kaikki sinne kierii,
missä häilyy kunniankupla.
Siinä kaikki pyörii,
siinä kaikki hyörii.
Hän on
tutkimaton."
Piru saarnasi edelleen:
-- "Ihmisten tekojen vaikuttimina ei ole Jehovan henki, vaan meidän
herramme, suuren Perkeleen kuplat ja kukat. Sinä vaikuttimena ei
ole hyöty, eikä Jehovan 'oikeus', vaan herramme henki: _oikeuteen
pyrkiminen_, Jehovasta pois kieriminen."
Näyksi avautuivat suuret sodat. Rooman legioonat marssivat
sotatamineissa, risteillen maailman halki. Ne kulkivat keisarin ohi
rautaisina, synkkinä tervehtien kolkolla äänellä:
-- _"Ave, imperator, morituri te salutant."_ [Kuolemaan vihkiytyneet
tervehtivät sinua, keisari.]
Kauvempana lähestyivät Hannibalin musta-ihoiset armeijat. Ne
marssivat Rooman rautaisia legiooneja vastaan, kuin kuolemaan vihitty
väki. Joukot heittäytyivät vuorien jyrkänteiltä vihollistensa
päälle... Toiset joukot syöksyivät kuilujen yli kuoleman kitaan...
heittäytyivät virtoihin... sukelsivat niistä ylös... syöksyivät
vihollisen kimppuun nälkäisinä petokarjoina... kaatuivat
joukottain... kiemurtelivat lämpimässä veressä... yrittivät uudestaan
karata kuolemaa kohti... Hannibal itse taisteli hurjimpana... Rooman
sotapäälliköt odottivat voitonseppelettä, kasvot jännityksestä
marmorikovina.
Piru selitti enkeleille:
-- "Heillä ei ole ollut puute maasta... He eivät taistele isänmaan
tähden. He tavottelevat Aaraman, herramme palvelijan kunniankuplaa...
Isänmaa on herramme kädessä se sarima-lintu, joka sen kuplan vie
heille Aaraman kauniilta kämmeneltä".
Enkelilaulu ylistä Perkeleen voimaa ja viisautta laulaen:
"Kaikki halu on kuin miekka:
pylväät, isänmaiden hiekka,
pyramiidit, kilpataistot,
tiede, taide, kaikki vaistot,
kantaa kupliaan
hänen sarima-lintunaan".
Piru lopetti:
-- "Nyt te saatte nähdä herramme kunniankuplan kiihkeimmät
tavottelijat vastatusten seisomassa. Te saatte nähdä sen, joka sitä
tavotellessaan on alimma päässyt. Katsokaa!"
Etelämaan kaunis maisema avautui: Palmut nostivat latvojansa ylpeinä
auringon heleänsiniseen valokylpyyn. Varjot riippuivat puun oksilla,
laskeutuen tummina riekaleina alas, leviten loistaville kukille
tummanharmaina siimeksinä. Loistavaväriset linnut kuhertelivat
metsissä. Päivänpaiste houkutteli, kuin tytön tarjoama ensi suutelo.
Elämä tarjoili armaita nisiänsä... viiniköynnös rypäleitänsä... puu
hedelmiänsä... pensas marjojansa... ranta lämpöistä aaltoansa...
Kaikki kutsui _elämään_... nauttimaan... huumautumaan... Kaikki
avautui tytön sylinä... morsiamen vuoteena... elämän armaimpana.
Kaiken sen keskellä oli pieni tynnöri. Tynnörissä makasi Diogenes.
Hän oli luopunut kaikesta, mitä elämä tarjosi...
-- "Tynnöri on hänelle se herramme sarima-lintu, jonka nokasta hän
ottaa kunniankuplaa. Ei yksikään maailmassa ole vielä häntä voittanut
kunniankuplan tavottelussa. Hän on sen tavottelijoista _suurin_ ja
_kiihkein_. Hän ei katsele Jehovan vääriä polkuja", -- selitti Piru.
Enkelit riemuitsivat. Kauneus kukki ihossa, taide puhkesi kukkana
vartalossa.
Makedonian sotatorvet soivat. Sen sotajoukot tekivät kunniaa
Diogenekselle. Aleksander Suuri lähestyi tynnöriä, tehden kunniaa
sen asukkaalle. Jo seisoi hän tynnörin edessä. Hänen ja Diogeneksen
katseet kohtasivat toisiansa. Molemmat miehet katsoivat toisiansa
silmästä silmään. Piru selitti enkeleille:
-- "Maailman kaksi suurinta kunniankuplan etsijää seisovat
vastatusten. Toinen etsii sitä maaten mahallaan tynnörissä, toinen
suree, kun ei pääse sitä kuusta noutamaan. Niin kirkastuvat herramme
polut ihmishengelle..."
Enkelit veisasivat Perkeleen ylistystä:
"Kerjäläiset, kuninkaat
sinä polvillensa painat.
Edessäsi taivaat, maat
taipuvat ja kumartuvat...
Kaikki tanssii, kun sa soitat.
Jehovan sa kohta voitat.
Suuri olet, loppumaton,
viisas, syvä, tutkimaton."
* * * * *
Himotemppeli sävähti kirkkaammaksi. Kauneus puhkesi entistä
ihanammaksi kukaksi. Taide nousi puhtaampana, kuin neito
morsiuskylvystänsä...
Kuuluivat suloiset soitot. Näkymättömät ovet aukenivat ja Perkele
astui Himotemppeliin viiden pääenkelinsä saattamana. Piru väistyi
alttarilta. Perkele asettui hänen sijallensa, enkelien hänen eteensä
polvistuessa... Ylistyslaulu kierteli kauniina kaikuna. Perkele
loisti suurena ja puhui palvelijoillensa:
-- "Jehova on kutsunut Alkulan suulla Harhamaa, mutta Hän kutsuu
turhaan. Harhamassa on kuorma Kainin henkeä. Hän ei ryöminyt raukkana
Jehovan eteen. Hän lähti, kuin Kain kauvemmaksi korpeen."
Enkelit riemuitsivat. Taide ja kauneus karkeloivat keskenänsä.
-- "Sinä olet näyttänyt voimasi Jehovalle", -- todisti Piru. Perkele
jatkoi:
-- "Jehovan hiuskarvana on nyt se, että Harhama tietää jokaisen
vaimon olevan häneltä kielletyn hedelmän. Se nauha, jolla Hänen
pappinsa solmisi Harhaman _yhteen_ naiseen on tullut Jehovan
hirttonuoraksi. Hänen _oma pappinsa_ on sen surmansilmukan Hänen
kaulaansa heittänyt..."
-- "Mutta papin kättä ohjasit _Sinä_", -- huomautti Lempo. Perkele
jatkoi selitystänsä:
-- "Harhama on ottanut sen omenan, jonka häneltä oli Jehova
kieltänyt. Se on kylliksi..."
Hän keskeytti, tehden kädellään jyrkän, kuvaavan liikkeen, ja lopetti
hetken kuluttua viisailla eleillä:
-- "Hänelle on siten vaimo tullut kielletyksi hedelmäksi, jonka
hän on ottanut. Hänen ja Jehovan välit ovat silloin poikki lyödyt.
Harhama itse tuntee sen. Hän ei voi lähestyä enää Jehovaa. Hän pitää
itseänsä Hänestä luopuneena, rikollisena, ja siinä on Jehovalle
tutkain... Se Harhaman tieto on _minun_ hampaani, johon Jehova on
kantapäänsä astuva..."
Enkelit ihastuivat herransa voimaa ja viisautta katsellessaan. Heidän
joukostaan puhkesi ylistyslaulu, ihanana, kuin kesä keväästä. He
veisasivat:
"Jos niin tahdot, kaikkein suurin,
kaikki aseeksesi kääntyy:
Vihollises kantapääkin
sinun hampaaksesi vääntyy.
Kaikki sua palvelee,
Kaikki sua tottelee,"
Laulu kierteli Himotemppelin holveissa, kuin kiehtova käärme, kun se
mairittelee naarastansa. Perkele jatkoi korskeana:
-- "Ihmiset luulevat, että Jehovan kielletyt omenat ovat loppuun
syödyt hyvän- ja pahantiedonpuun oksilta. He eivät tiedä, että
jokainen Jehovan kieltämä asia on sen omena. Se heidän sokeutensa
on minun terävä aseeni. Kielletty puu on täynnä minun omeniani.
Ja ne loistavat... Ne häikäisevät silmiä... Sen oksat notkuvat
minun tulipunaisista hedelmistäni... Se puu loistaa minun enkelini
aistipunakukista, kullasta ja kunniasta... Katsokaa!"
Perkeleen vihjauksesta avautui ihana näky: Ihminen seisoi korkealla
vuorella ja hänen vierellänsä Perkeleen enkeli Uurima, tulipunainen
utuvaippa hartioilla, seppele päässä ja maailman avaimet vyöllä.
Kädessä oli hänellä käärme. Hän seisoi ihmisen vierellä. Heidän
edessään avautuivat maailman rikkaudet... sen hekkuma... sen ilot...
sen taide... sen nautinnot... sen palatsit... kuningaskruunut...
välkkyvät valtikat... paavien purppuraviitta... avorintaiset
naiset... aarteet... kuohuvat viinit... valta... kunnia... loistavat
seppeleet... heilahtelevat sukkanauhat... kauniit helmat... hienot
hiukset... kaikki mitä maassa on...
Uurima seisoi ihmisen vierellä, osotti sille käärmeellä kaikkea sitä
ja kysyi:
-- "Onko totta, että Joku on sinulta kaiken tämän kieltänyt?..."
Ja ihminen katsoi ihastuneena maailman rikkauksia ja vapisi ja
värisi... Perkele kerskui ylpeänä:
-- "Minun antimeni eivät lopu. Ihminen on löytävä Jehovan kieltämän
omenan jokaisella askeleellansa..."
Hän vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten:
-- "Ihmiset seulovat kielletystä osan luvalliseksi ja syövät sen. He
syövät silloin minun omenaani. He erottelevat porton portosta: Naisen
he jättävät akanana porttojoukkoon ja miesportot seulovat mielestänsä
nisuksi. Mikä ero niillä on?"
-- "Se että naisportto saa lihastansa maksun, miesporton täytyy
maksaa, että saa lihansa kaupaksi menemään", -- vastasi Piru.
-- "Sinä vastasit oikein. _Minä_ seulon oikean väärästä, eivätkä
ihmiset. Minä määrään, mikä on oikea, mikä ei", -- kerskui Perkele.
-- "Ja sinä olet erehtymätön", -- lisäsivät enkelit.
Kauneus ja taide, sulous ja laulu ylistivät taas Perkelettä, joka
jatkoi:
-- "Harhama on nyt taas yhden Jehovan kieltämän omenan syönyt. Nyt
täytyy hänen antaa loppuisku Jehovalle. _Hänen täytyy kirjoittaa
teoksensa_."
-- "Jos se on _sinun_ tahtosi, niin ei se voi tapahtumatta olla", --
todistivat enkelit. Perkele jatkoi:
-- "Hän on teokseensa tarttuva, kuin keihääseen, puolustaaksensa
tekoansa. Jokainen Jehovan huhuileminen on hänelle ainoastaan
härnäys, joka häntä _herättää_ Härnäilijäänsä vastaan. _Mutta hänen
kätensä on johdettava siihen keihääseen kaikilta rihmoilla_. Aaraman
kunniankuplilla on sen keihään varsi kauniiksi koristettava..."
-- "Silloin on se varsi ihanampi nähdä kuin se puu, josta Eeva otti
sinun omenasi", -- tarttui Horna.
Perkele oikaisi itsensä entistä ryhdikkäämmäksi ja jatkoi:
-- "Jehovan taivaan salit himmenevät Aaraman kunniankuplien
loisteessa. Yksikään kilpajuoksija ei juokse Jehovan taivasta
tavotellen... Koko maailma on tapaileva minun kupliani... Toiset
tapailevat sitä juosten, toiset seisten. Yhdet Diogenekset tekevät
sitä etsiäksensä tynnörin laudoista, toisten Diogenesten tynnörinä
on isänmaa... Ja se kunniankupla on Harhaman keihäänvarren ihanaksi
koristava..."
-- "Minä, sinun temppelinharjasi hoitaja, olen nostava Harhaman ja
koko ihmiskunnan joka aamu temppelinharjallesi, jolta he saavat nähdä
ne kuplat, jotka sinä olet ihmisten tavoteltaviksi palvelijallasi
Aaramalla valmistuttanut", -- vannoi pääenkeli Kehno.
-- "Se kupla on rikki lyövä Jehovan vallan. Se on tuleva Hänen
kompastuskiveksensä", -- todisti Hiisi.
Perkele jatkoi:
-- "Ihmiset sitä kuplaa tavottelevat, ostaaksensa sillä kauniita
aistipunakukkia. Katsokaa!"
Ihana näky avautui: Atheena vietti Poseidonin juhlaa... Vaimot
riisuivat Kreikan kauneinta naista alastomaksi... He riisuivat sitä
kansan edessä, riisuivat kansan ihailtavaksi... Parthenonin kauniit
portaat olivat väkeä täynnä... Akropolis oli sitä tulvillansa...
Huilun soittajat soittivat... Naiset päästivät jo neidon hameen...
Miesten silmät paloivat... Jo näkyivät neidon kauniit hartiat...
Miehet katsoivat huoahtamatta... Jo solahti neidon puku alemma... Jo
paljastui kaunis rinta... Miesten vietit vetäytyivät vireeseen... Jo
solahti puku vyötäisille... Miesten silmät kiiluivat himontulina...
Jo solahtaa neidon puku vyötäistä alemma... Miehet kiemurtelevat
himonsa käsissä... Neidon puku soluu alemma... Jo paljastuu kaunis
lantio... Miehet ovat pedonrajalla... Naiset paljastavat neitoa
enemmän... Neito värisee... vavahtelee... ujostelee... arkailee...
iho kukkii kauneutta... miehet tuntevat outoa makua... Puku on jo
polven tasalla... Neito kätkee itseänsä, kuin lintunen poikastansa...
värähtelee... arastelee, kuin kukka ensi valoa... Polvi puristuu
polvea vasten... Miehet hehkuvat himontulina... Neito on jo aivan
alasti... Miehet unohtavat kaikki kunniankuplat... Neitoa saatetaan
kaupungin halki... Kaikki voittajat tuovat hänelle seppeleensä...
kaikki parhaat polvistuvat hänen eteensä... kaikki tarjoavat
seppeleensä suudelmasta.
Perkele osotti näkyä, puhuen:
-- "He tavottelevat kunniankuplia, ostaaksensa niillä
aistipunakukkansa... Minun yksillä antimillani ostavat he toista...
He ostavat minun omallani minulta sitä, mitä Jehova on heiltä
kieltänyt. Kaikki perhot kieppuvat minun punakukkani tulessa..."
Enkelit lauloivat ylistystä Perkeleen aistipunakukalle:
"Sun on aistipunakukka,
se on vihollistes hukka.
Kaikki siinä karkeloivat,
kaikki laulut sille soivat.
Kaikki siihen pyrkii, halaa.
Kaikkein siivet siinä palaa."
Perkele lopetti juhlallisena:
-- "Aarama tehköön tehtävänsä! Hän puhaltakoon kunniankuplansa, joka
muuttaa Harhaman teoksen lehdet linnuiksi, jotka tuovat seppeleitä.
Se jouduttaa miehen työhön pääsyä..."
Laala-enkelit soittivat lyyrillänsä kaunista säveltä. Sen kutsumana
ilmestyi hopeanvärinen sarima-lintu. Aarama ojensi hänelle kauniin
kunniankuplan kämmeneltänsä. Sävel kierteli Himontemppelissä.
Sen soidessa hävisi sarima-lintu vieden kunniankuplan Harhaman
tavoteltavaksi...
Kun suortuva katkesi orjien kahleista.
Elämä on pettävää sumua...
se on ainaista suurta humua...
On muinaisuus niin musta, kuin saunan kiuvas. Ei tunge silmä sen
perälle.
Jääkauden jäätiköt ovat rytinällä soluneet Jäämeren kylmiin
aaltoihin. Kolkko korpi kohoaa jäätikön jälille Venäjänmaan suurilla
lakeuksilla. Mörisevät karhut pesivät rauhallisina korven synkissä
koloissa, ja nuoleksivat, kuin kissa, käpäliänsä. Ilvekset nukkuvat
päivänpälvissä ja pedot luikkivat polkujansa, kenenkään heitä
häiritsemättä.
-- "Huuu!... Huh... huu!" -- huutelevat siellä huuhkajat, ilmottaen
kansanvaelluksien tuloa. Se on Siinain suuri korpitie, jonka läpi
Euroopan kansat kulkevat luvattuihin maihinsa.
Suuri ja synkkä on Euroopan kansojen Siinai ja vaivaloinen niiden
kotia kulku...
Vaan jo soivat Venäjän torvet. Slaavien villi väki rynnistää
asumamaillensa. Sen suuri sotahuuto herättää pesissään torkkuvat
karhut, karkottaa huuhkajat oksiltansa, sudet luolistansa, ilvekset
lovistansa. Ei jouda enää karhun kämmen nuoltavaksi. Taistelu alkaa
maan herruudesta. Ihminen astuu luontoa, viljelys erämaata vastaan.
Keihäs suhahtaa jo ilmassa. Sen kivikärki välähtää. Varsi kaartuu ja
keihäs iskee haavan kontion rintaan.
Se oli slaavien ensimäinen isku maansa herruudesta. Se oli uuden,
suuren maailmanvallan ensimäinen ritarilyönti...
Maailmat kierivät kohdussansa. Äärettömyys katselee yhtenä silmänä
ihmis-elämää. Kaikki kieppuu vanteessa, vanteen osana.
Jo tarttuu Venäjän väki pedon kynsin maansa kamaraan käsiksi.
Ihmiskunnan jättiläinen on alkanut suuren päivätyönsä. Pitkä on se
päivä ja raskas sen työ. Vuosikymmenet ovat sen päivän sekuntteja,
vuosisadat sen hetkiä, ja kuu huitoo kellonlerkkuna rataansa maan
ympäri, mittaellen jättiläisen työpäivää kuumitalla ja osottaen
ajankulkua korkeuksien kuperalla kellotaululla.
Suuria ja vaivaloisia ovat ihmiskunnan työpäivät, tuhatvuotisia
ja raskaita. Suuri on sen päivän ajanmittari. Ei lopu veto siitä
avaruuksien kellosta, joka on Jumalan sormien tekoa...
Mutta hetkiä ovat ne työpäivät ijankaikkisuuden suuresta työpäivästä.
Ne ovat ainaisen luomispäivän aamupuhteita, pian haihtuvia, kuin
näköhäiriö. Toukkana tekee ihmisjättiläinen työtänsä. Hyttysenä
häviää hän luonnon ikuiseen luomistyöhön... Rahtuna litistyy hän sen
voimien rakoon...
* * * * *
Mutta omaa kelloansa rakentamaan ryhtyy Venäjän kansa: Se ryhtyy
luomaan _yhteiskuntaa_. Karjan ja metsämiehen polut aukeavat korpeen
halki suuren Venäjän lakeuden. Korpi kaatuu... Polut muuttuvat
teiksi ja halmeeksi korpi tien molemmin puolin... Jo viheriöi nurmi
notkossa, pelto koristaa mäkeä... Kellon pohja on valmis...
Aika kuluu. Venäjän jättiläinen järjestelee jo kellonsa käyntiä...
Airuet kulkevat riemusauvoinensa ja veronkantajat vankkureinensa
teitä myöten... Kello alkaa jo käydä... Se laajenee ja täydellisentyy.
Ihmiskunnan jättiläinen tekee pedon vimmoin suurta työtänsä...
Jo kulkevat veneet jokia pitkin. Bojarien kasakat ratsastavat
suoria teitä... Kello laajenee ja koneisto lisääntyy... Ryysyinen
jättiläinen ahertaa entistä vimmatummin laitelmansa rattaiden
välissä. Hurjat laulut helähtelevät työn lomissa, tai kuuluvat
sortuneiden tuskanhuudot. Suuri kello vaatii uhrinsa. Mutta kun yhdet
sortuvat työnsä alle, astuvat useammat sijalle.
Ehtymätön on ihmiskunnan jättiläisten voima...
Aika kuluu. Työ edistyy. Kellon koneistoon on ilmestynyt se
voima, joka kaikkea vetää... kaikkea käskee... kaikkia rattaita
komentaa. Se on ilmestynyt siihen, kuin jousi kelloon... vetovoima
maailmaan... luonnonlaki luomakuntaan: Kaiken keskukseksi on kohonnut
suuriruhtinas ja tsaari.
Avaruuden kello käy. Sen näkymätön jousi vetää itse itsensä
vireeseen. Maailmat heiluvat toistensa kellonlerkkuina. Vinhoina
viskautuvat ne toistensa ympäri.
Venäjän suuri jättiläinen takoo kellonsa rattaiden lomassa...
Koneisto lisääntyy. Sen jousi vahvistuu: Pikku ruhtinaat häviävät ja
yksi tsaari imee itseensä niiden voiman. Venäjän tsaari alkaa kasvaa
ihmiskunnan voiman pakahtumaksi. Kymmenet miljoonat nyrkit nousevat
jo hänen käskystänsä.
Ihmiskunnan repaleinen jättiläinen raataa kellossansa. Kello
laajenee, suurenee, sen koneisto lisääntyy. Laaja maa on siroteltu
kylillä... Se on kylvetty jo kaupungeilla, koristeltu kirkoilla.
Se laajenee. Sen reuna kirahtaa lännessä ja idässä ja etelässä
vieraaseen valtaan, sysää sen tieltänsä. Sen reunat hiipovat jo
Itämeren ja Mustanmeren rantoja. Jättiläisen voimat lisääntyvät sitä
mukaa.
Ja kaikki se voima keskittyy yhden ainoan miehen käsiin. Venäjän
tsaarin valta paisuu. Hän on kohta maailman suurin voiman- ja
vallanpakahtuma.
Jättiläinen rakentaa kelloansa. Viljameri aaltoilee jo erämaan
sijalla. Elämä on syönyt siellä oman itsensä: Se on hävittänyt maan
muinaisuuden, sen korvet, sen petokarjat, sen ikirauhan. Se on
hävityksestä syntynyt uutena... Nyt soivat jo postitorvet... Kirjeet
kulkevat kellossa ja löytävät tiensä ja matkansa määrän. Virastot
järjestyvät ja pitävät lukua rattaista ja työväestä. Kaikki alkaa
käydä säännöllisesti.
Keinokkaat ja monirattaiset ovat ihmiskunnan jättiläisten käsistä
päässeet kellot: yhteiskunnat. Tuhatvuosia on niiden käyntiä
koeteltu, vikoja korjattu. Eikä koskaan tule niistä virheetöntä.
Ja tsaarin valta ja voima paisuvat yhä: Hänen valtaansa tunnustaa
Inkeri ja Viro, Perma ja Liettua ja Etelä-Venäjän kauniit arot. Hän
kohoaa vallan ja voiman korkeimmalle kukkulalle. Venäjän kellonjousi
on jo vahvimpia maailmassa. Sankat kasakoiden piikkimetsät tottelevat
sitä, kuin ruoho myrskyn käskyä.
Elämänkäärme syö itseänsä ja purkaa lapamatojansa ruuaksensa...
Venäjän jättiläinen on jo hävittänyt paljon omaa työtänsä: Vanhat
tavat suistuvat uuden kitaan. Raakuus häviää uuden ajan tieltä. Valon
lähteet tuikahtelevat jo yhä tiheämmässä valaisten pimeässä raatavaa
hirviötä, satamiljoonapäistä ihmiskunnan jättiläistä. Jo kohoavat
kellossa tehtaat. Laivat kulkevat säännöllisesti reiteillänsä,
kanavoissa ja virroilla... Jo viheltää veturin pilli... Rautateitä
myöden kiitävät junat määrällänsä, halki suunnattoman maan. Kaikki
käy, kuin vedetyssä kellossa.
Ja yhä paisuu tsaarin vallanpakahtuma. Sen valtikka välkkyy yhä
kirkkaampana. Kaunis Kaukaasia ja Puola tunnustavat sen valtaa ja
lisäävät sen voimaa. Venäjän yhteiskuntakellon jousi on jo vahvin
mitä on ollut maailmassa. Venäjän tsaari on suurin vallanpakahtuma,
mitä maailma on nähnyt.
Avaruuden suuressa kellossa ovat vinhat kuunkierteet jo tehneet
satoja tuhansia lerkunheileitä, kun Venäjän jättiläisen kello alkaa
valmistua nykykuntoonsa. Se ulottuu jo Tyynestä merestä Itämereen,
Kaukaasiasta Pohjolan jäätiköille. Nyt se on jo täydessä käynnissä.
Kirjeet löytävät tiensä, laivat reittinsä, oikeus rikolliset,
velkoja velallisensa. Junat kiitävät vinhaa vauhtia ristiin rastiin,
sähkösanomat lentävät salamoina tietänsä ja löytävät matkansa määrän.
Veronkantajat kulkevat polkujansa ja oikeuden käsi etsii erehtyneitä.
Ihmeellisen monimutkaisia ovat ihmiskunnan jättiläisten luomat
kellolaitokset. Suuritöinen on yhteiskuntarakenne.
* * * * *
Ja kaiken voima on kokoontunut yhden tsaarin aivoihin. Hänen
käskyjänsä tottelevat kaikki käsivarret. Häntä tottelee koko
suuri laite, kuin kello jousta, maailmat vetovoimaa, luomakunta
luonnonlakia. Hänen valtaansa tunnustaa koko suuri Siperia ja
kaukainen Mandshuria ja Koreakin.
* * * * *
Mutta silloin kajahtaa punaisen haamun huuto:
-- "Miehet!... Mätä olette tehneet?"
Jättiläinen havahtuu, katsahtaa työtänsä ja huudahtaa kauhuissaan:
-- "Hornan luola!"
-- "Hornan luola!" -- leviää huuto yli maan.
-- "Hornan luola!" -- vaikeroivat tuhannet ja tuhannet ja tuhannet.
Se sana kuuluu huuhkajan huutona Itämerestä Tyyneen mereen...
Jättiläinen oli takonut itsensä kahleilla kellonsa rautaisiin
rattaisiin. Suuressa kellossa kävi Hornan luola rattainensa... Siinä
kellossa suitsusivat Hornan luolan uunit... jyrisivät sen koneet...
haisivat sen haudat... helskyivät sen kangaspuut. Se kello sitoi
tekijänsä rautakahleilla koneisiinsa, rautaisten pyörien ja tulisten
uunien ja myrkyllisten hautojen ääreen... Siinä kellossa loistivat
kullantemppelit, jotka imivät kellon rakentajien hikeä, kuin sieni
vettä ja äärettömyys elämää...
-- "Voi!... Voi!... Voi... Voi!" -- kuuluu silloin vihlova
tuskanhuuto. Sitä huutavat ne, jotka ovat takoneet itsensä rautoihin
oman työnsä: Hornan luolan pyörien ääreen...
Mutta kaikki on myöhäistä... Suuri kello käy käyntiänsä. Joka sen
rattaisiin tarttuu, se niihin hukkuu... Koneisto yhä lisäytyy...
Uudet rautatiet avautuvat, kuin taian voimasta, uudet sähkölangat
pujottautuvat ristiin rastiin ja uusia akseleja ja pyöriä asetetaan
paikoillensa tulisella kiireellä. Kaikkialla pyörii pyöriä... vilisee
hihnoja... huutaa pillejä. Kaikkialla surisee... hurisee... elää...
kärsii. Kaikkialla helisevät kahleet... kuuluu huokauksia... helskyy
iloisia lauluja, tuoksuu herkkuja... nähdään nälkää... risat ja
alastomuus paistavat rinnan hienojen pukujen kanssa... joutilaisuus
kukkii työn hartioilla... vääryys valuu oikeuden nisistä... oikeus
vääryyden utarista... Suuri kello, maailman jättiläislaitos, käy
entistä kiivaammin. Tuhannet sortuvat... useammat tuhannet syöksyvät
niiden sijalle. Taistelu käy elämästä ja kuolemasta. Kello käy ja
ruhjoo toisia, viskaa toisia ihmis-onnen kukkuloille, huokuu kaikille
elämäntuskaa.
Ja sen kellon kaikkien pyörien nyörit ja hihnat juoksevat yksistä
aivoista. Kaikki keskittyy Tsaarin päähän. Hänen käskystänsä
pysähtyisi kaikki, kaikki läksisi liikkeelle. Venäjän Tsaari seisoi
silloin inhimillisen vallan huipulla. Hän edusti suurinta aineellista
voimaa, mitä koskaan on johtanut ja käskenyt yksi mies. Rooman
imperaattorit olivat hänen rinnallansa puuaseilla varustettujen
pikkujoukkojen johtajia. Napoleon huonosti varustettu seikkailija.
Ei kukaan kuolevainen voi siinä asiassa kohota Venäjän silloisen
Tsaarin tasalle... Hänen käytettävinänsä olivat kaikki uuden-ajan
keksinnöt, sen tiede, sen kokemus, sen kehittyneet surma-aseet. Hänen
käskettävinänsä olivat maailman suurimmat armeijat, mitä on ollut,
valtaavat kulkuneuvot, joilla voitiin armeijoita viskoa maailman
äärestä toiseen. Käskyjänsä hän voi muutamassa silmänräpäyksessä
jakaa laajan valtakunnan kaikille reunoille. Hänen valtansa oli
rajaton. Maailma pelkäsi häntä, alamaiset polvistuivat hänen eteensä.
Hän oli suurin vallanpakahtuma mitä on maailmassa koskaan ollut.
Hän seisoi sillä voiman- ja vallanhuipulla, jolle ei ainoakaan
kuoleva ole ennen häntä kiivennyt... Hän oli löytänyt vallan ja
voiman pohjoisnavan ja seisoi sillä kruunu päässä ja välkkyvä
valtikka kädessä, kuun kierteiden heilahdellessa avaruuden kellon
lerkahduksina...
Mutta niinä päivinä nousi veripunaisen auringon reuna idästä. Sen
kaarevalla reunalla seisoi Jaapanin mikado, nousevan auringon
kuninkaana, Jaapanin ylpeä lippu kädessä ja kuningasvaippa
hartioilla. Punaisen pyörän takaa näkyi suuri, keltainen aave...