksiansa. Kosijat
ihastuivat.
-- "Rooland Viik valtaan!" -- huusi Viikin Roolandin joukko.
Mielet kiihtyivät. Monien silmissä heilahtelivat jo isänmaan hienot
paidanhelmat. Mustasukkaisuus puhkesi isänmaanrakkauden kauniista
kukasta.
-- "Rooland Viik peräsimeen!" -- kehottivat viikkiläiset.
-- "Kansa valtaan!" -- vaati Hornan luolan väki.
Isänmaan helmat heilahtelivat kiehtovampina. Sen myötäjäiset
näyttivät maailman rikkauksilta. Mielet katkeroittuivat. Vallanjano
yltyi, se yltyi juodessakin. Kaikki kiiti salamannopeudella. Kaikki
hyrskyi vaahtona. Kaikki kiehui ja kuohui.
Nikolain kirkon tornikellon viisarin kärki mateli lyhyttä
ympyrää pitkin. Kuu kiepautteli vanteitansa maan ympärille.
Isänmaanrakkaudesta alkoi puheta uusia kukkia.
Rooland Viikin miehet astuivat senaatin rappuja ylös. Hänen väkensä
seisoi torilla, katsellen, kun Moorankiveä nostettiin paikoillensa.
Hornan luolan väki oli katkeroittunut, sillä se oli saanut rikkaalta
morsiamelta rukkaset. Toinen kosija oli vienyt menneisyyden
lapamadon. Sankkana parvena marssivat he torille, mutta heitä
vastassa seisoi viikkiläisten nuori väki.
Kului hetki. Hornan luolan väki marssi edelleen. Silloin astuivat
nuoret miehet tielle ja ladattu ase ojentui Hornan luolan miesten
rintaa vastaan. Rooland Viik oli noussut valtaan. Isänmaanrakkaudesta
oli puhennut vihankukka ja nuoret miehet olivat sen jo ojentaneet
Hornan luolan miesten rintaan. Se oli elämän suolista valuvaa elämän
ruokaa...
Huomenna ryhtyivät Rooland Viikin miehet Tsaarin käskystä
valmistamaan tarvaalaisten esittämää äänioikeuslakia, oman ja koko
viikinkivallan ruumisarkkua.
_He olivat siihen työhön nousseet Tarvaan luopuneiden miesten
äänillä_... Historian langat juoksivat ihmeellisiltä keriltä, mustan
muinaisuuden nokisten saunankiuvasten pimeydestä...
Historian aallonharja vyöryi yhä korkealla. Siitä roiskahteli uusi
elämä, uusi aika, uudet olot... Uudet voimat nousivat siitä, kuin
suitsuava laava maan pakahtumasta. Kaikkialta ryöppysi uusi elämä,
uudet yhteiskuntaolot. Koko elämä, koko sen aallonharja sylki ja
oksensi uutta ja nieli vanhaa. Kaikkialla syntyi uusi elämä, ja
hävisi vanha. Ja kaiken sen elämän kuohun ja syntymisen keskellä
seisoi Viikin Rooland, naulaten ruumis-arkun lautoja toisiinsa,
valmistaen entisen elämän, suuren ikivanhan viikinkivallan vaipumista
elämän aallonharjasta avautuvaan hautaan. Tyynenä, elämän kivikouran
painamana alistui hän täyttämään kaikenhäviön suuria käskyjä...
Ja kun maailman viimeinen oikea suuri viikinki, viikinkivallan
viimeinen edustaja oli noussut valtansa ruumis-arkkua laittamaan,
ilmestyi historian näyttämölle kaikenhäviön suuri haamu. Se ojensi
Rooland Viikille, hänen edustamallensa vallalle annettavaksi, vallan
ja kunnian ja maineen ijankaikkisen seppeleen, josta ei koskaan
yksikään lehti lakastu. Se ojensi hänelle sen _ainoan_ ijankaikkisen,
_ainoan_ kirkkaan, himmenemättömän, ainoan oikean seppeleen, ainoan
_todellisen_ seppeleen, joka ei koskaan häviä, seppeleen, jonka
edessä kuningaskruunutkin himmenevät ja tähdet sammuvat ja kaikki
kelmenee ja todistaa sen ijäisyyttä: Se ojensi seppeleen, joka
pysyy silloinkin, kun maailmat ovat hävinneet ja äärettömyys ja
ijankaikkisuus ovat ainoat olemassa olevat. Se ojensi hänelle sen
seppeleen, joka on solmittu ikiviisaista sanoista:
_"Sic transit gloria mundi..."_ [Näin häviää maailman kunnia.]
Mutta Harhamalle ilmestyi taas tapauksien keskeltä kaikenhäviön suuri
haamu. Se käveli historian aallonharjalla, suuren elämänkäärmeen
selkää pitkin, kylmänä, armottomana luurankona, kädessä valtansa
vertauskuva: jättiläispääkallo. Se kahlasi hyrskeen ja pauhun ja
kuohun ja roiskeen seassa. Se katseli kylmänä, kuinka elämänkäärme
oksensi ja sylki uutta elämää, purki lapamatojansa ja ahmi ne taas
aterianansa. Se katseli sitä rauhallisena roiskeen ja pauhun ja
uhrisavujen seasta ja näytteli Harhamalle teräviä hampaitansa.
Silloin haihtui Harhaman silmistä koko elämänkäärme. Hän näki
ainoastaan kaikenhäviön...
* * * * *
Suomen soiden mudasta nousivat riidan-usvat. Vihan viulut vinkuivat
ja kostonkellot soivat. Kaikkialla kukkivat mustat katkeruuden kukat.
Koko Suomi oli niiden kukkamaana.
Historian hallayö oli pannut mielet, ja mielen routa on kova, kuin
Pohjolan jäinen maankamara. Se ihmissuvun suurin hiljaisuus, jonka
hyrskeestä nousi Suomen nykyisyys, vieri ohi. Uusi aamu valkeni,
mutta aamu ei tuntunut aamulta. Suomen kauvan odotettu, kuviteltu
vapauden päivä nousi samaan keltaisenkaameaan pilveen, josta
niin usein oli kylmä vihmasade tiukkunut. Se nousi satoja vuosia
kestettyyn valtaan, joka tuntui vieraalta, koska se oli tullut
vieraasta maasta. Sen kantele oli aina soitellut vieraita lauluja.
Sen punakukka oli joskus anastanut koko Suomen akkunan, jättäen
pirtin pimeäksi, imien itseensä kaiken valon.
Siksi ei ilo ilolta tuntunut, eikä jaksanut sulattaa vahvaan
routaan jäätynyttä mielenkamaraa. Missä vingahti viulu, siellä
sorahti myös soraääni ja kylmä viima nousi mieleen ja kiro kolisi
roudassa. Suomessa ei pesty pirttejä vapauden juhlaa varten, vaan
varustauduttiin uuteen taisteluun, ja syntyi katkera sukuriita,
siitä, kuka oli eloon jääneen karhun kaatanut...
Mustat kukat alkoivat puheta ja kukkia. Jokainen näki toisensa
hartioilla vieraan vaipan, näki sen helmojen heilahtelevan, yksi
itään, toinen länteen, ei erottanut isänmaanrakkauden savuissa,
että se toinen kulkikin samoissa pukimissa, kuin hänkin. Ja yhä
voimallisempana nousi Hornan luolan suuri joukko-ihminen maailman
rikkauksien jaolle.
Mutta elämä kulki kulkuansa. Se muodosteli pesäkkeitänsä, missä
kehkeytyä uudeksi elämäksi, valmistua itsensä ateriaksi. Kansa
ryhmittyi uusiksi joukko-ihmisiksi, uusiksi puolueiksi, joilla oli
kullakin yksi tahto ja yksi ajatus.
* * * * *
Louhilinnan kartanon suuressa salissa oli koolla joukko
Rooland Viikin valioväkeä. Salin seiniä koristivat Rolf-suvun
aatelisvaakunat, sen vanhat sota-aseet ja muistomerkit, sekä Ruotsin
liput. Kartanon nykyisen omistajan Gunnar Rolfin rouva, Synnöve,
hauskuutti; vieraitansa ylevänä.
Syksyinen yö ulvoi ulkona. Huonetta valaisi loistava kruunu, jonka
valo kisaili seinillä riippuvien aseiden teräksissä, Ruotsin väreissä
ja suvun vanhoissa vaakunoissa. Parooni Grotenfelt puheli isännän,
Gunnar Rolfin kanssa. Viimemainittu puhui:
-- "Ajat ovat levottomat. Uusi yleinen äänioikeus, jos se toteutuu,
tekee meidän vallastamme lopun..."
Syntyi hiljaisuus. Synnöve-rouva huokasi ja lausui:
-- "Mutta eihän se vaan voi tapahtua!"
Kaikki ajattelivat. Synnöve-rouva ajatteli maailman viimeistä
punakukkaa ja lausui surullisena:
-- "Sehän olisi sivistyksen loppu..."
Ja hän oli jo näkevinänsä muinais-ajan salaperäisen suomalaisen
tulevan maansa synkästä korvesta ja tarttuvan punakukkaan,
kuin noidan, joka etsii taikakasvia. Vanha Grotenfelt lausui
ajatuksissansa:
-- "Yleisen ääni-oikeuden estäminen ei ole mahdollinen. Ajanvirta on
liian voimakas..."
Synnöve-rouvan silmissä näkyi jotain hätäytynyttä, rukoilevaa. Hän
lausui, ikäänkuin johonkin tarttuen:
-- "Mutta voimakas virta, kun se vaan tahtoo, kulkee omin voiminsa
meren myrskyjenkin halki... Ettekö usko sitä, parooni?"
Parooni Grotenfelt mietti. Sitten lausui hän varovasti:
-- "Niin... Kerran lakkaavat uomissansakin, maan päällä, juoksevat
virrat... Elämässä ei ole mitään ijankaikkista..."
Synnöve-rouva vaikeni. Huoneessa oli jotain surullista, raskasta.
Parooni Grotenfelt otti sikarin, kumarsi Synnöve-rouvalle ja lupaa
pyytäen:
-- "Sallitteko sytyttää sikarin?"
Puhuteltu kumarsi myönnytykseksi äänettömänä, muisteli punakukkaa
ja huokasi. Gunnar Rolf silitteli hienoa leukaansa ja puhui
ajatuksissansa:
-- "Emme me jaksa vastustaa sitä, mikä on suomalaisen aineksen
luonnollinen pyrkimys, sillä luonto aina kääntää kaikki virrat
määräämäänsä uomaan. Sitä estäessä aina sortuu estäjä itse..."
Parooni Grotenfelt karisti poron sikaristansa, ajatteli ja lausui
mietteissänsä:
-- "Niin... Turhaahan meidän on yrittääkään _elämää_ vastaan
taistella... Meidän on taisteltava _kuolemaa_ vastaan..."
Äänettömyyden pöllö istahti taas vanhan vaakunan reunalle Ruotsin
värien keskelle. Se katsoi siitä, kuin harmaa muinaisuus.
Synnöve-rouva selaili ajatuksissansa jotain kirjaa.
Äänettömyyden vielä jatkuessa nousi Gunnar Rolf, käveli huoneessansa
ja puhui selitellen:
-- "Olkoon, että suomalaisten oikeus saada valta käsiinsä on
luonnollinen, yhtä luonnolliset ovat meidänkin oikeutemme tässä
maassa. Me emme ole _enää_ tämän maan muukalaisia. Vuosisatoja olemme
me taistelleet suomalaisen rinnalla miekka kädessä. Isonvihan kauhut
on ruotsalainen mies tässä maassa kestänyt rinnan suomalaisen kanssa
ja missä lienee pisarakaan suomalaista verta vuotanut, siellä on myös
vuotanut ruotsalaisen veri..."
Hän keskeytti. Synnöve-rouvan poskelle nousi heleä puna, jota kirkas
kyynel koristi, riippuen silmäripsellä. Gunnar Rolf jatkoi:
-- "Tässä maassa ei ole tappelutannerta, jonka hiekkaa ei ole meidän
veremme punannut osaltansa, eikä kärsimystä, jota ei ruotsalainen
mies olisi kantanut suomalaisen kanssa rinnan ja siksi meillä täytyy
tässä maassa olla enemmän, kuin toisen oikeudet..."
Synnöve-rouvan silmänripsille ilmestyi uusi kastehelmi, karkottaen
edellisen pois tieltänsä, ajaen sen posken punakukan koristukseksi.
Hän katseli miestänsä ihastuneena. Gunnar Rolf jatkoi toisten häntä
äänettöminä kuunnellessa:
-- "Menemme myöhempään aikaan: Me ruotsalaiset miehet olemme luoneet
ja järjestäneet tämän maan taloudellisen ja liike-elämän... Meidän
toimestamme on saanut teollisuus alkunsa... Meidän miehemme ovat
myös johtaneet asioita vuosina 1808--1809, että saatiin perustuslain
turvaama vapaus säilytetyksi... Me emme siis ole tässä maassa enää
vierasta väkeä..."
Hän vaikeni ja käveli mietteissänsä. Synnöve-rouva hehkui kukkana.
Hän hohti viimeisen punakukan värinä ja tuoksui sen hajuna. Hän
katseli ihastuneena miestänsä, joka taas puhui:
-- "Meidän kuuluisat aatelissukumme, Flemingit, Hornit ja monet
muut, ovat kunnollansa hankkineet oikeutensa ja seisoneet tämän maan
miesten riveissä. Meillä ei myös ole maailmassa muuta isänmaata, kuin
_tämä_, siksi täytyy meillä täällä olla täydet oikeudet..."
Syntyi taas pitkä, raskas äänettömyys. Synnöve-rouva katseli
miestänsä. Ritavaaran nuori omistaja oli kuunnellut keskustelua
äänettömänä ja tarttui nyt puheeseen lausuen: