sen hetken hintana... Varvulla lauloi yksinäinen puoliso kaihoansa ja
sen hetken ylistystä...
Rakkaus on suuri, kun se on puhdas...
* * * * *
Niistä joukko-ihmisen rihmoista, joihin Harhama oli kietoutunut ei
hän päässyt irti. Hän oli teoksensa juoneen punonut maailmankurjuuden
jumaluudeksi ja joka kerta, kun hänelle välähtivät teoksensa
sivut salamoilla koristettuna taivaanlakena, näki hän siellä myös
maailmankurjuuden istuvan Jumalan valtaistuimella. Hän polvistui
silloin sen eteen. Hän etsi sen alttaria, kuin pakana uhrilehtoa.
Hän yritteli sitä palvella, järjestää sille jumalanpalveluksia,
mietti niiden menoja. Ja niitä jumalanpalveluksenmenoja miettiessänsä
kietoutui hän taas kurjiksi kuvittelemiensa herättämiseen. Mutta hän
herätteli niitä mielessänsä jo jumaluuden tietoisuuteen, valmisti
maailmankurjuutta, köyhiä ja kurjia käsittämään, että he, ihmiset,
ovatkin Jumala. Hän herätteli heitä salaisuudessa, kavaluudella,
varovasti käsittämään, että ei ole muuta palveltavaa Jumalaa, kuin
maailmankurjuus. _Ainoastaan_ se, minkä ihminen tekee sille: yhdelle
vähimmistä, on tehty oikealle Jumalalle. Siitä tiedosta piti sitten
puheta lopullinen tietoisuus siitä että _ihminen itse on Jumala, sen
oma siveellisyys on ainoa oikea Jumalan käsky_.
Semmoisina jumalanpalveluksen menoina olivat hänellä puuhansa
nuorison kanssa.
Yhden semmoisen jumalanpalveluksen oli äsken häirinnyt tukkilainen
Sarva. Kaikki muutkin yritykset onnistuivat yhtä huonosti. Viimein
turvautui hän taas Alkulan apuun, saadaksensa jumalanpalveluksensa
onnistumaan.
Oli sunnuntai.
Alkulan isäntä luki raamatusta: "Joka kuulee nämä sanat ja tekee ne,
hän verrataan toimelliseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi."
-- "Hyvää päivää!" -- tervehti Harhama.
Alkula keskeytti lukemisensa ja vastasi tervehdykseen kysymyksellä:
-- "Tervetuloa!... Mitäs sitä nyt kuuluu?"
-- "Kiitos, isäntä! Tulin Teille puhumaan taas siitä vanhasta
asiasta... Olisin mielelläni jotain tehnyt nuorison mukana, mutta
minä en onnistu sen kanssa. Jos Te, isäntä, tahtoisitte olla apuna,
niin ehkä", -- alkoi Harhama puhua.
-- "Niin! Hyvähän se olisi!" -- äännähti Alkula, selaillen
raamattuansa.
-- "Ne Teihin luottavat enemmän, kuin minuun", jatkoi Harhama
hetkisen vaiti oltuaan. Alkula pani raamatun kiini ja lausui tyynenä:
-- "Minä en voi ryhtyä Teitä avustamaan, sillä minä en ole
samaa mieltä, kuin Te. Muistuu mieleeni puheenne, jonka piditte
ensimäisessä juhlassanne. Te sanoitte puheessanne, että ei tarvita
muuta aatelia, kuin työn-aateli, mutta kyllä tarvitaan toinenkin
aateli."
-- "Ja mikä se on?" -- tarttui Harhama kiihkeästi.
-- "Se on siveellisyyden-aateli. Jos sitä ei ole, on kaikki työ
turhaa. Mitä me silloin päivin ansaitsemme, sillä me öisin kulutamme
terveytemme ja likaamme sielumme juoppoudessa, porttojen parissa ja
muussa paheessa", -- vastasi Alkula tyynenä. Jumalan ilkeät hiukset
heilahtivat jo Harhamalle, kuin punainen vaate.
-- "Mutta olenko minä ketään haureuteen kehottanut?" -- keskeytti hän
nopeasti, tuntien jonkun piston.
-- "Ette sanoilla. Mutta voidaan sitä teoillakin kehottaa", --
vastasi Alkula tyynesti, mutta jäykästi. Harhama tunsi veren nousevan
päähänsä. Hän tiesi nyt, mistä oli kysymys. Hänessä nousi uhma.
Nopeasti ja ylpeänä virkkoi hän:
-- "Minä tiedän, mitä Te tarkotatte, mutta..."
-- "Niin... Minä uskallan puhua suoraan... Teidän elämäänne rouva
Esempion kanssa", -- jatkoi Alkula.
Harhamassa ryöpähti viha. Hänen sisällinen ihmisensä nousi hänessä,
kuin puristettu nyrkki, valmiina lyömään. Aivan kuin ilkkuen kysyi
hän:
-- "Entä sitten? Mutta jos hän _olisi_ vaimoni?"
Alkula pysyi tyynenä, rauhallisena ja kysyi:
-- "Muuttuuko mielestänne pahe hyveeksi sillä, että se julistetaan
_julkiseksi_?"
Harhama vaikeni. Ihmis-inho kohosi taas hänessä. Alkula jatkoi:
-- "Ne, jotka koettavat tehdä paheen, huoruuden, hyveeksi,
julistamalla sen julkiseksi, ne samat joukot julistavat omaisuuden
varkaudeksi, vaikka sekin on _julkisesti_ hankittu... Sillä jos
katsotte ympärillenne, niin eivät kutkaan kule ylpeämpinä, kuin ne,
jotka kokoavat rikkautta. Mistä johtuu se ristiriita sosialistien
opissa? Te tunnutte sen opin tuntevan..."
-- "Hävetkää", -- yritti Harhama. Alkula keskeytti hänet rauhallisena:
-- "Älkää kiivastuko! Ei pahe tule sillä hyveeksi, että se
julistetaan julkiseksi. Se muuttaa vaan nimeä: varkaudesta tulee
ryöväys, salamurhasta miestappo. Eivätkö mielestänne katutytöt ole
porttoja? Ja kumminkin he harjottavat haureuttansa niin julkisesti,
että poliisi ei voi heitä kaduilta karkottaa, ja kumminkin
myöntänette, että se on pahe. Kuulkaa, Harhama! Se kadun porttojen
haureus on _parempikin_, kuin se hyveeksi julistettu. Se ei toki
jäydä nuorison siveellisyyden juuria. Se herättää inhoakin itseänsä
kohtaan niin kauvan, kun sen harjottajat _itse_ tunnustavat sen
paheeksi, johon ovat langenneet. Mutta miten on sen _hyveeksi_
julistetun porttouden laita? Eikö se vie lukemattomia turmioon,
houkuttelemalla ne paheeseen, joka on peitetty hyveen valheellisella,
pettävällä kuorella?"
Harhaman veri kiehui. Jumalan hapset ärsyttivät häntä. Ihmis-inho ja
halveksiminen purkautui hänestä loppumattomana lapamatona. Hän lausui
ylpeänä:
-- "Minä en välitä siitä, mitä Te minusta itsestäni sanotte, sillä
ei kenenkään heittämä saasta minuun tartu. Mutta millä oikeudella
Te viskaatte rouva Esempion silmille rapakosta tempaamanne sanan:
portto?"
Vanha Alkula oikaisi itsensä. Vakavana, jäykkänä tarttui hän
puheeseen, lausuen:
-- "Te erehdytte. Minä en ole _Teille_ sanonut, että rouva Esempio
on portto. Minä puhun jokaiselle _itsellensä_. Juuri _Teidän_
silmillenne olen minä sen sanan heittänyt. _Te_ olette syyllinen,
se oikea portto... Minun silmissäni Te olette portto _mieheksi_. Te
olette _mies_ ja vastuun täytyy olla aina _miehen_ hartioilla. Jos he
peittäytyvät hameiden taakse, silloin ollaan hukassa, sillä hame on
huono linna."
-- "Ja luuletteko, että minä en teoistani vastaa?" -- uhitteli
Harhama, johon viime sanat sattuivat, kuin isku ajettumaan.
-- "Älkää taas kiivastuko... Te ette _voi_ niistä vastata. Pahan
siemenen Te voitte huonolla esimerkillä kylvää, mutta jälkeen
tulevat sukupolvet saavat siitä kärsiä ja siitä nousevan rikkaruohon
kitkeä... jos voivat. Se, joka toi ensimäisen kaniinin Austraaliaan,
ei voisi tekoansa sillä sovittaa, että vuori kaulassa vajoaisi meren
syvyyteen."
Harhama tunsi vuoren painavan hartioitansa. Piinallinen äänettömyys
rutisti hänen luitansa. Alkula katkaisi taas äänettömyyden, puhuen
vakavana:
-- "Meidän aikanamme nostaa liha taas rintojansa rohkeana, mutta
sen rinnat _täytyy_ meidän lyödä maahan, jos kansamme aikoo elää.
Lihan-aateli ei kelpaa kansamme kasvattajaksi, vaan se toinen,
siveellisyyden. Lihan-aatelia me emme tarvitse, enempää kuin
koleraakaan. Sitä _toista_ me tarvitsemme. Minä sanon Teille loppuun
asti: Täällä toivotaan, että Te muuttaisitte rouva Esempion kanssa
pois paikkakunnalta."
Harhama nousi ylpeänä ylös. Ihmis-inho, halveksiminen ja viha
Jumalaa vastaan juoksivat koko hänen olemuksensa läpi, kuin vihainen
petokarja. Hän tahtoi musertaa Alkulan äänettömyydellä, kuin
kalliolohkareella. Hän ikäänkuin nosti sitä vuorilohkaretta valmiiksi
heittoon. Alkula pysyi yhä rauhallisena. Harhamaa tyynnytellen jatkoi
hän:
-- "Minä toivon, että olette minua ymmärtänyt ja että tämä jää tähän,
niinkuin miesten asia. Minä _itse_ puolestani Teitä kunnioitan ja
rakastankin, ja juuri _siksi_ olen sanonut suuni puhtaaksi. Ehkä en
ollut siihen mielestänne kylliksi oppinut, mutta minä olen siihen sen
sijaan kylliksi _vanha_..."
Hän nousi seisomaan, oikaisi vartalonsa, kuin talonpoikaiskuningas,
nojasi toisen kätensä pöytään ja jatkoi itsetietoisena, suurena,
ylevänä, miehekkäänä Harhaman seisoessa hänen edessänsä ylpeys
ja uhma vuorenlohkareena kädessä ja ylpeän petokarjan hänen
olemuksessansa kierrellessä. Hän jatkoi:
-- "Elämä ei ole suonut minun istua kirjakasan ääressä niin paljon,
kuin Te olette istunut, mutta minä olen pidellyt enemmän, kuin Te,
kahta opin-esinettä, nimittäin kuokanvartta ja" -- hän laski kätensä
raamatun päälle ja lopetti: "tätä. Minä olen lukenut, ja kokenut
elämänkirjan elämästä ja raamatusta, ja olen kulkenut elämän kovissa
kourissa. Minä tunnen elämän..."
Se ilmotus oli Harhamalle joku salama, jonka huikeasta valosta hän
katseli, mikä on elämä, katseli sitä kuumeisesti, vapisi ja värisi,
peläten, että nopea salama sammuu, ennen kun hän on ehtinyt nähdä
"mikä on elämä". Käsi, joka piteli vuorenlohkaretta, vaipui alas.
Syntyi äänettömyys, jääkylmä, jäytävä, raskas vaitiolo. Harhama
mietti sitä ainaista himmeää, sekavaa. Rouva Esempio haihtui hetkeksi
elämän sumuihin, niihin sameisiin, aina pakeneviin utuihin, joita hän
oli kiini tavotellut, voidaksensa niihin tarttua käsin, nähdä niiden
ytimen, pidellä sitä. Loukkaukset haihtuivat hänen korvistansa.
Korvat humisivat tulikuumina. Alkula selaili raamattua. Viimein kysyi
Harhama:
-- "Mitä on sitten elämä, kun sen tunnette?"
Se kysymys nosti Alkulankin hartioille kaikki kovien kokemuksien
muistot, kokemuksien, joilla elämä oli häntä jauhanut. Hallat ja
karjarutot, raesateet ja perheonnettomuudet olivat häntä kohdanneet.
Hän oli kulkenut niiden kivensilmän läpi, jauhautunut niiden kivien
välissä. Hänen otsanryppynsä oli vieras kyntänyt elämän paraaksi
lahjaksi. Hän muisti sen. Vakavana vastasi hän:
-- "_Elämä on Jumalan jauhinkivi_... Se jauhaa oikean aatelin
akanoista ja puhdistaa ihmisestä sen, mikä siinä on oikeaa... Se
kyllä jauhaa meistä kaikki väärät ainekset aikanansa akanaläjään ja
puhdistaa koko kansan."
Molemmat miehet katsahtivat toisiinsa. Molemmat muistelivat omaa
elämäänsä, näkivät elämän jauhinkivet ja huomasivat olevansa
niiden kivensilmään aina solumassa, elämän pyöriessä armottomana
myllynkivenä.
Molemmat huokasivat. Alkula alkoi selailla raamattuansa, otsalla
elämän paras lahja: toisen kyntämä ryppy. Ja kivensilmässä oli taas
seisonut vastatusten kaksi aatelia, toisen kädessä vuorenlohkare,
toisen aseena elämän suuri kirja. Kivi pyöri, seula kävi ja väärä
erkani akanana oikeasta.
Hän palasi kotiin. Elämän kysymys kyti taas mielessä hiilenä. --
"Mitä on elämä? Mitä se on?" -- uteli hän itseltänsä. Munkki Pietarin
lahjottama latinalainen Uusi Testamentti osui hänen käsiinsä.
Hän selaili sitä ajatuksettomana. Silmiin pistivät siitä sanat
Johanneksen evankeliumin 14. luvun 6. värssystä: _"Ego sum via illa,
et illa veritas, et vita illa."_ [Minä olen tie, totuus ja elämä.]
Hän mietti hetken, mietti kaksi... Kaikki sumeni taas ja sumusta
tuikutti ilkkuva elämänkysymys. Se näyttäytyi nyt äskeiset
loukkaukset hampaissa. Hän alkoi taas siihen vihaansa kääntää ja
tarttui Jumalan hapsiin. Oli parjattu syytöntä. Hän raivostui, tuli
katkeraksi rouva Esempion tähden ja mutisi katkerasti, Jumalaa
tarkottaen:
-- "_Sinä_ elämä!... Hiiteen moinen elämä! Sinä se juuri olet
syypää, että syytöntä loukataan... olet laittanut kaikkia hulluja
sääntöjä, joiden noudattamista raakimukset pitävät hyveenä ja niistä
poikkeamista paheena ja herjaavat siksi ihmisiä."
Ja paiskaten Uuden Testamentin nurkkaan, lopetti hän:
-- "Hiiteen moinen Jumala!... Hirviö... Olematon variksenpelätti!"
Hän nousi ylpeänä, uhmaavana, käveli edestakaisin huoneessa, tunsi
herjauksesta kiintyvänsä yhä lujemmin rouva Esempioon ja uhmaili:
-- "En minä jokaisen seulomana akanaläjään seuloudu... Minun seulani
ovat omissa käsissäni..."
Ja hänen teoksensa ajatus alkoi vihantulena roihuta sitä Jumalaa
vastaan, joka oli kaiken syy. Kiiruusti valmisti hän perunamaan,
pani perunan, eikä sen seassa noussut enää rikkaruoho. Mutta itse
hän hylkäsi kaikki ja lähti kauvemmaksi korpeen, kunnes järjestäisi
elämänsä toisin. Hän tahtoi päästä pois kylästä, jossa hän inhosi
ja halveksi kaikkia ja kaikkea. Hän halusi paeta kaikkia, joita hän
halveksi, peittäytyä erämaahan. Rouva Esempion oli määrä seurata
häntä myöhemmin. Jälelle jäi ainoastaan kukkiva perunamaa ja
esimerkki: se toinen aateli.
* * * * *
Punainen viima kulki avaruuden halki. Tyhjyys halkesi sen edessä
mustana rakona. Olematon värisi suuren kulkijan matkatessa sen
ytimien läpi.
Kun Harhama oli lähtenyt Alkulan luota, ilmestyi Perkele kauniiseen
Himotemppeliinsä maan alle. Sen temppelin sadat pylväät ovat
hopeanhohdetta, holvit ovat kullankirkkautta, permanto ruusun lehtien
värinen. Taide uhkuu siellä täydellisenä, näytellen alastomuuttansa,
kuin tyttö korujansa, ujostelematta, arkailematta, iloiten ja
ylpeillen siitä, kuin neito kauneudestansa, kun hän seisoo sulhon
edessä, tai katsoo kuvastimesta, miten punakat ovat posket...
Kaikki kukkii kauneuden terällä... Hopeahohteisten pylväiden
ympärille kiertyvät mustat, elävät jättiläiskäärmeet köynnöksiksi,
pidellen pylväänpäätä, kuin kruunua päänsä päällä, mustat suomukset
selässä taiteellisena hampaikkona...
Temppeli on valtaavan ihana.
Temppelin keskellä on veripunainen kunnianhimon himoalttari, jolle
johtavat sirot portaat. Portaiden kahdenpuolen seisoo kuusi kaunista
Laala-enkeliä, kauniit lyyrat käsissä, vartioiden alttaria, ettei
pääse vierashenki pilkuksi sen veripunaiselle värille... Kunkin
vyöllä on pienoinen käärme, pää pistoon valmiina, vartioiden,
etteivät vartijat itse nukahda. Päässä on heillä sirotekoiset
seppeleet, joiden lehdet ovat veripunaiset...
Mutta ylhäällä himoalttarilla, kauniilla korottimella, on kaunis
_kunnianhimonkupla_. Se säteilee satavärisenä... Se loistaa yhtenä
kirkkautena... hohtaa yhtenä kauneutena. Siitä syntyvät kaikki
kunnianhimon kuplat... Siitä saa alkunsa kaikki kunnianhimo.
Ylhäällä himoalttarilla seisoo Aarama-enkeli, kauniin korottimen
vierellä kunnianhimonkuplaa vartioiden, sen puhtautta ijäti
hoidellen. Hänen ihonsa on valkean marmorin puhtainta väriä... Hänen
vartalonsa on taiteen alastomuutta... sen parasta puhtautta...
kylmää, kuollutta suloa... Se on elotonta ihanuutta... suurinta
virheettömyyttä... Hän on taiteen ihana kukka...
Aarama-enkeli on pelkkää kunnianhimoa. Kunnianhimo puhkeaa
hänessä, kuin sisälmys ajettumassa... naiseus tytössä... miehuus
nuorukaisessa, kun se on miehen rajalla... Kerran oli hän etsinyt
sille himolle tyydytystä, kun oli vielä Jumalan enkeli: Hän oli
kurotellut Jumalan kunniaa... noussut jo sen valtaistuimelle...
Silloin sysäsi Jumala hänet istuimensa luota... Hän lankesi Perkeleen
palvelijaksi...
Mutta kunnianhimo oli yltynyt... ajettunut... etsinyt tyydytystä,
kuin portto miestä... himo kukkaansa... Hän oli astunut Perkeleen
valtaistuimelle... kurotellut sen kunniaa... sen kruunua... sen
valtikkaa...
Hän kurotteli. Perkele huomasi petoksen. Hän antoi sitoa
Aarama-enkelin kunnianhimon alttarille, siittämään
kunnianhimonkuplaa... Hänet sidottiin nilkoista paaluun kiini,
elävillä käärmekahleilla... Hänen vankeutensa on ijankaikkinen...
Kahleiksi pantiin elävät käärmeet, ettei niitä voi salassa avata...
Aarama-enkelin edessä makaa tulinen käärme, siltä varalta vartioiden,
että Aarama yrittäisi karata... Käärme kietoutuisi silloin vyöksi
Aaraman ympärille... sitoisi hänet lujemmin kiini...
Mutta kunnianhimo uhkuu aina Aaramassa, kuin sisälmys paiseessa...
himo irstailijassa... Hänen täytyy saada sille tyydytystä, muutoin
kärsisi hän kuin rauta tulessa... Sitä varten on kunnianhimonkupla...
Se on Perkeleen käskystä sitä varten varattu... Siihen tyydyttää
hän ainaisen himonsa... Siksi on se kupla ijäti kirkas... ijäti
kaunis... ijäti katoamaton... Se sikiää Aaraman himosta... Himo yltyy
taas saadessansa tyydytystä... se yltyy, kuin vietti kerran makuun
päästyänsä...
Päässä on hänellä, kauniina nauhaseppeleenä, elävä, kaunis,
tulipunainen käärme, pää korvallisen takana pistoon kohotettuna...
Se vartio Aaramaa, ettei hän työssänsä torkahtaisi... ei kääntäisi
silmiänsä Perkeleen kauniista valtikasta, joka on asetettu vastapäätä
alttaria, kuin vietin kiihottimeksi... kuin nisäksi pojalle... pojan
huuleksi tytölle... porton hapseksi irstailijalle...
Hän seisoo ijäti paikoillansa... Kädessä on hänellä hopeanvärinen
käärme... Sen suolien läpi puhaltaa hän kuplaan himonsa... Tukka on
hopeanvärisenä laskeutunut hartioille...
Korkealla alttarin päällä, sen kauniina katoksena, hohtaa ihmeen
kaunis kultakruunu, jonka värit sointuvat muihin väreihin, kuin kaiku
säveleesensä... Se herättää Aaraman kunnianhimoa, kuin koiraslinnun
koreat sulat emon lempeä kevään kuhertelussa.
Tuon tuostakin sikiää kunnianhimon kuplasta uusi pieni kupla... Se
on Aaraman kunnianhimoa... Laala-enkelit soittavat silloin säveleen
lyyrallansa... Kohta ilmautuu hopeanvärinen sarima-lintu... Se
tulee säveleen kutsumana... Se ottaa korean kuplan sievästi Aaraman
kauniilta kämmeneltä... Se vie sen ihmisten ihailtavaksi... niiden
tavoteltavaksi... niiden himoittavaksi... niiden elämän tekijäksi...
niiden oppaaksi elämässä... matkan suunnan määrääjäksi...
* * * * *
Äärettömyys lepäsi salaisten voimien edessä, kuin pieni tomuhitunen,
jossa maailmat liikkuivat bakteereina...
Kun Harhama lähti Alkulan luota, oli Himotemppeli täynnä Perkeleen
enkeleitä... Kaikkien niiden päät olivat koristetut kauniilla
tulisella käärmekiemuralla, joka sirona vanteena seppelöi pään...
Kauneus kukki poskessa... ihossa puhdas hipiä... vartalossa
oli viettelys sulona... sen soleutena... sen notkeutena... sen
houkuttelevana herkullisuutena. Himotemppeli oli täynnä taidetta ja
suloa.
Perkeleen pääpappi, Piru, selitti kauniille kuulijoille herransa
voimaa ja kunniaa. Hän osotti enkeleille Perkeleen valtamahdin, sen
voiman, suuruuden, sen voitonvarmuuden.
Hän seisoi alttarilla, hartioilla sateenkaarenvärinen vaippa, enkelit
kahden puolen seisomassa, kuusi kummallakin puolen. Piru saarnasi:
-- "Ihmiset eivät voi vaeltaa, jos ei heillä ole opasta. He etsivät
siksi oppaaksi jotakin johtotähteä. Toiset etsivät Jehovaa ja
joutuvat väärille poluille, pois herramme tyköä... Mutta meidän
herramme on lähettävä heille uusia johtotähtiä, jotka heidät
houkuttelevat pois väärältä polulta... Hän lähettää heille kauniita
kuplia, joiden luo he pyrkivät ihastuneina. Hän lähettää heille
palvelijansa Aaraman kauniit kuplat..."
Kaksitoista enkeliä veisasi Perkeleen ylistystä:
"Hän kirkas kupla on
ja haihtumaton.
Hän aina valkenee,
ijäti selkenee.
Pimeässäkin
silmään sokeankin
hän aina hohtaa, kirkastuu."
Ihana laulu lakkasi. Piru jatkoi:
-- "Kunnianhimonkupla on herramme kirkkaimpia johtotähtiä...
Se houkuttelee ihmishengen Jehovan poluilta, kuin Tuulan
aistipunakukka... Koko ihmiskunta tavottelee sitä kuplaa. Katsokaa!"
Pirun viittauksesta avautui suuri näky: Avautui Egyptin kaunis
Niilinlaakso palmuinensa... temppeleinensä... obeliskeinensa...
sfinksinensä...
Tummat Egyptin naiset somistelivat suortuviansa... faaraon tyttäret
uivat Niilin lämpimissä aaltoloissa, lymyten kauniissa kaislikossa.
Taampana rakennuttivat Egyptin faaraot pyramiidejansa... Orjat
vyöryttelivät kalliolohkaremaisia kiviä pyramiidien huipuille...
Vaimot kiipesivät sinne, selässä savitaakka... Faaraot istuivat
valtaistuimilla, katsellen orjien rakennustyötä... Piru selitti
kuulijoillensa:
-- "Kuninkaat tavottelevat noin herramme palvelijan Aaraman kaunista
kuplaa. He tavottelevat _kunniaa_... Heidän kunniankuplansa on saada
pyramiidinsa korkeammaksi muiden rakentamaa. He eivät sen huippua
ajatellessaan eksy Jehovan poluille..."
Ihastuneet enkelit veisasivat Perkeleen ylistystä:
"Hänen kuplasensa kauniit
Jehovalle kostaa,
maasta suuret pyramiidit
pilviin asti nostaa.
Luona sen jo kaikki häärää,
ettei muista tietä väärää."
Piru jatkoi saarnaansa:
-- "Ihmis-elämän kirkkain johtotähti on herramme kunniankupla. Sitä
tavottelevat ihmiset, toiset juosten, toiset maassa maaten. Katsokaa,
miten herramme henki kirkastuu ja johtaa ihmishengen pois Jehovan
verkoista!"
Pirun vihjauksesta avautui uusi näky:
Alttarin takaa näkyi kaunis Kreikanmaa. Olympon vuori kohosi
taivaan heleänsineä kohti, häipyen siihen, kuin tyttö unelmiinsa...
Akropoliksen temppelit kylpivät auringon kirkkaassa sädesuihkussa,
kohosivat siitä säteilevinä, kuin neito vedestä, hiuksiansa
kuivailemaan. Mustasilmäiset Kreikan tyttäret kilpailivat kauneudessa
jumaliensa keralla... silmässä etelän himontuli... ihmissulo
ihona... notkeus vartalon sulona... kaunis kiemahdus jokaisena
kädenkäännähdyksenä.
Keskellä sitä suloa avautuivat Olympian kilpaleikit. Voimakkaat
miehet heittivät vaskista kiekkoa jokainen lihas jouseksi vedettynä,
jokainen jänne jousena. Piru selitti:
-- "He eivät tee sitä _hyödyn_ vuoksi. He tavottelevat kiekolla
Aaraman kunniankuplaa. Mutta he eivät silloin jouda Jehovan
poluille..."
Enkelit katselivat näkyä ihastuneina. Näky jatkui:
Marathonin juoksijat lähtivät taipaleelle. Kilpa-ajajat
varustautuivat... Kilpailu alkaa... Ajajien vaunut murskautuvat
pylväisiin... Juoksijat läkähtyvät ponnistuksista... Toiset nääntyvät
jo tielle... Jälelle jääneet ponnistavat viimeisiä voimiansa...
Etelän kirkas aurinko valelee nääntyviä kuumalla sädesuihkulla...
Olympian kaunis kukkula katselee niitä surullisena taivaan
heleänsinestä. Piru selittää kuulijoillensa:
-- "Heillä ei ole mihinkään _kiirettä_, mutta he juoksevat kumminkin
henkensä takaa... He ajavat kiireessä vaununsa mäsäksi, vaikka elävät
elämän joutilaisuudessa: He tavottelevat herramme kunniankuplaa
_juoksemalla_... He eivät juostessansa jouda ajattelemaan Jehovan
ahtaita polkuja..."
Enkelit ylistivät taas laulullansa Perkeleen voimaa:
"Hän se kaikki polut aukoo,
joilta kaunis kupla hohtaa.
Hän ei lopu, hän ei taukoo.
Jokahinen hänet kohtaa,
joko juoksee taikka käy.
Hän on aina, vaikk'ei näy."
Kauniit käärmekiemurat loistivat satojen kuulijoiden päässä.
Himontemppeli ui sävelissä, kylpi kauneudessa. Kaikki puhkesi nupusta
taiteen kauniiksi kiekoksi. Kaikki loisti yhtenä kunniankuplana.
Kaiken keskeltä kohosi ihana Aarama, taiteen täydellisin kukka,
taiteen unelma, sen seppele, sen ihanin helmi.
Piru jatkoi saarnaansa:
-- "Mutta ne, jotka eivät jaksa _juoksemalla_ saavuttaa herramme
palvelijan, Aaraman, lähettämää kunniankuplaa, ne tavottelevat sitä
_seisomalla_. Katsokaa."
Pirun vihjauksesta avautui kaunis Syyrian keidas. Se hymyili erämaan
rajalla, kuin neito lähteellä. Kaunis Palmyyra koreili palmumetsän
keskellä. Syyrian tumma-ihoiset tyttäret soittelivat siellä
kreikkalaista lyyraa, kauniit kukkaset seppeleinä hiuksissa... Ne
soittivat ja lauloivat ja rukoilivat erämaan tuulta viemään heiltä
sävelen sulhaselle ja tuomaan kaiun siitä palkkioksi. Taivas oli
kukkasininen. Varjo tumma, auringonkehä heleä...
Mutta erämaan keltaisen hietikon rajalla seisoi pylväspyhimys pylvään
päässä. Hän seisoi siinä yöt, seisoi päivät Syyrian kuuman auringon
paahtamana. Hän oli seisonut siinä jo puolen ikäänsä.
Piru osotti näkyä, selitellen:
-- "Hän ei ole jaksanut saavuttaa enkeli Aaraman kunniankuplaa
juoksemalla, siksi koettaa hän saavuttaa sen _seisomalla_. Niin
valkenee herramme henki. Koko maailma ponnistelee saavuttaaksensa
hänen kuplansa. Koko maailma unohtaa sitä tehdessä kohta Jehovan
kiviset polut..."
Enkelit ihastuivat. Vartalot notkahtelivat sulona, silmät säteilivät
ilona, povi kohoili riemusta. Kuului ihana laulu: